Aruba - Sähkökatkon kautta kotiin

Hotellihuoneessa oli vain 2 eläinlajia. Kylpyhuoneessa kulki ruskeita minimuurahaisia, jotka muistan Curaçaolta. Parin illan päästä löysimme ulkoseiniltä ihonväriset gekot. Ilmestyvät pimeällä ja kipittävät ja syövät hyönteisiä. Nappisilmät. Pitävät pientä vinkunaa ja tappelevat keskenään. Livahtavat kattolankun rakoon kun kulkee ohi.

Välillä gekko kulki myös huoneemme poikki. Ne mahtuivat sekä huoneen ulko-oven että huoneiden lukitun välioven alta (naapurissa ei asunut ketään sinä aikana). Välillä näin itse teossa, että gekko tuli naapurihuoneen puolelta tekemään kierrosta.

Ja vikana päivänä löysin liskot. Aloin ihmetellä, miten on niin vähän nähty salamantereita eikä yhtään leguaania, missä ne pojat luuraavat. Vihdoin nähtiin niitä pusikoissa. Kirkkaanvihreitä, sellainen oli uima-altaallakin, ja pari kunnon aikuista piikkiselkäistä ruohikolla. 

Luin netistä, että karikkeessa vilahtelevat ruskeajuovaiset sisiliskot ovatkin samaa lajia kuin sinipilkulliset. Nuoret ja naaraat ovat ruskeita. Ja kirkkaanvihreä sileä onkin iguaani nuorena.

Aruban liskofaktoista oli jo muodostumassa runo:

Pikkugekot seinällä

vingahtelevat ja nahistelevat

Ruskeajuovaisesta liskosta

tulee isona sinipilkkuinen

ja vihreälle kasvaa

lohikäärmeen piikit selkään

Käväisimme hotellia vastapäätä Bubali-lintujensuojelualueella, jossa on lintutornikin. Siellä asuu esim. pitkäkaulaisia valkoisia haikaroita. Siellä oli suurta kaislikkoa ja lampia. 

Oli satanut kuuroja välillä, ja kävelytien alkuun oli noussut vesi. Eli jos halusimme mennä sinne, oli uskallettava kahlata mutalätäkön läpi kengillä, joilla siihen pystyy. Sai seistä lähes pohkeisiin asti ruskeassa vedessä. Kaikkea sitä tekee päästäkseen katsomaan tipuja.

Lauantaina oli aika hurja sää, rannalla uidessa tuli pari kaatosadekuuroa. Pilvet olivat mustia, rintaman alla lakkasi pohjoisrannikko näkymästä ja sadeverho laskeutui. 

Heti kun ilma kirkastui, rannalla pidettiin häät liilassa paviljongissa. Kukat ja vieraiden puvut olivat valkoisia ja liiloja myös. Tuli pappi ja paljon puhui, ja me tuijotimme meressä kelluen vierestä.

Mietimme, että huomenna on viimeinen mahis tehdä vielä jotain aktiivista. Varasimme 4 tunnin katamaraaniretken Palm Pierin shopista.

Sähkökatko

Lauantai-iltana olimme syömässä Palm Beachin pohjoiskurvissa, kauempana bulevardin pohjoispäässä, jossa oli toinen keskittymä ruokapaikkoja. Löydettiin kiva amerikkalaisbaari, jossa oli runsaasti valikoimaa. Paljon bling bling -valoketjuja ja mainosvaloja eri ravintoloissa.

Aioimme juuri maksaa. Sitten tuli sähkökatko. Kumma saundi, kun taustamusiikit loppuivat, valot sammuivat ja kattotuulettimet lakkasivat pyörimästä. Koko terassi huusi ironisella huumorilla kuin se olisi joku juhla: ”Jeee!” 

Ensin sitä luuli, että se oli vain tämä ravintola, mutta sitten nähtiin, että naapuriravintolat ja katuvalot menivät myös. Silmänkantamattomiin oli katu pimeänä, koko vasen puoli. Oikealla oli isoja hotelleja, joilla oli valoa ainakin osin; ehkä omat generaattorit.

Bulevardia pitkin ajoi autoja tasaisena virtana ja niiden lamput valaisivat niin, että näkyi kyllä jotain. Jalkakäytävällä seisoi amerikkalainen turisti ja otti kuvia pimeästä kadusta: ”kato, sähkökatko”. Hyvin pian katua ajoi poliisiauto sinivaloin, ehkä ihan asiallistakin tarkistaa, jos kalliiden turistikauppojen hälytysjärjestelmät aukeavat ilman sähköä, ettei niitä ryövätä. 

Yritimme vielä tarjoilijan kanssa luottokorttia, mutta eihän se mennyt läpi, vaikka heidän laitteissaan oli akkuvirtaa vielä. Dollarikäteisemme alkoi olla vähissä, se ei riittänyt tähän ateriaan enää. 

Ravintoloilla ei ollut varasuunnitelmaa; ei kynttilöitä, ei taskulamppuja. Tarjoilijat valaisivat omilla kännyköillään, jos oli tarve. 

Vartin päästä valot palasivat ja koko terassi huusi ”Jeee!” Viiden sekunnin päästä valot menivät taas ja koko kuoro huusi pettyneenä: ”Möööö...” ja nauroi päälle. Sama toistui vielä pari kertaa ja sitten jäi pimeäksi.

Meille lähetettiin hollantia puhuva tarjoilija ja sovimme, että saamme tulla huomenna maksamaan laskun. Lähdimme. Jalkakäytävällä näki onneksi kävellä. Kuukin paistoi, mutta autot olivat suurin apu tässä. 

Hotelli valoisassa ilman sähkökatkoa.

Meidänkin hotellillamme oli ulkovalot päällä, mutta dieselgeneraattori hurisi ja haisi. Respa sanoi, että huoneisiin pääsee kyllä (ai niin, sähköinen älyavainsysteemi, hyvä että pääsee). Mutta siellä on pimeää, ja lämmintä ilman ilmastointia. Ja hotellin wifi on mennyttä.

Paras pläni oli mennä nukkumaan ja odotella. Ovet kiinni, että viileyden jämät pysyvät vielä hetken huoneessa. Lämpötila nousi jo kovin. 

Mietimme ravintolaraukkoja, niillä oli annosten kokkaukset puolivälissä kun keittiöt lakkasivat toimimasta, Ja ne asiakkaat, jotka saivat ruokaa, eivät pystyneet maksamaan. Ja entäs kylmiöt, jääkaapit ja pakastimet, varastot sulavat.

Reilun kahden tunnin päästä kuulimme, kun helikopteri lensi matalalta yli alueen. Sitten alkoi ilmastoinnin käyttötaulu piipata ja ilmastointi heräsi henkiin. Valot myös. Se oli siinä.

Vanhoista uutisista luimme, että jos Aruballa on sähkökatko, se tarkoittaa usein koko saarta. Paikalliset uutiset päivittyivät noin kahden päivän viiveellä nettiin ja sitten luimme, että se oli koko saaren katkos, neljäs kokokatkos tänä vuonna. Vasta yöllä klo 4 oli koko saari taas toiminnassa.

Hyvä kysymys, että mistä hitosta nämä edes tekevät sähkönsä. Merellä komeilee öljynporauslautta: ehkä siinä on vastaus... ikävä kyllä. Jep, suurin ja vanhin ratkaisu on syöttää raskasta polttoöljyä turbiiniin. Öljy aiotaan korvata maakaasulla joskus. 

Uusiutuva energia on tulossa, kansallispuiston edessä näimme tuulivoimalan, joka tuottaa jo 16% saaren sähköstä ja toinen on suunnitteilla. Myös aurinkovoimapuisto on rakenteilla. Ja on uusia akkuvarantosysteemejä ja muuta modernisointia. Tulevaisuuden ”Intelligent Generation Management System” lukee sähköyhtiön verkkosivuilla, joo ei ollut kovin intelligentiä tämä sähkökatko vielä.

Katamaraanilla

Aamulla katamaraanille lastattiin laiturista ruokabokseja, meidän retkilounaamme. Otin kuvan (kaukaa huonon), koska se oli ihan sama skenaario kuin valokuvani matkan alusta, jossa Schipholissa lastataan Gate Gourmet -kontista lentokoneeseen ruokaa. Taas gourmetia lastataan alukselle.

Katamaraani keinui aalloilla aika huomattavasti. Minun piti tuijotella horisonttiin, että tiedän, miten päin se menee, muuten alkoi huipata. Sanoivat, että meri on erityisen rauhaton, yleensä on tyynempää. 

Olikin hankalaa päästä rapuilta alas ja uida, kun koko ajan tuli korkea aalto päin pläsiä ja meni suolavettä nenään. Snorkkelin kanssa aallot pomputtivat niin että sai taistella, jotta pysyy suunnassa ja veneen vieressä. Kävimme kahden laivanhylyn päällä ja näin niistä osia, mutta kyllästyin rasittavaan hommaan aika pian. Aaltoilun takia emme päässeet koralliriutalle katsomaan kaloja sinä päivänä. 

Ja sitten he antavat jalkoihin ne hemmetin räpylät, minusta ne ovat vain hankalat. Ja niillä kun yrittää nousta takaisin veneelle, ei siitä tule mitään. Note to self: mene ilman hiton räpylöitä ensi kerralla samantien. Eivät ne minua auta uimisessakaan pätkääkään.

Noni päästäkää mut pois täältä lätäköstä.

Hiton räpylät.

Katamaraanin etukannella oli köysiverkot, joilla voi maata veden päällä. Siellä makasivat lähinnä sellaiset laitetut bikini babet, joilla oli shiny kynsilakat ja kultaketjut uimapäivänäkin päällä. En kokenut kuuluvani bikini babeihin.

Kah, tuttu majakka.

