Herkkuja peliin ja ehkä jokin etenee

Aloin turhautua tähän viime aikojen junnaamiseen. Miten voikin kaikki olla niin vaikeaa ja mikään ei etene. Vähän raivosin universumille ja ehkä se auttoi. Niin selvästi kaikki tukossa, paikallaan, jumissa, mikään ei liiku, odotan, odotan, ei tapahdu. Mikä on tämä asioiden lamaannus. Projekti ei etene, toistetaan samaa vaihetta, ja paketit ei kulje. Mikä nyt on vikana! Liikettä!

Huusin tuuleen manauksen, että nyt perkele. Virtaa, liiku, etene. Ala liikkua! Lähde virtaamaan! Liiku! Kulje! Vauhtia! Ala mennä! Ala toimia!

Ehkä se vähitellen lähtee liikkeelle. Tuntuu jo vähän paremmalta. Vanhempieni lähettämä UPS ainakin oli menestys. Poika tuli jopa hakemaan lähetettävän joulupaketin ovelta! Mikä palvelu. Ja! Päivän päästä se oli jo Venrayssa! Oikeesti! Illalla tuli sähköposti, että palvelupisteestä voi hakea. Se kauppa vaan sulki jo 18, ja ilmoitus tuli 19.15. Mutta periaatteessa oli perillä noin 32 tunnissa. Uskomaton!

Tätä mä tarkoitin sillä, että rahtiyhtiöt lentävät omilla lentokoneillaan joka yö. Kun taas Suomen Postin liikkumista Finnairilla tai rekalla voi odottaa sellaisen kuukauden nykyään.

UPS-toimipiste ei tosin antanut pakettia miehelleni, koska ei uskaltanut. Myyjälle oli valitettu, kun hän oli joskus luovuttanut paketin jollekin, joka ei ollutkaan vastaanottajan perhettä. Piti henk koht hakea kännykkäkorjaamosta. Oli turkkilaiskauppa, tuli selvää turkkia ämyreistä. Ensi kerralla sanon sille iyi akșamlar.

Ja sitten liikkui myös matkalle jumittunut paketti Suomesta. Se tuotiin takaisin lähtöpisteeseen vanhemmilleni. Se oli käynyt Hollannissa, maannut varastossa 3 viikkoa ja kun tutkimus käynnistettiin, lähetetty takaisin. Miksei sitä vain viedä perille?

Mielenkiintoisesti Hollannin suomalaisten ryhmässä oli käynyt ihan samanlainen tapaus. Paketti ei liikkunut vastaanottajalle saakka, vaan jäi varastoon, ja lopulta palautui lähettäjälle Suomeen. Vaikka osoite oli siinäkin täydellinen ja selkeä.

Sinne menee ne postimaksut sitten, turhaan keikkaan. Ihan älytöntä. Miksi? Miksi lähetystä ei viedä sinne minne se kuuluu? En ymmärrä yhtään.

Helpotus on kuitenkin, että se paketti löytyi takaisin eikä ole kadonnut. Jotain sentään.

Töissä piirretty sian aihio näyttää jotenkin Nasse-sedältä.

Tämäkin tipu on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Töissä selvisi, että Shanghaissa on suuret saksalaiset joulumarkkinat koko kuukauden. Ja että Kiinaan voi kyllä lentää, mutta joutuu ensin pariin karanteeniin. Muutoin monessa paikassa Kiinassa liikutaan taas täysin rajoituksetta ravintoloissa ja kauppakeskuksissa, ilman käsidesiä ja maskeja.

Saksassa vanhainkotien asukkaita valmistellaan jo dokumentein allekirjoittamaan, että haluavat koronarokotuksen, ja henkilökunta menee koulutukseen, miten rokottaa kaikki. Suuret rahtifirmat ovat varanneet käyttöönsä loputtomasti kylmärekkoja rokotteiden kuljettamiseen. Se alkaa nopeammin kuin luultiinkaan.

Tulimarjoja.

Turkkilaiskaupasta alkoi kansainvälinen kokemus muutenkin. Koska menin Lidliin, joka on ghetossa eiku Venrayn kansainvälisimmässä korttelissa. Sinne kulki hunnutettu suurperhe tietysti ja vain siellä kuulee jotkut nuoret miehet tervehtimässä toisiaan englanniksi eikä hollanniksi, koska kaverit tulevat jopa keskenään eri maista. Sitten siellä kulki joku pipopäinen laiha mies korvanapit korvissa ja puhui käsittääkseni unkaria koko ajan kännyynsä höpöttäen ja kärryä työntäen.

