Syksyn sekalaiset

Kun nyt olen todella tajunnut syksyn olemuksen, joka on se, että se kiitää aina ohi ennennäkemätöntä vauhtia, minulla on sille tänä vuonna taas uusi strategia. 

Ennen muinoin tein aina sitä virhettä, että laitoin suunnitelmia syksylle ja luulin, että ehdin tiettyjä projekteja syyskuukausina. Siitä tuli pelkkä stressi, koska en ehtinyt mitään. Koska kalenteri täyttyi kaikista muiden suunnittelemista ja yhtäkkiä tyhjästä syntyneistä tarpeellisista tapaamisista ja tapahtumista niin, ettei mitään ylimääräistä aikaa jäänyt. 

Viime vuosina vähensin jo omia suunnitelmia ja tiesin, ettei niitä paljon kannata kaavailla. Mutta nyt otan nollalinjan. Ei mitään ambitioita. Ehkä joitain löllyviä ideoita, mutta 99% saa vapaasti tulla, mitä tulee, ja se tehdään sitten. Omia hommia katsotaan täysin spontaanisti, jos sellainen hetki tulee eteen joku päivä. Onhan tässä siivousprojektissakin jo tekemistä pala palalta. Muuta tavoitetta en aseta.

Totuus on se, että täällä on edelleen kesäsäät, ja sitten kun alkaa edes tuntua syksyltä, on konkreettisesti jo lokakuu. Silloin kun on lokakuu, ei tarvitse kuin napsauttaa sormiaan niin onkin marraskuu, ja sitten on heti jo joulu käsillä ja vuosi loppuu. 

Oletuksena asetan mieleeni nyt sen, että koko syksy on hujauksessa ohi enkä ehdi mitään. Tulkoon vastaan mitä tulee.

Päivällä tosiaan hikoilee auringon paahteessa ihan kuin kesällä. Mutta aamulla on 11 astetta ja käteni jäätyvät ratissa, joten otin käsineet ekaa kertaa käyttöön. Ne ovat ihan pervot sitten päivällä helteessä. Silloin ei voi uskoa, että todella tarvitsi ne aamulla.

Tein muuten pikku videon Suomesta elokuulta, tässä:

https://www.youtube.com/watch?v=_PAxaTInNa8

Migreenistä voin päivittää sen verran positiivista, että pääsin biologisen lääkkeen testiohjelmaan, jonka sponssaa lääketeollisuus. Ja se injektio auttaa. Eli tuikkaan mahaan kerran kuussa pistoksen. Migreenipäivät ovat vähentyneet yhdestätoista noin neljään kuussa. Se on aika ihanaa.

Hollannissa odotetaan vieläkin sitä byrokratian myllyä, että uuden lajin lääkkeet saataisiin korvattavaksi myös niille, joilla ei ole ihan 15 päivää kuussa migreeniä. Suomessa raja on 8 päivää. Suomessa saisin sen siis Kelalta, täällä en vielä. Onneksi testiohjelmaa on luvattu jatkaa toistaiseksi niin kauan kuin tarve on.

Moottoritien liittymäni oli korjauksessa ja kiinni kaksi viikkoa ja kaikki ajoivat sillaikaa pohjoisliittymän kautta. Seisoin siellä ruuhkassa 10 minuuttia punaisten liikennevalojen edessä odottamassa, että pääsen töistä kotiin.

Liittymä oli kiinni, koska majavat ovat kaivaneet penkereeseen reikiä! Täällä toivottiin, että majavat saadaan palautettua luonnolliseen läänin eläimistöön; nyt ne tulivat, ja nyt ne sitten kaatavat puita väärissä paikoissa ja kaivelevat maata. Niinpä.

Soivat päässä: Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti... Eilen soi: Don’t call my name, don’t call my name, Alejandro... Toissapäivänä soi: View from a bridge, can’t take any more...

Saimme ihan taloa vastapäätä uuden katulampun. Uudella tekniikalla, nykyäänhän ne laittavat ledit kaikkeen. Säästää sähköä joka käytöllä verrattuna vanhoihin. 

