Valtava suursiivous

Seuraavaksi luin konmarituksen tiivistettyjä ohjeita ja ymmärsin periaatteet. Tuntuvat järkeviltä. Shokkimetodi on hyvä. Kaikki ulos kaapeista yhteen kasaan ja analysointi. Kaikkea on liikaa meillä. Olen varma, että elämä tuntuu kevyemmältä, kun on vähentänyt turhat roinat.

Nyt tuntuu siltä, että haluan aloittaa koko kodin konmarituksen heti ja jatkaa sitä koko yön ja koko viikon 24/7. Mutta on nukkuma-aika ja huomenna työpäivä.

Selvästikin tämä pitkään pysynyt, paikallaan junnaava horros muuttuu taas liikkeeksi. Tuntuu tuoreelta.

Välillä intiaanikesän jäätelöä.

Mieheni on kyllä minua tehokkaampi. Hänkin innostui siivousajatuksesta ja otti kohteekseen ullakon. Oi, sieltä lensi luukusta vaikka mitä ulos. Oli tosiaan aika uskaltaa päättää poisheitosta. Siellä on muhinut tarpeeksi kauan kaikkea turhaa, jota ”joskus vielä ehkä tarvitaan”. Hän raivasi ja lajitteli jätteeseen koko ullakon sillaikaa kun minä vasta aloin liikuskella ensimmäisen kohteeni suuntaan. 

Sanoin ensimmäisenä ideana, että haluan kolikkokokoelmastani eroon ja mieheni oli sitä mieltä, että kannattaa yrittää myydä se netissä. Kunhan laitan ne riviin ja otan kuvia. No olihan siinä ähräämistä, sitten piti tarkistaa ja leikata kuvat tietokoneella. Sillaikaa mieheni kolisi koko ullakon läpi hyvinkin konkreettisesti. 

No ehdin myös välissä napata hyllyistä muutaman esineen, joista olin jo päättänyt hankkiutua eroon. Puoli yötä muutenkin makasin hereillä ja analysoin tavaroitani ja tunnustelin, ja sain selkeitä vastauksia, mitä tulee heittämän pois. On aika paljon sellaista, mikä vain ahdistaa minua siksi, että pitäisi tehdä niillä jotain muttei koskaan tule tehtyä. Heitä ahdistavat pois. Vapauta itsesi.

Kertyy lista lopetetuista harrastuksista. Ne olivat aikanaan, ne olivat hauskoja aikanaan, mutta nyt niiden kausi on ohi, lopullisesti ohi, enkä tule kaipaamaan. Lopetettuja harrastuksia: kolikoiden keräily. Postimerkkien keräily. Haluan myydä kaikki kokoelmani. Ja öljyvärimaalaus. Mitä minä niitä rupuisia kuivahtaneita jämätuubeja enää säilytän. En tule enää koskaan öljymaalaamaan, ainakaan niillä välineillä. Akryylit riittävät ja ne ovat käytössä. Ja: haluan myös afrikkalaisista soittimista eroon. Ne vain seisovat hyllyssä. Silloin oli idea oikein keräillä afrikkalaisia soittimia, silloin Bonnissa. Nyt kokoelmani on vain tyhjä tunne. Tavaran paino. Paitsi ehkä balafonin pidän. Sitä olen soittanut.

CD-levyjen poistolajittelu ei ihan onnistunut tyhjentämään hyllyä, koska noin kolmasosa on edelleen sellaisia, etten pysty heittämään pois. Pelkästään muistoesine-arvon takia. Olen kerännyt koko Värttinän sarjan, kaikki Ultra Brat, ja on alkuaikojen Björkit ja on Sugarcubesit, ja on islantilainen Unun, Reykjavikistä livenä hankittu. Entä voiko heittää pois Hassisen koneen, Ulla Pirttijärven tai CMX:n? Tai ekan Prodigyni? Vaikkei sitä levyä koskaan enää kuuntelisi millään laitteella. Mutta kun muistokannet. Waltari, hyvänen aika. Minulla on nyt vieläkin museokokoelma.

Mutta myös paljon menee roskiin ja kansainvälisesti relevantit nettimyyntiin. 

