Radikaali lohturuoka

Outoja asioita teki mieli flunssankin aikana. Yhtäkkiä minulla oli visioita raejuustosta ja graavilohesta. Olisiko proteiininpuutos..? Kirjotin ne ostoslistaan ja sain ne. Edelleenkin hyvä idea vaikka aamupalaksi tai lounaaksi, vaikka se akuutein hätä kai meni siinä hetkessä jo ohi. 

Sitten tuli visio kuviopastasta pesto rossossa, ja juustoraastetta päälle. Se taas on melko pelkkä hiilariateria. 3 aineen ateria. 

Rakastan näitä näin yksinkertaisia. Kehittelin näitä Helsingin opiskeluaikana. Toinen oli se, että ”keitä pastaa ja heitä sekaan muna ja juustoraastetta sulamaan; valmis”. Nimeltä juustopastamössö.

Nämä ovat oikeastaan lohturuokaa, olleet kanssani kauan, ja niin radikaalin yksinkertaisia, että pilkkaavat ruuanlaiton sääntöjä. Siitä minulle tulee survivalsankarin olo, että nämä ovat minulle ihan oikeaa ruokaa, jolla selviän mainiosti ja joka maistuu oikeasti hyvältä. 

Sekin on syvästi lohduttava aspekti, että elämä pystyy olemaan myös näin yksinkertaista. Ei tarvitse seistä siellä keittiössä tuntia. Ei tarvitse haalia pitkää ostoslistaa pitkin Alepaa. Kolme ainetta riittää ja elämä on hallussa ja maha täynnä, vartissa. Hallinnan tunne.

Missä kasvikset? Hyss, unohdetaan kasvikset. (Niin kuin itse unohdin tuolloin.) Ehkä söin ohessa kurkkua tai tomaattia, ehkä en. Sen tiedän, että söin tuolloin päivittäin mandariinia tai appelsiinia.

Kolmas pastapohjainen perusruokani sisälsi reilusti kasviksia. Se oli tonnikala-pasta-tomaattisalaatti, johon tuli hyvin paljon tomaatteja, sekä retiisiä ja maissia.

Helsingin opiskeluajoilta tulee myös pakkomielteeni gnocchipastaa kohtaan. Ei niitä perunamykyjä, vaan kovaa vehnä-kuviopastaa gnocchi-nimellä eli simpukan muodossa; kaarevia kuppeja. Hollannissa harvemmin saa juuri gnocchia hyllystä. Sitä muotona eniten vastaava on pipe rigate. Jos jossain poikkeuksellisessa marketissa näen nimenomaisen gnocchin, tulen suht hysteeriseksi riemusta ja ostan sen pussin.

Jotenkin gnocchi miellytti opiskelijan silmää ja se oli vakioainekseni myös ihanaan tomaatti-tonnikalasalaattiini. Sain Hesan kaupoista aina gnocchia. Gnocchi pesto rosson kanssa, gnocchi juustomössön kanssa, aina hyvä muoto.

Gnocchista tuli pyhyys. Kun teen vanhaa tonnikalasalaattiani täällä, kelpuutan siihen vain gnocchia tai pipe rigatea.

Gnocchiruokiini liittyy myös outo rituaali. Nytkin kun keitin pastaa, otin taas kaapista punaisen lasin. 

”Kuviopasta mitataan punaisella juomalasilla.” 

Minun sääntöni. Minun lakini. Kaadan pastan lasiin ja siitä kattilaan. Lasin kautta näen määrän oikein. Muun värinen kuin punainen lasi ei tunnu oikealta. Muun värinen lasi ei ehkä ole sallittu.

Milloin tämä alkoi? Ei minulla opiskelijana Helsingissä vielä ollut punaista juomalasia kai? Mutta jo Bonnissa ainakin oli. Se vain vakiintui. Tein jotain kuviopastaa aika usein ja huomasin, että tartuin sattumalta aina punaiseen lasiin. Kunnes aloin noudattaa sitä sääntönä. Pasta mitataan aina vain punaiseen lasiin.

Irrationaalinen kuvio. Onko tämä henkilökohtainen perinne? Onko tämä taikauskoa? Hulluutta? Pitäisikö huolestua? En usko. 

Tällainen on poikkeus. Ei minulla yleensä ole sääntöjä eikä perinteitä. Ja jos yhtäkkiä päättäisinkin ottaa sittenkin sinisen lasin, en saisi siitä ahdistuskohtausta. On vain hauskaa noudattaa absurdia sääntöä. Ihan kuin siinä olisi jotain järkeä. Ehkä tämä antaa illuusion, että maailmassa olisi jotain järkeä.