Anteeksi että perinnevaivaan

Ennen EM-kisoja alkoi joku jalkapallon maaottelu telkkarissa ja olin että ääh, jalkapallo, en varmasti katso matsia. Mutta sitten näin Islannin lipun. Okei, katsotaan. Hollanti-Islanti. Pitää katsoa kun on joku Islanti-juttu. 

Olen pitänyt yllä kielitaitoa lukemalla netistä tänä keväänä paljolti mbl:ää (Morgunblaðið, ”Aamulehti”) ja ennen kaikkea Reykjanesin tulivuorenpurkausten artikkeleita. Seuraan RÚV fréttiriä myös instassa (”Ylen uutisia”; RÚV = Ríkisútvarpið, ”valtionradio”). 

Siellä se laava virtaa, ja kotimaan toimituksessa on kaikki tiedot, kartat laavavirtauksen suunnista, havainnekuvat, suojavallien rakentamiset, viidet aktiiviset kraatterit, maannoususta huolestuminen, voimalaitoksen sähköjohtojen tuhot, korjaussuunnitelmat. Milloin avataan Blue Lagoon taas ja milloin evakuoidaan.

Täytyy ihailla sitä kaikkea a) tietotaitoa b) tyyneyttä c) reippautta ja sitkeyttä. Sitä kun geologit, meteorologit ja vulkanologit kilvan mittaavat ja jakavat dataa, kuinka monta kuutiometriä laavaa sekunnissa purkaus syöksee tänään, mihin ennustetaan laavavirran ulottuvan tähän iltaan mennessä jne. Tienrakentajia, jotka arvioivat laavamassaa, joka peitti maantien, ja sanovat, että ”nooh, kunhan katsastetaan tilanne niin mehän voidaan alkaa rakentaa uutta tietä jo kuuman laavan päälle, eikä kyse ole ollenkaan viikoista, vaan parista päivästä, kun saadaan ainakin hätätie toimimaan taas”. 

”Tämä on nyt viides kerta kun laava vyöryy tänä keväänä tämän tien yli; aletaas raivata taas.” ”Blue lagooniin ei nyt sitten pääse enää idästä eikä pohjoisesta, mutta tuolta etelästä koukkaamalla on tie edelleen auki no problem.” Joku päivä leijui vulkaanista kaasusmogia pääkaupunkiseudulla ja kehotus pitää lapset ja heikot sisällä. Kaivinkoneilla maaston aineksista improvisoidut suojavallit ovat käytännössä jo säästäneet Grindavíkin kylän talot täystuholta, ohjanneet kuuman laavan kiertämään alueen.

Kun ulkona kulkee paksussa takissa ja kylmä tuuli viuhuu, on täälläkin vähän sellainen Islanti-fiilis. Oli kesäkuu silloin kun olin mieheni kanssa siellä vuosia sitten, ja kesä alkoi jopa Islannin oloihin erityisen kylmästi. Muistan ikuisesti, kun retkitoimistoon pullahti kadulta työntekijänainen paksussa takissa ja huudahti kollegoilleen: ”Hvenær byrjar djöfulsins sumarinn!” - ”Milloin se helkatin kesä alkaa!” 

No sitä mekin vähän ihmettelimme, kun oli niin jäätävää. Snæfellsnesin retkellä vihmoi räntää naamaan. Pikkukajavat (eräänlaiset lokit) olivat kyllä söpöjä kalliopesissään ja lounaaksi tarjoiltu kuuma keitto erittäin tarpeellinen lämmike.

Monena aamuna viime viikolla oli 12 astetta ja kaipasin jo käsineitä auton ratissa. Kylmä tuuli usein. Mietin, että marraskuussa meillä on joskus 14 astetta ja istutaan terdellä; kohta alkaa marraskuukin olla keskimäärin lämpimämpi kuin tämä kesäkuu.

Yksi päivä satoi sellaiset 9 tuntia putkeen, mutta iltapäivällä yhtäkkiä alkoi loistaa aurinko ja näkyi sinitaivasta pilvenriekaleiden välissä. Menin heti kävelylle parkkipaikalle. Sadetutkasta näki, miksi paistaa aurinko: olimme selvinneet sellaisen valtavan, Hollannin kokoisen sadespiraalin eturintaman läpi ja tulimme myrskyn silmään, pyörylän keskustaan, jossa oli hetken poutaa.

Kävimme kirjaston avajaisissa. Siellä oli paljon väkeä. Sisätilat ilahduttivat. Oli oikea moderni kahvitiski, lehtilukuaula, iso lastenosasto, jossa koroke, jolla istuskella tai leikkiä, söpöjä huopakiviä ja sohvia, luentosali kauniine samettituoleineen, kirjanpalautusautomaatit. Kahvilanurkassa puinen koroke eli pitkä rappu, jolla istua; jostain syystä rakastan korokkeita tiloissa, laitoja ja askelmia, joilla saa istua.