Olipa virkistävää tajuta kansainvälisempi sfääri, että on sellainen täälläkin, eikä pelkkiä paikallisböndejä.

Ostin ihan törkeää luksusta monella kympillä. Kyllä Lidl on kallis kauppa. No ehkä siksi, että ostan vain juhlatuotteita sieltä. Jos ostaa vaikka leipomosta pelkästään täytekakkuja eikä leipää, niin voihan sitä valittaa, että leipomo on kallis.

Ostin vain jotain thaipaneerattuja äyriäisiä, savulohta, graavilohta, valmiita bataatti-emmentaltorneja ja juustoperunagratiineja, ja kaikkia niiden juhlapöydän juttuja, joita on nyt joulusesonkina tarjolla. Sieltä saisi myös keitetyn kokonaisen hummerin, joka ui pussissa suolavedessä, mutta millä hitolla sen paloittelet. Ja olisi erilaisia jokiravun kokoisia elukoita jossain vuoassa, josko tietäisin, miten sellaiset valmistetaan.

Meidän grandioosi pakastimen sisältölistamme, jonka täytyy aina olla päivitetty, ei ollut päivitetty. Olisin tätä ennen suunnitellut koko aterian Lidlin kanafileiden ympärille. Kaivan pakastimesta kaikki lisukkeet, perunakroketit ja vihannekset, ja sitten: no missä se kana on? Ei yhtäkään kanaa. Listalla oli vielä 4 kpl. Meidän on täytynyt syödä niitä jo kaksi kertaa ilmoittamatta siitä listalle. Piti improvisoida ja ottaa seuraavan päivän lohiateria esiin etuajassa. Täytyi siis nyt täydentää vähän kaikkea myös tämän takia.

Mies oli sillaikaa hakenut tilaamamme olutpaketin olutkaupasta. Jouluksi ruvettiin tilaamaan erikoisoluita kukin oman maun mukaan. Minulle puolet jotain hedelmäjuttuja: omenaolut, vadelmaolut, mustaviinimarjaolut ja tietysti klassikko banaani, ja toinen puoli jotain tummempia vaniljan ja suklaan aromisia.

On nyt: herkkuja, oluita ja tarpeeksi Fazeria. Joulu alkaa rakentua.

Minun tulkintani ekasta adventistahan on se, että silloin saa alkaa kauhoa kaksin käsin konvehteja suuhunsa, ja jatkaa jouluun saakka.

Sushitaksikin tuli. Sushi on siitä hyvä, että sitä voi varioida. Jos tekee eniten mieli niitä kylmiä kaloja niin sitten tilaa vain raakaa lohta ja tonnikalaa kaksin käsin. Mutta jos on enemmän sellainen tavallisen ja tukevamman ruuan nälkä, niin sitten ottaa enemmän kypsiä ja paistettuja aineksia kuten tamagoa ja ebi tempuratäytettä.

Tämä menee siihen suuntaan, että mitä tässä enää muuta hauskaa keksii kuin syödä herkkuja.

Ehkä minun on edes lisättävä yksinkertaista liikuntaa vastapainoksi. Käytävä kävelyllä. Siivottava. Haravoitava.

Marraskuun haravointi etupihassa. Puistossa oli naapurin tekemää lehtikasaa ja siihen kippasin päälle sopivasti. Puut ovat nyt täysin kaljut eikä kadullakaan pyöri niin paljon enää lehteä. Ehkä se on nyt selvä kevääseen saakka.

Mies: ”Tiedätsä että meillä on sieniä!” No on näköjään.

Aamulla (sumuisena aamuna) heti talomme edessä puussa lauloi mustarastas ihan hiljaa hyräillen. Kuulin sen heti kun menin ulos. Kuka siellä lurittaa. Salalaulu. Talvella ne laulavat salalaulua. Harjoittelevat kesää varten. Ei saa pesimäkauden ulkopuolella laulaa kunnolla ja lujaa, ei puolustaa reviiriä, rakentaa pesää eikä houkutella naarasta. Mutta silti ne haluavat vähäsen vihellellä, ja tekevät sen hyvin hiljaisesti piilossa. Söpö se oli.

