Ei jotenkin jaksanut hengata ja odottaa toista settiä varsinkin kun terassejakin oli vähemmän käytettävissä kuin viime vuonna eikä voinut saada istumapaikkaa mistään puodista. Vähän tylsää seisoa aukiolla niin pitkään, kunnes ne joskus vielä palaisivat lavalle.
Sori, mutta minulle tulee vain mieleen siitä humpasta, että ”yleisön aliarviointia”. Ne pianotyypit ja saksofonisti ja rumpali soittavat hyviä hittejä ja mukanalaulettavia kivoja juttuja, mutta heti kun paikallinen järjestäjä pääsee nappeihin, sieltä tulee sellaista vain kuuden promillen humalassa kuuntelukelpoista perihollantilaista kännimusiikkia, alimmalta tasolta. Kaikki tyyli ja arvo häipyy nollaan sillä sekunnilla.
Eli järjestäjät siis kuvittelevat, että tämä on sitä musiikkia jota me, yleisö, halutaan kaikkein mieluimmin kuulla. Ei. Voin sanoa, että ei.
Meille tuli siitä vain pakoreaktio. Eikö nämä kännikarnevaalit ole humpattu jo helmi-maaliskuussa pois alta? Sinnehän tämä tyyli sopii. Siellä sai jokainen laulaa kurkku suorana tungoksessa kaljamuki kädessä lallallalalaa. Niin että pitääkö jokaiseen muuhunkin tapahtumaan liittyä sama musiikkilaji? Ihan oikeastiko? Ihan välttämättäkö? Myös tilaisuuksissa, joissa yrittää olla, tai luulisi olevan, jotenkin sivistynyt ja kulturelli tunnelma. Mä en enää jaksa.
Töissä oli paremmin. Oli aivan hienoa tulla töihin maanantaiaamuna, kun ekaksi soi ”Everybody was Kung Fu fighting” ja sen jälkeen kaikki lauloivat mukana ”Video killed the radio star”. Se olikin joku toivekonsertti, siis työkavereiden omakeksimä. Olivat tuoneet pikkukaiuttimen mukanaan ja laittaneet diskon pystyyn, kun olivat tulleet jo seitsemän aikoihin töihin. Sitten soi Abba, Gimme Gimme Gimme.
Sen verran minulla oli juhannusta, että kuuntelin vanhaa suomipoppia, kun mies meni kaverillaan käymään. SIG (niin söpö Sadan vuoden yksinäisyys, ja Leijailen, jonka olin jo unohtanut), Sielun Veljet (Peltirumpu ja Toiset on luotuja kulkemaan, videossa seikkaillen hankien keskellä), Leevi and the Leavings (Sopivasti lihava; sekavana yhtälönä näillä aina ihan ykköshienot mollimelodiat, mutta niin törkeät sanat), Yö (riipaiseva Joutsenlaulu), Tuula Amberla (menevä ja erikoinen Lulu). Ja monien kokonaan unohtama tunnelmapala Claudia: Korallia. ”Korallia, korallia ovat helmeni minun, ja varjot joita seuraan ovat samettia”.
Ja Pave Maijanen. Pave on kyllä ollut kova, siis Pidä huolta on niin rock (tai punk oikeastaan), ja sen jälkeen muistan elävästi ne 80-luvun tunnelmoinnit, Jano ja Lähtisitkö. Siinä pitää laulaa mukana falsetissa: ”Lähtisitkö kanssani järven rannalle? Sulle sukeltaisin helmen valke-AAA-a-a aa aan”.
Mutta kun tuubia selaa, sieltä löytyy myös sellaisia vanhoja arkistohelmiä, jotka tsekkaan ihan mielenkiinnosta, että saattaisiko olla, että olen tämän lapsena kuullut, vaikken tunnista otsikkoa suoranaisesti.
Siellä olikin hämmentävä tv-esiintyvä Pave välivuosilta ”Pidä huolta”:n jälkeen ja ennen varsinaisia kasarihittejään, kappaleella ”Ai ai ai”. Jokin tuttuus siitä tuli, luulen nähneeni tai kuulleeni sen niinä vuosina kyllä. Nostalgiapala. Tämä pätkä on selvästi Levyraadista, Jukka Virtanen vilahtaa aluksi. Oi oi, Levyraati! Lapsuuden lemppariohjelmiani.
Wikipedia valistaa, että ”Ai ai ai” on disco-funk-kappale. No siinä on sellainen reggaemainen rytmi. Mutta mitä on disco-funk? Miten se määritellään? Minua kiinnostavat tuollaiset rajanvedot. Mistä tunnistan musiikkityylin? Rytmistä, soittimista, melodiasta, laulusta, rakenteesta vai kaikista? Mistä tunnistan disco-funkin, jos sellaisen esiintymä kävelee vastaan avarassa luonnossa?
Vaikka näin vuonna 2019 silmille pläjäytettynä ”Ai ai ai” saattaa olla aika karsea kappale, niin siinä kohtaa tajusin, että Paven sävellystyössä on tunnistettavuus, oma linja ja tyyli, jolla hän kappaleita tekee kautta vuosien. Kunnioittakaa Pavea.
Juhannuksen paras taika oli sitten se, että onnistuin selventämään, selvittämään ja selittämään miehelleni hollanniksi Juhannussimaa-vitsin, siitä tehdyn juoman, jota kaikki nyt hankkivat kaupasta, ja siitä aivan vastikään tehdyn tehdyn laulun, joka kuuluu Fingerpori-elokuvaan. Meillä on sentään englanninkielinen Fingerpori-kirja, niin että tyylilaji oli tuttu.
Kippis vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti