Tunteiden paloa, maaginen meri ja rähjäinen suurkaupunki

Lomamietteitä: Aika kiitää. Ja miksi me mennään nukkumaan klo 3 yöllä. Ei ihme, että päivä loppuu kesken, jos noustaan klo 12.

Vähän alkoi ottaa päähän se totuus, että jos viettää lomapäivät kotona, niin se tarkoittaa, että on koko ajan päällä tiski, kokkaus, pyykki, kokkaus, tiski, pyykki. Välillä jotain muuta, pliis.

Tällekin harvinaiselle autoretkelle lähdimme toukokuun lomaviikolla riskillä, koska sade- ja ukkosrintamaa ennustettiin iltapäväksi. Kaikiksi muiksi lomapäiviksi ennustettiin vielä sitäkin runsaampaa ja jatkuvampaa sadetta. Joten kokeillaan nyt sitten tätä.

Tämän retken lopuksi kävimme Rotterdamin Ahoy-hallilla nuuskimassa Euroviisujen tunnelmaa (lue tästä). Tuolloin emme vielä tienneet, että tulisimme pian saamaan liput Euroviisujen juryshowhun (lue tästä).

Goeree-Overflakkee, mistä sekin keksittiin. Nämä ovat tällaisia, että mennään johonkin Hollannin kolkkaan, missä ei olla koskaan oltu, koska halutaan nähdä eri maisema kuin kotona.

Meri on aina kiinnostava ja niin olemmekin suunnanneet jo monta kertaa Pohjanmerelle. Ikävä vain, että se meri edellyttää meiltä käsin 2-3 tunnin ajamista suuntaansa.

Tuo nimi on lähinnä vitsi, koska se kuulostaa omituiselta jopa hollantilaiselle. Goeree-Overflakkee on Zeelandin läänin yläpuolella pohjoisin näistä isoista saarista. Se ei kuulu Zeelandiin, vaan Zuid-Hollandiin. Sen yläpuolella on Rotterdam ja kaupungit, ne ovat mielenkiintosia, ja sen alapuolella ovat Zeelandin hiekkarannat ja söpöt kylät, ja se taas on erittäin paljon turisteja vetävä alue. 

Mutta tämä välimaasto ei kiinnosta ketään. Goeree-Overflakkee ei houkuttele turisteja (paitsi yhdellä isolla rantalomakylällä) eikä siellä ole mitään ihmeellistä. Mitäänsanomattomia pikkukyliä ja niljakasta vuorovesirannikkoa, vain rajallisesti hiekkarantaa.

Toisaalta mikä vain, missä näkyy meri, on mielenkiintoista minulle ja vaihtelua sisämaan asukille. Joten menimme ihan vain etsimään rannikkoa sinne. 

Sinne saareen johtaa jo sinällään jännittävä patotie merenlahden yli. Oli ruohikkoisia patorakennelmia ja niiden päällä tuulivoimalan myllyjä. Geometristä ihmisen tekemää vallia, tekosaari. Vedessä kylpi kaksi ristisorsaa. Selkeä väritys, tsekkasin lajin lintukirjasta jälkeenpäin. 

Löysimme hankalan paralleelitien kautta näkötornille. Sepä oli kiva ylläri. Sieltä näkyi kanavalle, missä meni laivaliikennettä useaa väylää pitkin maantien alta. 

Tornin kaiteet ja ympäristö oli koristeltu kauniin metallileikkauskuvin; kampeloita, tukkasotkia, joutsenia, silkkiuikkuja.

Sama kampaus kuin tukkakoskelolla.

Maantiessä oli nostosilta ja tien kansi nousikin aika isona palana pystysuoraan juuri kun olimme tornissa. Siitä päästettiin läpi muutamia pikkupurjeveneitä. Niiden mastot eivät mahdu sillan alta. 

Heti muodostui kunnon jono tielle. Tarvitaan kärsivällisyyttä, kun ajaa Hollannissa. Siinä ei mikään kiire auta, jos valo mene punaiselle ja tie nousee pystyyn. Siinähän odotat.

Vesiliikenteen kanava maantien alta ja nostosilta.

Jono alkaa kertyä siltaa odottaessa.

No tuleehan se takaisin alas.

Hei hei meidän auto!

Ihminen rakentaa.

Jatkoimme saarelle. Siellä näkyi yllättäen edessä yksi pätkä ruuhkaa maantiellä. Parin kilsan mateleva liikenne. Oli ehkä Rotterdamista ja pääkaupunkiseudulta pohjoisesta tulevaa lomaliikennettä menossa Zeelandiin juuri sillä pätkällä läpi maan. En ollut tajunnut, että siinä on sellainen suora iso reitti, joka on monelle kätevä ja ruuhkautuu.