Kun ajoin kaupunkiin pimeässä illassa, yhden pysäköidyn auton etuvalot laitettiin juuri päälle. Valokeilassa tuli esiin, että edempänä kulki jalkakäytävällä joku kasseineen ja kaksi koiraa talutushihnassa. Elävästi näkyi spottivalossa kahden vierekäisen pienen lyhytjalkaisen hauvan heiluvat pebat kun ne kipittivät eteenpäin. Yllätyksiä pimeässä.

Likinäköinen. Etätyö on ilmeisesti sitä, että luen liian pientä dokumenttia pieneltä näytöltä ilman rillejä sentin päästä.

Musiikkitietovisassa, jota katsoi 20 000 taloutta online, esiteltiin kysymyksenä vihdoin suomalainen cover: Pelle Miljoona, joka lauloi Bob Dylanin Like a rolling stone suomeksi eli Enää itkeä voit. Ilmeisesti vanhin versio 1979. Sarjassa on ollut jo kaikkia indonesialaisia, kroatialaisia, algerialaisia, kiinalaisia ja meksikolaisia covereita tunnetuista kappaleista vuosien takaa. Tehtävänä on omituisesta kielestä ja sovituksesta huolimatta tunnistaa, mikä alun perin englanninkielinen hitti on kyseessä.

Aika epäselvää ja omituisesti painotettua/mölistyä tuo Pellen ulosanti yleensä, eli ei selkein kuva suomesta kielenä siitä välittynyt Hollannin kansalle. Mutta kiva kuitenkin. Juontaja valitti/valisti, että unkarin ohessa suomi on Euroopan käsittämättömin kieli.

Kun kaikki menee pieleen ja Kusti ei TODELLAKAAN polje

Yleensä olen aika onnekas. Yleensä voin katsoa vierestä, kun muille tapahtuu omituisia tapauksia ja pikku onnettomuuksia, tavarat katoavat ja hajoavat ja virheitä tehdään, jotka tuovat syyttömälle kohteelle vaivaa ja harmia.

Usein päivittelen vierestä ja siunaan omaa parempaa onneani, että aika vähän sattuu ja tapahtuu. Että useimmiten kaikki menee ihan hyvin ja suunnitelmien mukaan.

Mutta viime aikoina todella moni asia on mennyt harmittavasti pieleen omalla kohdallani. En voi muuta kuin uskoa, että tämä menee vielä ohi ja tukos selvitetään. Mutta jos ynnään tähän päälle kaikki tämän vuoden vikatilanteet, niin onhan niitä aika lista.

Tällä hetkellä hyvin moneen asiaan liittyy Hollannin posti, joka tekee täysin luokatonta työtä ja hävittää ihmisten (minun) lähetykset.

Vuosi lähti tammikuussa sillä käyntiin, että vanhempieni lähettämä joulupaketti Suomesta ei ollut tullut, vaikka oli laitettu matkaan viikkoja ennen joulua. Selvityspyyntö tehtiin ja täysin yllättäen joskus keskellä tammikuuta pakettikuski toikin sen ovelle, rähjääntyneenä. Paketti oli litistynyt ja repeillyt, sille oli selvästi käynyt varastossa tai jakelukeskuksessa joku isohko vahinko. Mutta se sentään löytyi lopulta, toimitettiin, ja sen sisältö oli kaikki tallessa eikä mikään varsinaisesti ollut hajonnut.

Nyt marraskuussa taas nimipäiväpakettini seuranta juuttui heti ensimmäiseen havaintoon Hollannissa. Se ei ole liikkunut kolmeen viikkoon. Tutkinta on käynnissä ja mitään ei kuulu. Onko senkin yli ajanut trukki? Miksi kaikki vanhempieni minulle kalliilla Suomen postilla lähettämät paketit hajoavat ja katoavat heti päästyään Hollantiin?

Ennenkin on kadonnut siskoni minulle lähettämä paketti, ja minun Suomeen lähettämäni paketti on päätynytkin Espanjaan, josta sitä ei tietenkään lähetetty automaattisesti mihinkään eteenpäin, vaan vasta selvityspyyntöjen ja tutkinnan jälkeen se palautui minulle kuukauden päästä.