Sitten tuli taas jalista. EM-kisat alkoivat Saksassa. En tullut ajatelleeksi, että kisat kaukaisissa kaupungeissa vaikuttaisivat meidän arkeemme haittaavasti. Haittaavat ne; Saksan rajaviranomaiset laittoivat kunnon tarkastukset ja pistokokeet pystyyn Hollannista Saksaan vievillä teillä, turvallisuusvarotoimena, ja ruuhkaa syntyi ja ekstra jonotusta esim. 45 minuutin verran. Ja tämähän toiminta ei koske vain avajaispäivää, vaan noita kisoja pelataan siellä kuukauden verran. Joutuvatkohan meidän firmamme sadat saksalaiset työntekijät seisomaan ruuhkassa nyt sitten jokaikinen iltapäivä, kun he haluavat Hollannista kotiinsa?

Lähikaupassa myytiin suklaisia jalkapalloja.

Ja söpöjä pikku pelaajia.

Viimeksi etsin tiikerikakkua kaupasta ja luulimme, että se on standardikakku, jota on aina hyllyssä valmispötkylänä. No ei ollut. Oli vain kokoblondia peruskakkua. Lisäksi minua kiinnosti tarkistaa, mikä on sen oikea nimi hollanniksi. Koska se ei ole suoraan käännettynä tijgercake. Mutta onhan sillä joku nimi. Mieheni ei tiennyt. Se on kuitenkin ihan tuttu malli täälläkin.

Teki mieli jotain kunnon leivonnaista mutta siltähän se näytti, että jos haluan jotain hyvää, niin on pakko leipoa se itse. Miten olisi korvapuustit? Pitkästä aikaa.

Huomasin, että minulla alkaa kertyä leivontalaatikkoon jo useita suomalaisia erikseen pullaa varten ostettuja kardemummapakkauksia. Ulkosuomalaisethan ostavat kardemummansa erikseen Suomen kautta, koska joissain maissa sitä on vaikeaa saada kaupasta ylipäätään ja lopuissa maissa se jauhetaan liian hienoksi, ihan harmaaksi pulveriksi, eikä saa niitä mustia sattumia taikinaan. 

Hankin puustiainekset. Huoh, sitten piti ilmeisesti ryhtyä hommiinkin, kun tuli suunniteltua ja luvattua. Se on tyhmää, kun impulsiivisesti tekee päätöksen, että nythän minä rupean, mutta tunnin päästä onkin tunne, että mieluiten istuisin sohvalla loppuillan. Ja sitten on pakko vääntäytyä keittiöön.

Mutta kun sieltä tuli setien jalkapalloanalyysiä, niin se motivoi pakenemaan keittiön puolelle.

Jalkapallon kotikatsomo jonkun mainoksen mukaan.

Taikina nousi ihan hyvän tuntuisesti. Sekotin ensin puukauhalla ja sitten käsin. Tosin se tuntui sitkoistuvan jo kauhalla vääntäessä. 

Mietin, että tässä on sellainen syvään juurtunut suomalaisten naisten perinne ja oletus ja vaatimus ja riman asetus korkealle, että hiivataikinasta tulee kunnollista vain jos sitä vaivaa omin paljain käsin. On joku sellanen ylpeyden aihe, että tottakai käsin vaivataan ja kuuluu vaivata ja aina on vaivattu. 

Tuntuuhan se minustakin oikealta. Kun se hiivakin on jotenkin elävä. Leipomisen magiikka. Ei tällaisesta ole kuultu muissa maissa. Muissa maissa taikina kuin taikina menee keittiökoneeseen.

Anteeksi, että perinnevaivaan.

Toisen satsin voita käytin liian kauan mikrossa. Sitten tursusi voimössöä ulos rullasta ja se oli hankalaa. Nämä löysän täytteen yksilöt lytistyivät erityisen rumiksi ja epämuotoisiksi pellillä niin että alkoi soida päässä Britney Spearsin kappale ”...My loneliness is killing me”, mutta muodossa ”My ugliness is killing me...”  Tein kuvan, jossa surkea vino pullakasa laulaa tätä.

 

Onneksi on olemassa se lause: ”Mutta tärkeintä on kuitenkin maku”. Siitä minä elän puustieni kanssa.

Näistä tuli ulkonäöstä ja erityishaasteista huolimatta tosi kuohkeita, ilmavia ja pehmeitä.