Liikenneympyrässä piti sekunnissa päättää, meneekö ruuhkan jatkoksi, palaako takaisin Goereen kyliin vai joutuuko Rotterdamiin. Olisin halunnut meidät takaisin miettimään hetken ja vaikka kahvitauolle, jotta voin selvittää ruuhkatiedotteesta, onko tuo isokin suma. Mieheni taas olisi liittynyt ruuhkaan ja toivonut parasta. 

Mutta se olikin ns. mega-rotonde eli monikaistainen liikenneympyrä, jossa ei voi vaihtaa kaistaa enää, koska niiden välissä on betoninen reunus. Joten jouduimme vahingossa pohjoisen suuntaan, Rotterdamiin. Ja se oli sellainen tie, joka vie alta aikayksikön seuraavalle sillalle, jonka takana ollaankin jo vastarannalla mantereen puolella ja metropolialueella.

No voi helvetti nyt. Maanteillä on niin mahdoton kääntyä Hollannissa, risteyksiä tai mitään levennyksiä on harvassa. Jos ei tältä tieltä pääse pian pois, niin ollaan Rottedamissa ihan kohta. 

Siinä vaiheessa aloin huutaa käskyjä. Aivan oikein, että mies aina sanoo, ettei voi yhtäkkiä reagoida liikenteessä ja jarruttaa samantien, jos minä ilmoitan, että 3 metrin päässä olisi pysähdyspaikka. Mutta useimmiten sanon jo 500 metriä ennen, että käänny sitten siitä ihan ekasta vastaantulevasta risteyksestä oikealle. Varmistelen ja toistan ja ennakkovaroitan asiaa ja siltikään hän ei käänny, koska kuulemma takana on liikennettä, tai jotain muuta irrelevanttia ja joustamatonta höpönlöpöä.

Näin mahdollisuuden päästä pois maantieltä juuri ennen kilsanpitkää siltaa Rotterdamiin. Se oli ainoa pelastuksemme. Liittymä tulee näkyviin ja minä käsken ajaa siitä, niin eikö mies aio sen sijaan ajaa suoraan ja valita, että ”mutta ei sieltä pääse takaisin maantielle”, vaikkei sitä ehdi niin nopeasti analysoida, pääseekö vai ei. Siinä vaiheessa auttoi enää huuto:

- AJA NYT POIS JUST TÄSTÄ LIITTYMÄSTÄ TAI ME OLLAAN ROTTERDAMISSA!

Totta kai sieltä pääsi helposti takaisin maantielle paluusuuntaan. Kuuntelisi edes kerran.

Ruuhkasuma kesti 10 minuuttia. Otettiin kohteeksi majakka Westhoofd. Majakalle ei saanutkaan mennä, koska se tie oli portilla kiinni ja sinne sai mennä vain rannikkovartiosto. Majakasta sai kuvia dyynialueen takaa. 

Rannalla siinä kohdassa ei ollut ravintoloita. Alkoi olla kahvin ja ruuan paikka, koska oltiin matkattu jo 4 tuntia ilman snäkkiä, joten ei siihen halunnut jäädä hiekkarannalle ilman piknik-eväitä nälkäisenä. Olin nähnyt kyltissä viitan beach clubiin vähän aiemmin tien varressa, joten sinne sitten.

Rantakahvilalla oli rantahiekassakin pöytiä ja alhaalla kioski, josta sai juomia. Portaiden päässä oli puinen terassi, ja sekin tietysti täynnä, koska terassit eivät nykyään saa täyttää kuin osan asiakaspaikoista. Mutta olimme jo toisena jonossa ja jäimme odottamaan. 

Vartin päästä saimme paikat ja siinä oli hyvä. Kaikki oli hyvin. Saimme ruokaa ja kahvia ja aurinko paistoi välillä kuumastikin. Pilviä vaelsi.

Ruokaa, jes! Nyt voi rauhoittua.

Ihan erinomainen menyy, sain pokebowlin. Mies sai krokettia leivän päällä. Näillä beachclubeilla on aina ilmiömäinen kyky yhdistää menyyssään rahvaanomaisia uppopaistettuja pikaruokalasnäkkejä ja hienostuneita trendikkäitä elitistisiä annoksia.