Keväällä sekoili Kodin Kuvalehti. Lehden postinkulkuhan nyt muutenkin hidastui heti koronakriisin alkaessa, mutta sitten ei tullut kahteen kuukauteen yhtäkään lehteä. Perään soitettaessa selvisi, että heillä oli tehty asiakastietokannassa ATK-päivitys ja hups, minun osoitteestani oli kadonnut puolet. Ei tosiaan tule perille jos puuttuu paikkakunta ja maa. Yhden lehden he sitten pystyivät lähettämään minulle perään, mutta kahta aiempaa numeroa ei enää ollut arkistossa.

Lehti on sittemmin tullut tänne vaihdellen 3 - 5 viikkoa ilmestymisensä jälkeen, kunnes lokakuussa jäi taas puuttumaan numero kokonaan välistä. Posti on syönyt sen ilmeisesti. Tuli jo sitä seuraava numero. Puuttuva luvattiin taas lähettää perään, mutta ei ole vielä kuulunut.

Sitten hoidin asioita tulevien kirjojeni julkaisuun liittyen. Esimerkiksi oli tarkoitus liittyä Sanaston jäseneksi. Ensimmäinen este tässäkin oli se, että tunnistautuminen pitäisi tehdä verkkopankkitunnuksilla.

Suomen älyvapaa käytäntö liittää pankkitili mihinkään henkilötunnistautumiseen. Tiedoksi, tämä ei ole normaalia. Ajatuskin tuntuu oudolta. Ei muissa maissa ole tällaista.

Eli kun on tarpeeksi kauan asunut ulkomailla, vaikka on Suomen kansalainen kuitenkin, niin ei pääse mihinkään suomalaisten digipalvelujen pariin hoitamaan kansalaisen asioitaan, jos ei enää omista suomalaista pankkitiliä. Ulkomailla asuva suomalainen esimerkiksi haluaa uusia Suomen passinsa säännöllisesti, mutta sen kun yrittää hoitaa lomallaan poliisiasemalla, ensimmäinen neuvo on, että teepä ajanvaraus ja esitäytä helposti tiedot - kirjautumalla sisään suomalaisilla verkkopankkitunnuksilla. Joita ei ole. Passikuvankin saisi koodilla valokuvaamosta nettiin poimittavaksi suoraan passianomusta varten - jos vaan olisi ne verkkopankkitunnukset. Ei ole. Tosi kätsää hei.

No niin. Sanasto auttoi sähköpostitse silti luomaan minulle tilin, ja halusi lähettää luottamukselliset käyttäjätiedot kirjattuna kirjeenä. Siinä kohdassa jo soivat hälytyskelloni Hollannin postin käytöksen takia, ja ihan oikein. Kolmen viikon sisäänkään ei tullut kirjattua kirjettä, joka pitäisi allekirjoittaa luovutettaessa ovella.

Kysyin Sanastosta. Seurannan mukaan kirje oli vastaanotettu jo viikkoa aikaisemmin. Jaa, kukakohan sen on vastaanottanut, en minä ainakaan. Hollannin postin asiakaspalvelu vahvisti, että seurannassa näkyy allekirjoitus. Saimme sen netissä näkyville. Joku rinkula. Ei ole minun allekirjoitukseni.

Hollannin posti selittää, että korona-aikaan pakettikuskeilla on valtuudet kirjoittaa allekirjoituslaitteeseen itse, kun tuovat paketteja, tai kirjattuja kirjeitä. Siis siinä asiakkaan läsnäollessa ja lähetystä toimittaessa. Sinällään okei, jos olisikin edes antanut minulle sen kirjeen, edes laittanut oikeaan postiluukkuun, tai laittanut lapun, että kirjeen voi hakea toimipisteestä. Ei, mitään ei tullut. Silti on allekirjoitettu. Ja annettu kirje jonnekin ihan muualle tai heitetty roskiin.

Olisikin antanut kirjeen edes naapureille, sillä he tuntevat meidät ja olisivat varmasti tuoneet kirjeen minulle ensi tilassa. Mutta se on kadonnut jonnekin ihan muualle. Kävimme kahdesta toimipisteestäkin kysymässä. Ei ollut sielläkään pinossa.

Se kirje on minulta suoraan sanoen varastettu. Petoksella, väärennetyllä allekirjoituksella, varastettu. Terveisin Hollannin posti.