Ihmeteltiin, mikä siellä hurisee ja kaivaa taas katua, ja sitten ikkunan editse ajoi pieni trukki, jolla oli otteessaan vanha katulamppu pystyssä. Outo näky.

Olenkin ikäni valittanut, kuinka meidän asuinalueellamme on hämärää koko talven eli heikot katulyhdyt. Nyt se korjaantuu! Tosi hyvä. Venrayn jokaisella alueella on arkkitehtonisesti sinne valitut katulyhdyt eri rakentamisen aikakausilta, keskenään ihan erilaiset. Meillä on mielestäni ollut kunnan surkein malli ainakin valoteholtaan.

Näyttää jopa siltä, että uusiinkiin väleihin on asennettu lamppuja. Ihan kuin sekin rukoukseni olisi kuultu! Olen myös ikäni valittanut sitä, että lamput ovat täällä liian kaukana toisistaan ja väliin jää todella pimeitä alueita. 

Tuohon yhteen risteykseenkin toivoin uutta lamppua, missä on aina ollut vaarallista jalankulkijoille. Hollantilainen ei käytä heijastinta. Sitten siinä kulkee joku mustatakkinen talvi-iltana ja ylittää sivukadun. Siitä tulet autolla niin siinä on täyspimeä varjoalue ilman katulyhtyä ja melkein ajan sen jalankulkijan päälle. Silkassa valon puutteessa. Hengenvaarallista. Siihenkin tuotiin uusi lamppu! Joku on oikeasti katsonut silmällä ja järjellä, uskomatonta.

Joku osti Prodigyn CD:ni. Joku haki ilmaiseksi ison maalauspohjan, jonka löysin kaapin takaa ja en tule itse maalaamaan sitä koskaan. Mieheni bimbam-kellokin meni vihdoin ja joku maksoi siitä oikein rahaa.

Silti minulla alkaa juuri nyt loppua kärsivällisyys tuon roskakasan kanssa. Mitä meidän sekajätteen hakukin tapahtuu nykyään vain 4 viikon välein. Se on ihan hirveän pitkä aika. Eli emme ole saaneet edes yhtä jätesäkkiä pois olohuoneesta koko tänä siivousaikana, vaan vieläkin odotetaan sitä hakua. Ja pöytä täynnä tavaraa.

Ajoin postimerkkikauppaan Saksaan albumeineni, mutta se pomo oli unohtanut koko sovitun tapaamisen, oli poissa, ja työntekijä pystyi vain ottamaan valokuvia arvioitaviksi. Oli kuulemma mielenkiintoinen ja siisti kokoelma - mutta enpä minä näin niistä pääse eroon. Ajan neljäsosa tankkia tyhjäksi sinne melkein Düsseldorfiin ja takaisin, joten en tiedä haluanko yrittää ajaa sinne enää uudestaan. Se maksaa minulle nykyhinnoilla 20 euroa bensaa joka kerta. Jotensakin ärsyttää. Kaksi viikkoa odotin, että vihdoin heille sopii, että menen sinne, ja sitten se ei ole siellä. Minä tein kaiken oikein. Ne eivät. Nyt minulla on vieläkin ne helvetin postimerkit.

Laitettiin ne online valokuvina. En aja enää yhtään mihinkään. Suomen-postimerkit sainkin heti myytyä, jess. Laitoin postipakettiin. Ostakaa loputkin.

Välillä räjähdän turhautumiseen. Taaskin esim. teen parhaani ollakseni tasan ajoissa ja olen täsmällinen, ja hitot siitä sitten saan.

Minulla on ollut näinä päivinä muutaman kerran mielikuva itsestäni sellaisena Aku Ankkana, jota piirretyissä joskus näki: sellainen joka pyörii väkkäränä, repii hiuksiaan, sanoo KÄÄK! ja raivoaa ilmaan hyppien. Juuri sellainen olo minulla on ollut hetkittäin. Että sinne meni itsehillintä ja minä vaan huudan. Sisäisesti.

Ruoka on hyvää. Vihanneskauppa oli taas niin inspiroiva ja edullinen. Siellä oli jopa sokeriherneitä, joita melkein voi avata ja syödä kuten suomalaisia kesän herneitä. Kuori on vähän paksumpi, koska tämä lajike on kuitenkin tarkoitettu palkoineen kypsennettäviksi; hollannissa ei tunneta tapaa avata herneitä ja syödä niitä yksitellen raakoina. Mutta osasta löytyi kunnon makeat herneet, toisista taas littanat minit. 