Täälläkin oli yhtaikaa tarjolla uitsmijter, eli rasvainen annos munakasta leivällä, ja hollantilaiset lihakroketit, jotka kuuluu kansan opin mukaan haarukalla muussata siihen leivän päälle, pläts, erittäin esteettiseksi mössöksi. Ja toisaalta sushia, flammkuchenia, savulohisalaattia, kallista angusnaudanlihaburgeria ja pokebowleja.

Kahvit ehdimme vielä vetää, kun synkkä pilvistö tiivistyi. (Mies yritti taas sanoa latte macchiato muttei osannut, hihii.) Siellä oli taivaalla jo sellaisia pilvitorneja välissä, jotka näyttivät siltä kuin Borsselen ydinvoimala olisi juuri tussahtanut. (Hollannin ainoa ydinvoimala, Zeelandissa meren rannalla.) Eli selvästi ukkoskehitystä.

Sadetutkasta näin, että vierestä menee ensin sadealue ja 50 minuutin päästä sataa tässäkin koko saaren leveydeltä. Se lähestyy etelästä vääjäämättömästi, joten parasta tehdä joku strategia sen mukaan. 

Ulkonäöllisesti rantapaviljonki oli tosi perustyylinen parakki.

Pikainen rannan tsekkaus ennen sadetta. Valo oli maaginen, kun siellä oli aurinkoa saderintamien välissä ja merivesi kuitenkin tyynenä. Meri hienoissa turkoosinvihreissä väreissä. Aurinko teki hohtavan sillan veteen, vain puolinainen valo pilvien takaa.

Tuleeko aalto?

Rantaviiva oli monen metrin leveydeltä aivan täynnä näkinkenkiä. Hiekkaa ei näkynyt ollenkaan, vain niitä simpukankuoria.

Ihan vieressä oli jo patotie Zeelandin puolelle. Ja siinä tuli toinen virhe megaliikenneympyrän kanssa. Taas valittiin väärä kaista ja betonikorokkeen takia ei voinut vaihtaa enää ja sitten oltiin matkalla Zeelandiin, etelään. Varsinkin juuri tuollaisilla padoille rakennetuilla maanteillä on täysin mahdotonta kääntyä missään. Tie on korkeiden reunojen välissä, vastaantuleva liikenne on jatkuvaa, eikä missään ole risteyksiä sivuteille. Kilsat vaan kulkevat ja on pakko ajaa eteenpäin.

Jossain epämääräisessä levennyksessä oli risteys ja sinne vaan u-käännöstä tekemään pikkutielle.

Ajoimme Rotterdamin konttisatamien alueiden läpi sekä bensa-öljy-tms. säiliöiden, ja siellä on joku öljynjalostamo, jossa näkyi oranssi liekki savupiipun päässä. Heavy industry. Ajoimme saderintaman edellä. Se seurasi meitä, takapeilissä näkyi aivan musta taivas.

Notta tällaiset pikku moottoritieliittymät.

Ahoy-hallia vastapäätä löytyi ostoskeskuksen parkkihalli, jonne jätimme auton. Sieltä kuljettiin ostarin läpi ulko-ovelle.

Ostoskeskuksessa hengaili asunnottomomia narkkareita. Ja siinä oli sekava mies, joka puhui itsekseen ja jolla oli  bulldoggimainen iso ruma koira hihnassa. Tervetuloa Rotterdamiin. Isoissa kaupungeissa on aina tällaista ja lisäksi Rotterdam on Hollannin rikostilastoissa aika ykkönen. Sen tietää, että siellä voi varautua vähän kaikenlaiseen. Toki vastasimme ystävällisesti huumeveikolle, joka kajautti suureen ääneen HYVÄÄ PÄIVÄÄ!

Hallia pällisteltyämme palasimme juuri ukkossateen alkaessa autolle. Kun siinä katselin sitä ilmiselvän rähjäistä eteläkaupunkia, tulivat mieleeni kaiken lisäksi Rotterdamin erityisen korkeat koronatilastot. Yritin olla koskematta mihinkään ja olisin halunnut työntää parkkihallin oven auki ilman käsiä kyynärpäällä tai jollain. Mutta siinä oli oikea kahva ja ovi piti vetää auki. Joten minun piti tarttua kaikkiin Rotterdamin koronaviruksiin täydellä kämmenellä ja ilman armoa.

Sen jälkeen tuntui ekaa kertaa pandemian aikana siltä, että vaara on todellinen: minulla on oikeassa kädessä korona ja on elämän ja kuoleman kysymys, että en koske mihinkään sillä kädellä ennen kuin ajetaan seuraavan huoltoaseman vessaan ja pesen siellä kädet. Suuntana oli muutenkin huoltoaseman vessa, koska pissa, ja sitten vaihdettaisin kuljettajaa.