Tosi luotettava kirjattu kirje hei. Konsulaatit lähettävät ihmisille passeja kirjattuna kirjeenä, koska siihen voi aina luottaa! Ties mitä pankkitietoja, pankkikortteja ym. lähetetään kirjattuina kirjeinä. Nykyään ne siis katoavat hevon kuusen. Ei voi luottaa. Varoitan. Varoitan Hollannin postista. Älkää luottako edes kirjattuun kirjeeseen.

Valitus ja tutkinnat tapauksesta pyörivät ja vielä ei kuulu mitään.

Ja tästä palvelusta Sanasto sitten maksaa isot rahat, ihan turhaan. Ilmoitin väärinkäytöksestä, tilini salasana vaihdettiin ja lopulta sain puhelinsoitolla asiakastietoni. Tilanne pelastettu, mutta mitä tämä postin touhu oikein on olevinaan?

Irtaudun Hollannin postin käytöstä niin paljon kuin voin. Lähetän pakettini Suomeen nykyään DHL:llä. Rahtiyhtiöt lentävät omilla koneillaan joka yö ja toimitus on toiminut oikein hyvin ja melko nopeasti tähän saakka. Jos Suomesta haluaa lähettää, DHL:llä ei ole toimipisteitä yksityisasiakkaille, mutta ainakin UPS:llä voi lähettää paketin monesta paikasta. Jos omistaa printterin osoitelapun tulostamiseen ja osaa maksaa nettisivulla paketin hinnan.

Eikä se tähän loppunut tietenkään. Ensin jumittui tietokone kokonaan, kun aloitin digipiirtämisen ja uuden piirustusalustan ajuria yritin asentaa. Jouduin laittamaan käyttöjärjestelmän kokonaan uusiksi.

Sitten olen odottanut painolta mallikappaletta kirjastani, ja se on onnekseni tuotu DHL:llä, jottei koko kirjan julkaiseminenkin jumitu Hollannin postin ala-arvoisuuteen. Se se vielä puuttuisi.

Mallikappale ei ollut optimaalinen, tein sisuksen taittoon joitakin parannuksia lukemisen helpottamiseksi. Ja odotin korjattua mallikappaletta.

Toinen mallikappale tuli ja ehdin jo iloita, että nyt on kirja oikeasti valmis.

Ei. Toinen mallikappale oli sisällöltään identtinen ensimmäisen kanssa. Korjauksia ei oltu tehty. Tiedostoa ei oltu vaihdettu uuteen.

Sanonkomä mikä.

Soittelin perään. Outo virhe oli tapahtunut. Tiedosto oli kyllä toimistolla vaihdettu, mutta jostain tuntemattomasta syystä painokoneeseen oli silti päätynyt vanha versio. Miten on edes mahdollista. No, nyt odotan luvattujen lisätarkistusten jälkeen kolmatta kertaa mallikappaletta, joka ehkä ja toivottavasti on oleva oikea.

Loputon kärsivällisyys.... Venyy ja paukkuu. En voi välttää kevyttä hermostumista kaikkiin vaikeuksiin ja rikoksiin (pakettien ja kirjeiden varastaminen). Kirjani valmistuu kuitenkin vain kiltisti odottamalla. Muuta en voi tehdä. Odottaa ja toivoa, että onni olisi nyt parempi.

Opettelen piirtämään tietokoneella, kääk!

 

Vihdoin toteutin ideani ja hankin digitaalisen piirustusalustan.

Niin että saa nähdä, onko niin että ”Digital art is my future”. Pitää ladata ajurit ja asentaa ohjelmat. Olen katsonut tutoriaaleja ihmisiltä, jotka osaavat piirtää. Tajuan jo jotain piirustusohjelmasta onneksi niiden perusteella.

Näin piirustustablettijutun jo joskus vuosi sitten netissä jotain kautta ja rupesin miettimään. Minua usein harmittaa, etten pysty tekemään koneella piirustuksia. Minähän olen nysvännyt jollain minimaalisella ilmaisohjelmalla ja piirtänyt siis sormella hiiren ohjauslevyyn, mikä on ihan naurettavaa. Ja silti saanut jonkun hyvänkin tuloksen aikaan. Niin jos piirtäisi ihan oikeilla välineillä, se voisi olla kivaa.

Ilmaisohjelmalla sormin tehty ”vahaliitu”piirustus

Kuitenkin jätin härpäkkeen viimeksi asiaa harkitessani ostamatta kun huomasin, että se maksaa noin 200 euroa. Mutta se on välillä pilkahdellut mielessä, että olisi kyllä oikea ratkaisu hankkia se. Avata ylipäätään digitaalisen maailman ovi.