Löysin ihanat itse äänitetyt sekoitukseni ”partymix” ja ”Coole Mucke mix” ja pohjoismaiset etnot -mix. ”Coole Mucke” on Saksan-kaudelta ja Mucke tarkoittaa slangilla ”musaa”. Ja niissä on tietokoneella piirretyt ja käsin väritetyt kannet. Partymix-levyn kannessa on piirros punkkarista, joka sanoo ”fuck” ja tanssii. Loistava. Ja niiden soittolistat ovat mahtavat! Niiden perusteella kannattaisi tehdä spotify-soittolistat.

Myynti ja lajittelu jatkuu. Sain aikaan sopia ajan postimerkkikauppaan Saksaan, ja toivottavasti se ottaa koko kokoelmani jollain hinnalla. Saksan puolella filatelia elää yhä melko voimakkaasti; Hollannista ovat ne kaupat nykyään pitkälti kadonneet.

Päivän hommat: Listasin CD:t myyntiin. Kävin apteekissa, josta ensin oli tullut väärä astmalääke - lääkärin reseptipuhelinvastaaja petti ja oli tulkinnut väärin pyyntöni, ja nyt tuli oikea lääke perään. Kävin kaupassa. Poistin vielä pari CD:tä hyllystä. Laitoin esille afrikkalaiset soittimet, joista haluan eroon. Heitin kirpparilaatikkoon ja pois pari yksittäisjuttua. Otin kuivat pyykit telineeltä. Pesin pyykin.

Onpa nyt levotonta. Suorastaan hyperaktiivista, kun koko ajan siivotaan tavaraa ja lajitellaan myyntiin ja jätteeseen. En osaa olla paikallani. Mietin koko ajan seuraavaa kohdetta. 

Myynti takkuilee. CD:itä ei vain halua sikakaan enää. Mutta muulle kamalle mahdollisuutena meillä on vielä asuinalueemme pihakirppis tulossa, jossa voi myydä eurolla kappale kaikenlaista. Voisi myös mennä johonkin takakonttimyyntiin, joka tulisi seuraavaksi sopivasti vastaan, ennen kuin lopulta kärrätään käyttökelpoiset ja siistit tavarat ilmaiseksi kirpparin tavaravastaanottoon.

Tila on jo löystynyt kaapeissa ja laatikoissa, mutta toivoin ehkä vieläkin enemmän tyhjää. Äkkiä ne jäljellejäävät tavarat levittäytyvät niin, että tila onkin taas täynnä, tosin ei niin ahdettuna ja pinottuna kuin ensin. 

On jotenkin helpotus nähdä ja tiedostaa kaikki sisältö, ja todella tuntea tavaransa sen jälkeen. Kun ei ole sitä ahdistusta jostain kasasta, josta ei edes tiedä, mitä kaikkea se sisältää. Nyt tiedän, mitä meillä on. Ja todella helppoa on tunnistaa turha ja heittää se mäkeen. 

Olemme kyllä säännöllisesti raivanneet sekä kaappeja että ullakkoa yhä uudestaan, ja silti tavaraa kertyy kertymistään luvattoman paljon. Ja olen kokenut, että muuttaminen asunnosta toiseen on parasta pakkoraivausta. Siinä tulee punnittua, mitä kaikkea jaksaa tai ei enää jaksa rahdata paikasta toiseen. Nyt olen ollut jo melko kauan paikoillani, ja se näkyy.

Kyllä paljon lähtee oikeasti poiskin. Mieheni poistaa jopa perintöseinäkellonsa, sellaisen heilurikaapin, joka on roikkunut olohuoneen seinällä. Sen nimi on hollanniksi oikeasti ”bimbam-klok”. Ja ”Westminster-klok”, koska se ilmoittaa ajan kumisemalla joka vartti. Tasatunnein siitä tulee sellainen big ben -äänisarja. Tästä syystä me emme siis ole pitäneet sitä käynnissä ollenkaan. Emme me sitä pimputusta halua kuunnella. Mutta sille on jopa ilmoittautunut ostaja, joka haluaa tulla hakemaan sen myöhemmin.