Niin eikö sillä hetkellä mies sekoile tavaroidensa kanssa ja ala etsiä, mihin laittoikaan kameran, ja pyytää minua menemään takakonttiin tarkastamaan, onko se kamera siellä vai missä. Yhdellä kädellä ovesta ulos ja toiset ovet auki ja penkomaan kamoja ”Ai juu, se kamera onkin tossa takapenkillä.” 

Perkele mulla on kädessä korona, älä pyydä mua tekemään mitään. Siinä kohdassa sain toisen hermoromahduksen, jossa oli pakko huutaa turhan lujaa keskellä rotterdamilaisia:

- MULLA ON TÄSSÄ OIKEESSA KÄDESSÄ KAIKKI ROTTERDAMIN OSTOSKESKUKSEN KORONAVIRUKSET NIIN ÄLÄ PYYDÄ MUA KOSKEMAAN MIHINKÄÄN ENNENKU KÄDET ON PESTY.

Miehen idea ottaa käden ja kahvan väliin nenäliina tuli nyt vähän liian myöhään.

Silloin olisin maksanut aika paljon, jos olisi ollut pullo hygieniageeliä autossa. Inhoan niitä limaisia geelejä, joita on pakko ottaa liikkeiden ovella, mutta ehkä sellainen olisi matkalla tarpeen. (Sitä ei koskaan tiedä, mitä sieltä automaattiruutista tulee, pullo vodkaa suihkutettuna ympäriinsä parhaassa tapauksessa, se sentään haihtuu iholta pian, vai desi limaista töhnää, jota saa hieroa käsiinsä ikuisuuden ennen kuin voi koskea mihinkään.)

Lopulta pääsimme huoltsikalle ja siinä oli taas raivokohtauksen paikka, koska tämän huoltsikan vessamaksuautomaattiportti ei toiminutkaan pankkikortilla. Lappu luukulla. Olin juuri onnistuneesti kaivanut pelkällä vasemmalla kädellä akrobaattisesti laukustani lompakon ja lompakosta pankkikortin ja olin sitä vilauttamassa, jotta maksaisin ne 50 senttiä, mutta siinä roikkuikin lappu ”geen PIN” = ei korttimaksuja. Hän tarvitsi 50 sentin kolikon. 

Joten taas ilman käsiä lompakon kolikkotasku auki ja sieltä kolikkoa kaivamaan. Sillaikaa minulla roikkui yhden käden varassa ja käsivarsien päällä käsilaukku, irrallinen pankkikortti, auki oleva lompakko, josta voivat tippua kolikot ulos milloin tahansa, ja sitten piti vielä ottaa alennuskuponki automaatista ja avata vessan ovi kahvasta. Kaikkeen, ihan kaikkeen, piti koskea ennen kuin pääsi pesemään niitä käsiään.

Vihdoin. Pesin kädet 3 kertaa runsaalla saippualla ja ajoin kotiin.

(Tiedoksi ja lohdutukseksi: meidät on testattu negatiiviseksi sekä ennen että jälkeen euroviisuillan.) (Ja: yhtään aviomiestä ei vahingoitettu tämän leffan kuvauksissa. Hän on tottunut siihen, että välillä hieman kiehahdan, ja että se menee ohi 5 sekunnissa.)

Sitten kun purkaa auton ja käy suihkussa ja syö illallisen klo 21 ja lataa valokuvat ja postailee kuvia euroviisuhallista someen ja lukee netistä euroviisujen harkkapäivän päivitykset ja nettiuutiset niin kello on tosiaan se 3 yöllä ennen kuin ehtii nukkumaan. 

Olin epäillyt koko retken järkeä, mutta täytyy sanoa, että ne elämykset olivat sykähdyttävät ja kannatti mennä. Seikkailun tuntua.

Ilahduin seesteisen tyhjän maiseman näköalatornista. 

Ilahduin majakkadyynin betonitiestä, jonka ympärillä pensaissa kerttuset pulputtivat ja muut kiurun tapaiset lauloivat kauniisti. 

Ilahduin merestä ja vesilinnuista. 

Ilahduin suurkaupungin tunnelmasta, tiiviistä tunnelmasta, kesän ukkosesta, kosteasta ja pimeästä. Valtava salama välähti pitkittäin taivaalla kun pysähdyimme huoltoasemalle. 

Rotterdam oli jännä. Suurkaupungin jännitys taas, se saa kaipaamaan jotain, se kiehtoo.