On siis olemassa tabletteja, joihin piirretään ”kynällä” suoraan pintaan, joka näyttää tuloksen kuin paperina alla ja jossa on piirustusohjelma asennettuna. (Ja jotka maksavat kai paljon enemmän kuin 200 euroa.) Ja sitten on näitä läpysköitä (pen tablet), joihin piirretään digitaalisella kynällä ja tulos näkyy edessä oman tietokoneen ruudulla.

En ollenkaan ruvennut kaikkia näitä tuhansia mahdollisuuksia käymään läpi ja opiskelemaan, vaan kiinnostuin spontaanisti vastaan tulleesta paketista ”piirrosalusta kaapelilla kiinni läppäriin ja pari softwarea”.

Voisin tietysti tunnolliseen tapaan lähteä tuhon tielle ja vertailemaan kaikkia hintoja, laatuja, ohjelmia ja valmistajia perfektionistisesti ennen päätöksen tekemistä, mutta se piirtäminen alkaisi sitten noin 25 vuoden päästä. Halusin nyt vaan päästä asiaan suht helposti. Just do it.

Maalannut ja piirtänyt olen sellaiset 38 vuotta ohjauksessa ja ilman, mutta digitaalisesti en lähes ollenkaan. Fyysisesti maalatessani haikailen nykyään sellaisten mahdollisuuksien perään, jotka ovat vain digitaalisesti tarjolla. Että voisi edes värittää tasaisesti pinnan ja yhdellä napin painalluksella ison alan eikä tarvitsisi krampissa jynssätä jotain puuväriä loputtomiin, eikä siitä koskaan tule a) tasaista eikä b) irtoa tarpeeksi väriä ollakseen voimakas. Välineet ihan vaan sucks välillä.

Töherryskokeiluja.

Olen kateellinen vaikka kaikille, jotka julkaisevat simppeleitä sarjakuvia netissä. Ne on kaikki piirretty digitaalisesti. Minulla ei ole mitään mahista, ja muut ne vaan värittelee digitaalisesti taustansa tasaiseksi tosta vaan.

Sekin on ihan selvä, että olisi hienoa, kun saisi lisätä valoa jälkeenpäin eli vaaleaa jälkeä tumman alan päälle, mikä ei analogisesti onnistu. Ja voisi piirtää ihan valkoista viivaa minkä tahansa taustan päälle. Olen ostellut valkoisia geelikyniä kalliilla, niin ne joko kuivuvat parissa kuukaudessa niin että mitään ei irtoa, tai sitten niistä tulee vain hyvin surkea jälki, jota yritän jynssätä siihen montakymmentä kertaa ja ei perkele vieläkään näy kunnolla.

Tee nyt sitten tällainen valonloiste analogisesti tumman päälle.

Haave on lähinnä sellainen, että voisin sohvalla iltaisin vaikka telkkaria katsoessa samalla piirrellä siinä digitaalisesti ja olisi kiva päästä tosi lähelle visioitani, lähemmäs kuin voin manuaalisilla välineillä päästä. Luovuus kukkis jne.

”Digital art is my future?” Ei, vaan: ”Digital art killed my computer.”

Perhanan ajuri jumitti systeemin niin ettei MacOS käynnistynyt enää ollenkaan. Pyöri tyhjää aina tietyssä kohdassa käynnistyspalkkia. Kokeiltiin kaikki Mac-foorumien temput ja uudelleenkäynnistys noin 20 kertaa ja levynkorjaustyökalu – ei.

Jouduin siis oikeasti uudelleenasentamaan vanhan käyttöjärjestelmäni siihen päälle, noin 2 h ylimääräistä hommaa, ja sitten vasta piirustustabletin asennus oli kunnossa. Ja sain sitten piirustusohjelman ladattua. Terveisiä Japaniin. Ehkä laitan palautetta.

Lisää tuherruksia. Miten tää toimii?

Hahaha, tämä pensseli tekee automaattista ruusukuviota. Nyt tuli ruusukäärme.

Hyh kuinka hankalaa alussa oppia ylipäätään piirustuslevyn koordinaatio kädellä ja näköhavainnolla ja sen yhteys tietokoneeseen. Hirveää. Aivoihin sattuu.