Leivoin viikonloppuna omenapiirakan. Yhtenä päivänä sain ruoaksi valmiin pokebowlin, joita on nykyään supermarketti väärällään. Ja keksin ottaa mukaan suklaarusinoita. Niitä en kyllä ole syönyt varmaan neljään vuoteen. Olin unohtanut sellaisten olemassaolon.

Töissä tuli sentään jotain tekemistä. Venlon kaupungin virastolla, joka on muuttanut meidän viereemme samaan toimistokompleksiin, oli avointen ovien päivä ja viralliset avajaiset. Kävimme katsomassa. Kauniisti remontoitu odotusaula ja palvelutiskit. 

Täällä on nätisti tekokukkia.

Siellä oli koko pöytä täynnä hienoja suolapaloja ja Venlon täti oikein kehotti, että ottakaa naapurit tuosta. Yhden katkarapuvartaan ehdin vetää, sitten meidän porukkamme jo hiihti poispäin. En saanut jäädä imuroimaan buffettia tyhjäksi. Höh.

Eläimistä

Sitten tapahtui niin, että jäljelle jäänyt kissaystävämme katosi. Viimeisellä kerralla meillä vieraillessaan huolestuimme jo. Mitä se on ihan apaattinen! Istuu liikumatta ja tuijottaa tyhjyyteen. Ei rentoudu. Voi mikä sillä nyt sitten on, onko se edes terve?

Pian omistaja ilmoitti, että sen yön jälkeen se oli kävellyt kotoa eikä palannut. Kaikki naapurit hälytettiin etsimään. Ahdistaa ihan liikaa. Taas kissakatastrofi. Taas ilo eläimestä päättyy käsittämättömyyteen ja suruun.

Usean päivän päästä se löytyi heikossa kunnossa parin kadun päästä jonkun takapihalta. Kun ihminen etsii, eihän hän pääse toisten suljettuihin pihoihin, joihin kissa on saattanut ryömiä. Se oli selvästi sairastunut ja kun omistaja sai tiedon erinäisten facebook-ryhmien kautta ja sai hakea sen eläinhoitolasta, se oli jo lähes menehtynyt. Ainoa hyvä asia oli se, että se pääsi vielä hetkeksi oikeaan paikkaansa ja rakastaviin käsiin ennen kuolemaansa.

Kissat saattavat kuulemma tehdä niin, että vetäytyvät yksinäisyyteen, kun aavistavat, että loppu lähestyy. Sille tuli jokin akuutti, nuorelle kollille. Toki se myös ensin kaipasi vähän aikaa sitten kuollutta ystäväänsä ja oli siitäkin sekaisin.

Näitä kissojahan kyllä katoaa aika usein. Joskus ne tulevat takaisin. Joskus ei saada koskaan vastausta mihin se meni, ja kuoliko se vai elääkö se jossain. 

Voisi tietysti tulla mieleen moralisoida, että ”mitäs omistajat laskevat kissat ulos kulkemaan”, mutta kun se ei ole täällä Hollannissa laitonta. Ulkokissat taajama-aluella on Hollannissa normi. Jopa eläinsuojeluyhdistykset kirjoittavat kotia etsivien kissojen kuvailuissaan, että ”tämä kissa on tottunut kulkemaan vapaana ulkona ja sen pitää päästä ulos.” Siihen siis kehottavat ja kannustavat jopa eläinammattilaiset. Erikseen on sisäkissat, jotka ovat tyytyväisiä sisäreviirillään eivätkä pahemmin kaipaa ulos.

Että tämäkin onnettomuus vielä. Ensin Doruksen kuolema, sitten Juliuksen katoaminen ja kuolema. Miksi näin pahaa tapahtuu koko ajan. Meidän parhaat ystävämme, joihin vasta tutustuimme, kuolivat molemmat.