Kuten Marie Kondo varoitti, siivoaminen on emotionaalisesti raskasta. Välissä on hyvin intiimejä muistoja ja tunteita niistä. Päätösten tekeminen on kuitenkin rasittavaa, vaikka surffaisi sen kanssa mahdollisimman kevyesti ja tunteen mukaan kuulostellen, analysoimatta liian kauan. Vaikka paljon on jo tehty, paljon on myös tekemättä. Myös niitä pahimpia alueita. Mitä teen nuoruuden kirjeilleni, joita on tullut Saksan kielimatkan kansainvälisiltä kavereilta lukioaikana? Ne ovat niin kiusallisen tuntuisia, että uskallanko kuitenkaan enää koskaan lukea niitä? Onko mikään menetys minään elämäni vuonna, jos laitan ne menemään enkä enää koskaan katso totuutta silmiin? 

Tunnistaahan sen tästäkin: ne ovat vain emotionaalinen taakka ja ahdistus, eli ne kuuluisi poistaa. Tunnistanhan minä vaikean, raskaan energian, ja ne edustavat sitä. Entä sitten kaikki taidetokseni? Tukahdun niiden määrään. Eikä tee mieli tehdä uusia kun vanhatkin täyttävät joka nurkan.

Siivoamisesta tulee yhtaikaa levoton ja hyvä olo. Vähän epävarma, leijuva. Ei tiedä, mihin on menossa. Kun tekee symbolisesti tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen liikuttaa psyykeä. Vielä tuntemattomilla tavoilla.

Ehkä sitä on vain liian rauhaton tässä tavarakaaoksessa, keskellä prosessia. Haluaa vain jatkaa raivausta kun nyt kerran on putkessa. 

Ja kuten painotan moneen kertaan: tämä on yksisuuntainen tie. Poistamiskeino on löydyttävä. Sitä optiota ei ole olemassa, että sittenkin vielä laittaisin takaisin kaappin jo kerran sieltä otettuja.

Tämä vaihe liikuttaa monia tasoja. Toivon, että se johtaa pelkkään hyvään kunhan saadaan kaikki käytyä läpi ja vielä eroon siitä kasasta, joka on odottamassa fyysistä poistumista tavalla tai toisella.

En vielä tiedä, miltä siinä uudessa tulevaisuudessa tuntuu. Toivottavasti ainakin puhdistuneelta ja avaralta.

Sillä välin housutkin irtisanoutuivat ja repesivät persuksista! Lemppari-olohousuni, ihanan värikkäät, nyyh. Materiaali väsyi kovasta käytöstä. Hapertui.

Aika projektin alussa tein kävelyn ja vein tuntemaani katukirjastokaappiin paksun hollanninkielisen romaanin, jota ei tule luettua uudestaan. Kaappiin mahtui. Täällä on yksityisihmisten ylläpitämiä kirjanvaihtokaappeja vaikka jossain autotallin nurkalla, ja sieltä saa ottaa ja tuoda kirjoja.

Kirjanvientimatkalla tuli tällainen kaveri vastaan.

Yhdestä olohuoneen kaapista löysin puisen laatikon ja mietin jo kauhuissani ”voi ei, mitäköhän roinaa mä oon tonnekin säilönyt”. Nostin kantta ja jee! Laatikko oli tyhjä! Tuuletus! Se on paras näky. Se on jo siivottu menneisyydessä. Vapaa käytettäväksi, kun tarve tulee. Ei likaisia salaisuuksia sisällä.

Keittiössäkin oli kiva siivota. Varsinkin kun päästiin elintarvikkeisiin. ”Perunamuusijauhe - ylittänyt päivämäärän. Annoskeittoja - ylittänyt päivämäärän. Kookoshiutaleita - ylittänyt päivämäärän. Maissitärkkelys - ylittänyt päivämäärän. Kalaliemikuutiot - ylittänyt päivämäärän.” Jne.

Jeeh, joku ostaa kolikkoni. Tein niistä tukevan postipaketin. Pääsevätpä johonkin järkevään paikkaan eikä tarvitse roskikseen kipata.

Jeeh, joku ostaa puhelukorttini 90-luvulta. Mieletöntä.

Etenee, mutta hitaasti.