Mutta kyllä minä vähitellen opin ja tajuan jotain. Opin jo ylipäätään orientoitumaan sen alustan päällä ja menemään sillä kynällä menyisiin. Se oli jo kauheaa.

Tajusin, että se on siis ihan armoton. Sitä ei huijata kuin läppärin ohjauslevyä laittamalla sormi salaa eri paikkaan ja jatkamalla selaamista siitä. Ei, piirustusalustan paikka A on aina sama paikka A, ja paikka B pysyy paikkana B. Se ei ole suhteellinen, vaan absoluuttinen. Kääk. Mennäkseni aivan vasempaan laitaan minun on todella jaksettava siirtää se käteni lihaksilla ihan vasempaan laitaan. Olen tottunut nyhräämään pienemmällä alueella.

 

 

Sitten noin 12 tunnin mietinnän ja kokeilun jälkeen tajusin osan siitä, miten saada taustaa tai etualan objektia väritettyä ilman että toinen niistä sotkeutuu samalla. Ja juu, en ole vielä hankkimassa softwaren Pro-versiota, jossa olisi kätevämpi nappi tällekin ratkaisulle.

Nyt on enää noin tuhat arvoitusta jäljellä, vaikka olen katsonut 30 tutorial videota.

Sarjakuvia ja sileitä pintoja en osaa tehdä vielä, koska se ei ole tyylini, mutta digitaalisilla vahaliiduilla ja pastelliliiduilla sotkeminen alkaa jo sujua. Ja on hauskaa.

Viimeinen seeprapeippo

Viimeinen seeprapeippomme kuoli. Nyt loppui aikakausi. Olen pitänyt seeprapeippoja vuodesta, oliko se 1991.

Peipot muuttivat mukanani Saksaan ja sieltä Hollantiin. Parvi ja häkki kasvoivat matkan varrella. Yksilöt vaihtuivat tietysti moneen kertaan, koska jotkut elävät vain 2-vuotiaiksi, toiset taas 8 tai jopa 11 vuotta, se oli ennätys, sitkeä vaari.

Linnut ovat tuottaneet paljon iloa, mutta yhä uudestaan on ollut pakko hyvästellä joku niistä, joka on tullut tiensä päähän.

Useita kertoja olen myös antanut pariskuntien hautoa munansa ja saada poikasia. Poikaset on sitten pidetty itse tai annettu eläinkaupoille myytäväksi. Sekin on ristiriitaista: voi vain toivoa, että ne pääsevät pian hyvään kotiin. On kuitenkin ollut hieno kokemus seurata poikasten kasvamista ja käyttäytymistä vierestä.

Söpöilyä pesässä.

Pikkuvauvat.

Poikasia.

Emo ruokkii poikasia.

Isä ruokkii myös.

Jälkikasvu pesässä.

Harmaa poikanen.

Tämä päätös kyspyi ja tehtiin harkiten mieheni kanssa. Haluamme kokeilla elämää ilman päivittäistä vastuuta eläimistä ja huolta siitä, miten peipot pärjäävät, kun olemme matkalla, poissa kotoa. Hoitaja on kyllä aina järjestynyt lomille, mutta silti sitä on huolissaan, onko kaikki varmasti hyvin, kun ei olla itse paikan päällä.

Päätös johti vääjäämättä siihen tilanteeseen, että kun lakkaamme hankkimasta uusia peippoja, jossain vaiheessa on vain yksi jäljellä, ja yksinäinen. Emme löytäneet ketään, joka olisi voinut integroida sen parveensa viime ajoikseen, joten hoidimme sitä niin hyvin kuin saatoimme. Puoli vuotta se sinnitteli yksin, ja päätti sitten mennä. Se oli kuitenkin jo arviolta 7-vuotias ja elänyt pitkän elämän lajitovereiden kanssa.

Kestää varmasti kauan sopeutua ja tajuta, että nyt ei ole eläintä taloudessa. Puhuin sille kuitenkin koko ajan aina kotona ollessa. Millä minä sen osaan lopettaa. Koko ajan me kyselimme, että mitäs poika, ja vinguimme sille takaisin. Mennessä sanottiin heipat ja tullessa ensimmäisenä tervehdittiin.

Surin sitä ja kaipasin, ettei pikku kaveria enää ole.