Pelkkä tyhjyys jää. Ei eläinystäviä. Ainoat, mitä sisälle nyt tulee, ovat hyttyset ja että sellainen hirveä 8 sentin hämähäkki palasi uudelleen meidän seinällemme. En minä niitä eläimiä halua.

Jotkut saavat elää kissojensa kanssa lähes 20 vuotta. Meille suotiin yksi vuosi ja toisessa tapauksessa puoli vuotta ystävyyttä. Sitten se jo loppui molempien osalta. Miksi niiden piti mennä? Miten niin?

Mikä järki tässä on? Mikä järki missään on?

Menetys sattuu. Puhtaimmin tunnen myötätunnon ja rakkauden eläimiin, ennemmin kuin ihmisiin. Ihmisistä voin ajatella kylmästi joskus; liian moni ihminen tekee pahaa joten en luota ihmiskuntaan. Eläinten kanssa syntyy yhteys, jossa on pelkkää hyvää tahtoa ja suojelunhalua. Ja sattuu liikaa kun niille, viattomille, tapahtuu jotain.

Minua puistattaa, kuinka moni ihminen puhuu halventavasti ja inhoten kissoista tai muista eläimistä. Ja niitä tyyppejä riittää. Jotka haukkuvat, että se kakkaa mun pihaan, ajan ne pois hyi, helvetin elukat. Ja ajattelevat, että kyyhky kakkaa minun autoni päälle, joten haluan ampua ne kaikki mäsäksi ilmakiväärillä. Jopa ihminen, jolla itsellä on kissa, vitsailee, että haluaa lainata saksanpaimenkoiran joka söisi pois sen naapurin kissanpojan, joka häiritsee häntä hänen pihallaan. Miksi ihmiset ovat näin tuhoavia ja ilkeitä? Telkkariohjelmien satiireissa liian monella on eläinvihamielinen linja. Eläinten kärsimyksellä oikein herätetään vahingoniloa. Mauton lintuinfluenssajuttu. Miksi ihmiset eivät kunnioita? Mikä kaikilla on päässä vikana? Jos maailma on tällainen, minä olen liian herkkä maailmaan.

En usko ihmiskuntaan, olen sanoutunut irti siitä. Mutta eläinten kanssa on emotionaalisesti vaikeaa, kun ne jättävät tämän elämän ja olivat rakkaita. Vaikka ne ensin toisivat kyllä sen suurimman ilon. Tämä on sen kissa-asiankin dilemma, jos niitä itse hankkii. Sitten olet siinä kiinni. Hengellä ja verellä.

Johonkin kun sitoutuu, niin sitten siinä on tunteella mukana. Kun alat huolehtia eläimestä ja se jättää sinut tai sairastuu, niin olet itse huolesta ja surusta kipeänä. Kun alat tuntea olennon omaksesi, niin siinä on sitten se vastuu. Kaikilla tasoilla. Vastuu myös kantaa ne tunteet, joita siitä nousee.

Mietin tätä ja kirjoitin muistilapulle epäselvästi sutaisten ensin, että ”vastuu.” Lisäsin ajatusta siihen päälle, että ”myötä tulee vastuu.” Minkä myötä? Siitä tuli ”Välittämisen myötä tulee vastuu.”

Lopulta totuus on se, että Hollannin talouksista 23%:ssa on kissa. Ja keskimäärin taloudessa on noin 2,2 ihmistä, eli kun laskee perheenjäsenet erikseen henkilöinä, niin lopulta 48% ihmisistä sanoo, että ”meillä on kissa”. Se on aivan uskomattoman paljon. Se tuntuu siltä, että ihan kaikilla on kissa paitsi meillä.

Tämä tilasto on sikäli vahvistettu, että minulle on koko ajan tullut työkavereita vastaan jotka yhtäkkiä vain mainitsevat sivulauseessa, että ”meiän kissa”. Oho, tollakin on kissa! Ja tolla myös! Tollakin! Itsestäänselvästi! Ei tee siitä numeroa ja omistaa kissan. Noinko helppoa se on?

Kuurilla

Minulla oli ahdistava astma keuhkoissa. Hellepäivinä oli kyllä muutenkin smog-varoituksia ja paljon pienhiukkasia sääkartoissa, mutta tuntui lähinä siltä, että flunssani ei koskaan mennytkään pois ja paheni uudestaan.

Räkäisyydestä huolimatta haistoin kahden päivän ajan, että jossain on hometta. Pliis älä anna sen olla mikään talon homevahinko. Olohuoneessa istuin iltaa ja aina tuli homeen haju nenään. Katselin automaattisesti keittiön suuntaan, sieltäkö se leijuu? Kunnes vihdoin tiskatessa huomasin, että loppuun käytetty tiskirätti döfää: selvältä homeelta. Löytyipä.

Lopulta mietin, että en kohta pärjää tämän parantumattoman keuhkoputkentulehduksen kanssa enää, kun tämä jatkuu kolmatta viikkoa ja astma ahistaa. Ei auttanut tee ja hunaja yskän parannukseen. Lähdin siitä lääkärille. Soitin ja sain ajan.

Taas oli vähän sellainen tilanne, että en haluaisi häiritä lääkäreitä kuin oikeassa hädässä, mutta kun sinne menee, oikeaa hätää ei oikein diagnosoida. Ei tunnu bakteeritulehdukselta, ei ole kuumetta, veren happisaturaatio oikein hyvä, astma ei just nyt vingu, ei kuulu rohinoita, rauhaset eivät ole turvonneet kaulalla. Joten pelkkä virus vain.

Se astma tosiaan tulee ja menee, on siinä hyviäkin hetkiä välissä. Juuri sellaisena menin lääkäriin ilman kunnon kröhää. Demo-effekt: juuri sillon kun mitataan, kaikki on hyvin. Sitten taas töissä yskin niin rajusti että hävettää ja kyyneleet valuvat, ja astma vinkuu hulluna.

Siihen nähden, että se ei kuulostanut miltään pahalta lääkärin kriteerein, hän kuitenkin laittoi actionia. CRP-verikokeen paikan päällä sormen tipasta, eli tulehdusarvo. Ja halusi varmistaa toisen lääkärin kanssa, pitäisikö ottaa kortisonikuuri astman hillitsemiseksi. Joku viivästys kuului kuitenkin uloshengityksessä, joka viittaa siihen, että hengitys on vähän vaikeaa. Astmassahan juuuri se uloshengitys on kramppiutunut.

Lääkäri myös otti todesta kauhutarinani edellisyöltä, jolloin nukkumisen sijaan yskin ja astmasin kolme tuntia putkeen. Kohtausinhalaatio auttaa sellaiset kaksi minuuttia, jotta saan sen yhden liman rykäistyä pois, ja sitten jo kramppaa keuhkoputki samantien uudestaan lukkoon ja pihisen.

Sain sitten prednisonireseptin apteekkiin. Uskoin kyllä, että se auttaa keuhkoja. Se lukee ideaalikeinona villiintyneeseen astmaan käypä hoidoissa sun muissa. Keuhkoissa oli jo ensimmäisen tabletin jälkeen rauhallisempaa.

Lääkäri varoitti: tästä voi vähän käydä kierroksilla ja olla uneton. No, sen tiesinkin. Jotkut lääkärit määräävät samaa hankalan migreeniputken katkaisuun, siitä olen lukenut kokemuksia, ja useimmat sanovat valvovansa öitä kortisonikuurilla. 

Pakkausselosteessa lukee kaikki vaihtoehdot: masennus, mania tai totaalisekoaminen. Jännää. Näistä voi sitten lotota. 

Olen aika iloinen, että minulla on vain viiden päivän kuuri! Minähän hajoaisin tähän muuten tyystin. On nimittäin 30 vakavaa sivuoiretta mahdollisena listalla. Päähänkin sattuu ja huimausta ja sydämentykytystä. Ja nälkä. Joiltain katoaa ruokahalu, joillain lisääntyy. Koska minulla on kaikenlaisten tautienkin vallitessa aina nälkä, veikkaan viimeistä.

Keuhkoissa ehkä oli rauhallista, mutta päässä ei! Sain siitä iltaa käydessä sen hyperaktiivisen manian. Tilulii! Ehkä otin, ehkä en.