Toisaalta sen poismeno oli heti ihan selvästi helpotus. Minulla oli huoli siitä joka päivä. Aina kun olin kotona vaikka etätöissä, yritin pitää sille seuraa, mutta olin surullinen tietäessäni, että eihän sitä mikään muu ilahduttaisi kuin lajitoveri.

Yksi harmi noissa villeissä eläimissä on, jotka eivät kesyynny: peippo on niin arka, ettei se anna koskettaa ja lisäksi siihen on etäisyys jo kokoeron puolesta. Olisimme kyllä halunneet rapsutella ja pusutella niitä, jos vain olisi mahdollista.

Kun surin tätä viimeistä, tuli sellainen tunne ja näky, joka oli ihan mahtava. Mielessäni näin sen peippopojan isona, ihan kuin ihmisen kokoisena, edessäni. Kuin valtava otus. Jolloin sitä voikin halata. Tajusin siinä, että suruni on ihan vain sitä, että ikävöin sitä yksilöä. Minulla on ikävä sitä olentoa ja sen seuraa.

Visiota pystyin halaamaan. Ojensin käsivarteni sen ympärille ja halasin tiukasti. Koska sen haluaisin tehdä, jos voisin. Tuntui hyvältä ja rakkaudelliselta. Halusin välittää sen, että me rakastimme sitä ja että se oli meille arvokas. Halasin tyhjää ja itkin.

Töissä kävelyllä laahustin tosi hitaasti. Lemmikkieläimeni oli sentään juuri kuollut ja suremiseen sopi hidas tahti.  Jotkut linnut laulavat tosi kovaa ja komeasti siellä puissa enkä tiedä lajia. Laahustin siinä sitten ja surin peippoa, ja sitten yksi lauloi ihan lähellä täysillä. Siristin aurinkoon ja näin, että joku kerttunen oli pystyasennossa yhden pysäköidyn auton päällä, antenninypykän päällä korkeimmassa kohdassa, ja luritti täysillä.

Sitten olikin jo aika alkaa siivota peipon tarvikkeita talosta. Ja niitä on aika arsenaali. Yksi muovilaatikko pihavarastossakin, ja yläkerrassa on pieni kuljetushäkki eläinlääkärireissuille ja yksi keskikokoinen häkki, jota on käytetty sairaseristykseen lääkekuurien ajaksi. Se on alkuperäinen kahden ensimmäisen peipponi häkki Suomesta. Tarvikkeissa tuli vastaan myös ruskea ruokakippo, joka kuului ensimmäisiin tarvikkeisiin.

Olen piirtänyt kuvan siitä, kun ensimmäinen peipponi istuu oleilemassa siinä kipossa pyrstö pystyssä. Se oli niillä jo tapana, leikkiä pesää kaikissa ruokakupeissa. Niiden jälkeen moni peippo on asettunut mukavasti ruokakippoihin. Ehkä säästän muistoksi sen kupin.

Oli tärkeää saada iso häkki ja hyväkuntoinen vanha häkki myytyä, ihan vaan sitä varten, että ne voivat olla hyödyllisiä jollekin linnunomistajalle. Olisi harmi laittaa ne kaatopaikalle. Mieluummin kiertoon, jotta niistä on vielä iloa jollekulle. Siivoiltiin niitä rätillä ja laitettiin ilmoitukset.

Lopulta pitäisi sisustaa nurkka uudestaan ja keksiä, miten päin sinne vaihdetaan mitä huonekalua.

Peipoilla on söpö peppu.

Häkin myynti-ilmoitus tuotti tulosta. Oikein ystävällinen venäläinen rouva ilmoittautui. Hän oli muuttamassa miesystävänsä luo ja tarvitsi kanarialinnuille uuden ison häkin. Ja hänellä oli tarvetta myös pikkuhäkille, jonne hän halusi laittaa uudet ostamaansa naaraat ensin erikseen totuttelemaan.

Pääsimme kätevästi kerralla eroon molemmista häkeistä sekä kaikista uudehkoista hyväkuntoisista pikkuvarusteista, jotka olivat säästämisen arvoisia. Se oli hyvä ja helppo tapaus. Ilahdutti, että kivat kanariat saavat siitä hyvän kodin. Kaverimme taas otti rakkauspapukaijojaan varten kuljetushäkin ja ylimääräiset linnunhiekat.

Saatiin seuraava vaihe nopeasti konkretisoitua ja tavarat siivottua. Nyt on kyllä tyhjä olo ja se jatkuu varmasti jonkun aikaa.