Eli kannattaisi vaikka tehdä se yläkerran tavaran siivous ehkä tämän vaikutuksen alaisena... jos pystyy. Mania kun tuppaa olemaan se, että pää käy koko ajan ja ideat lentelevät, mutta toteutukseen ei riitäkään keskittymiskykyä. Mieheni ei ehkä halua myöskään, että kolisen siellä klo 3 yöllä. 

Ja todella kaipaisin unta. Haluaisin kunnon yöunen, varsinkin jos yskä antaa siihen mahdollisuuden vihdoin. Olisi niin ihanaa nukkua sikeästi.

Tämä ajoi minut katsomaan vähän sellaisia guilty pleasure -musiikkivideoita. Kiehtovia, joista en tiedä, ovatko ne oikeasti hyviä, mutta jokin niissä vetää minua puoleensa. Kuten Lady Gagan Alejandro. Jonka löysin, kun joku netissä haukkui sitä tylsäksi kappaleeksi pari vuotta sitten. Piti taas tsekata, onko se kauhea vaiko hyvä. No onhan se hyvä - kunhan lähtee käyntiin 2 min intron jälkeen! Melankolista sävelmää. No ei sen välttämättä tarvitsisi kestää kahdeksaa minuuttia kuitenkaan. Myös Sian Chandelier on ihana aina, niin kaunis ja traaginen. 

Lady Gagasta päädyin seuraavaan dominahahmoon eli Erika Vikmaniin lateksipuvussa. Odotan vieläkin, että joku julkaisisi Cicciolinasta sellaisen version vaikka kaikilla murteilla, jossa laulettaisiin esim: ”Mualiman nährä voe niin kauniina, jos on elänykko Kikkioliina!”

Syntisten pöytä on myös hyvä. Suomi-melodian Suomi-iskelmää. Kodin Kuvalehden jutussa mainittin karaokekappaleena Vesterinen yhteineen ja Kohti sydänpeltoja. Halusin tutustua karaokekulttuuriin, kun en tuntenut kolmea mainittua kappaletta, joten kuuntelin viime viikolla ne kaikki. Tämä oli paras. Taas Suomi-melodiaa. Muut olivat vähä pliisuja. Hitaita, liian romanttisia. En tod. tiedä kuka on joku Vesterinen. Joku mainitsi Leevi and the leavingsin ja meinasin niitäkin kuunnella. 

Onpa tässä outo kattaus entiselle teknonuorelle!

Prednison aiheuttaa: että tanssin klo 0.40 Felixin It will make me crazya ja Cappellan Move on babya. Ysäriteknoa.

Mutta onneksi kolmelta yöllä sammuin ja pystyin nukahtamaan. Seuraavat yöt menivät vielä paremmin ja sain tarpeeksi unta. En ollut enää kovin hyperaktiivinen. 

Aivan ihme, miten hyvin se rauhoitti astman heti. Toivottavasti tilanne pysyy hyvänä kuurin loputtuakin.

Siivosin yläkerran, kun olin jo melko normaali. Vihdoin. Sen varastohuoneen. En heittänykään niin radikaalisti pois kuin ehkä luulin, mutta kuorin päältä jotakin. Ihan hyvä. On se ihan jees. Katsoin tietoisesti ja poistin kuitenkin turhat.

Tavaraa on mennyt kaupaksi netissä yllättävänkin hyvin. Myös mbira-kalimba myytiin ja meni postipakettiin. Nkul eli puhuva puurumpu meni myös. Myös Jamie Oliver -keittokirja lähtee nyt postiin. Mutta bimbam-kellon hakija teki oharit ja se pitää yrittää myydä uudestaan. Pari juttua vielä kun saisi pois niin vois olla todella tyytyväinen second hand -myyntiin.

Postitoimisto on tullut tutuksi. Ikkunassa lukee postitoimisto, mutta ei se se ole, mikä ennen oli virallinen valtion posti. Tämä on jotain painatuksia tekevä hikipaja, jolla on postin palvelutiski sisällä. Tässä odottelin autossa kuskina, kun mieheni kiikutti pinon paketteja lähetettäväksi.

Nykyajan ”postikonttori”.

Ruokakauppa, joka myytiin toiselle ketjulle ja remontoitiin uusiin logoihin.

Parkkipaikan rauhaa.