Matkan juontaja kertoi hulluja juttuja mikrofoniin ja kun selvisi, että olemme Hollannista ja  Venraysta (”eihän sitä kylää kukaan tunne”, luulin), hän sanoi asuneensa jokunen vuosi sitten ihan lähellä. Naapurkylän poikii.

Minulle ei tullut merisairautta. Muille tuli, amerikkalainen nainen yrjösi roskikseen ja myöhemmin pari muutakin. Onneksi me olemme aika vahvavatsaisia emmekä provosoidu.

Lopuksi tarjoiltiin lounas ja se ei varmaan kaikille maistunut, mutta meille kyllä. Laivakokki jakoi tiskiltä kestomuovilautaselle riisiä ja kanapataa tai kalaa. Oli tosi hyvää. Ja salaattia ja pina colada -kuivakakkua. Puputettiin tyytyväisinä.

Drinkkiä baarista.

Paluu

Paluuta hidasti allasbaarissa iltasella otettu juoma. Sen yhden kerran kun join alkoholia eli oikean Aruba Ariba -cocktailin, olin siitä ihan tööt ja väsynyt. Olisi pitänyt alkaa matkalaukkua pakata, mutta olin lepsu enkä osannut ajatella. Piti ensin levätä se pois ja mennä syömään. 

Sunnuntai-iltana alkoi taas sataa ja jouduimme kastelemaan vaatteemme ja sandaalimme, kun etsimme ravintolaa, johon mahtuu sisälle tai katoksen alle.

Aruba airport ja siellä turvatarkastus, jossa piippasi minulle pistokoe ja nainen suti kämmenistäni kepillä näytteitä. Computer says okay ja pääsin jatkamaan. Avianca ja Air Canada odottivat kentällä.

Mietin, kuinka monta tuntia vielä menee ennen kuin on tehty välilasku ja saadaan koneessa kunnon ruokaa; nälkä. Portilla oli kolumbialainen Juan Valdez -kahvikioski. Vitriinissä valtava amerikkalainen cinnamon roll, jossa sokerikuorrutus ja rusinoita. Ehdottomasti halusin sellaisen. 

Tiskillä hollantilaisen näköinen poika, joka turistille selvitti, että ”mä puhun kyl ihan hollantia”. Pyysin kanelipullan ”kaneelbroodjen”, jota hän ei tajunnut. Kerroin, että ”mä vaan vähän käänsin ton cinnamon rollin” ja hän nauroi, että ahaa juupa, niinpä kai. Kun hän kysyi, pitäisikö sitä lämmittää, minun piti kaksi kertaa kuunnella aksentin takia. Valkonaamakaribialainen murteen puhuja.

Kun koneemme saapui, lentokentän yli vyöryi mahtava sade- ja ukkosrintama, jyrisi oikein. Uudet turistit saapuivat synkässä rankkasateessa maahan ja me hymyilimme kannustavasti lasiseinän takaa, että tervetuloo vaan, kyllä se tästä.

Sitten Curaçaoon koneella, jossa haisivat vielä edellisen 10 tunnin lennon pierut ja crew näyttikin tasan siltä, että he ovat työskennelleet 12 tuntia putkeen, silmät seisoivat päässä. Pääsivät Curaçaossa vihdoin nukkumaan. Kaikki ulos, jotta kone siivotaan kokonaan (ja tuuletetaan, pliis). 

Juuurihan me tulimme Aruban turvatarkastuksesta, mutta eikä kun Curaçaossa jouduimme TAAS turvatarkastukseen, na Korsou aeropuerto Hato, ai kato nyt mä rupesin puhumaan papiamentoa. 

Ihanan hygieeninen olo, kun joka turvatarkastuksessa piti ottaa kengät pois ja kävellä paljain jaloin (Aruba) tai sukilla (Curaçao) sellaista löllyvää kumimattoa pitkin metallinpaljastusportin läpi. Samoin se, kun on lukenut, että turvatarkastuksen muovilaarit ovat koko lentokentän ja maailman paskasin ja bakteerisin asia, niin kiva laittaa siihen huivinsa, jota sitten pitää kaulan ympärillä seuraavat 12 tuntia (ettei lentokoneen ilmastointipuhallus jäykistä niskalihaksiani dramaattisesti).

Tämä lento eli nopeasti eteenpäin kelattu yö meni nopeasti. Kaikki nukkuivat ja kuorsasivat säkkeinä tuoleissaan. Oli jo hämmästyttävän myöhä kun heräilin: enää 2,5 tuntia lentoaikaa. Sitten nousi aamuaurinko ja alettiin lisätä matkustamon valoa. Aamiaispussi käteen.

Laukkuun oli pakattu kosteita uima-asuja ja hikisiä mekkoja, ja muutenkin kosteus koko Aruballa oli sitä luokkaa, että kaikki mitä laukusta tuli, tuntui kipeästi kaipaavan tuuletusta. Käytännössä kaikki meni pyykkikoneeseen.

Katamaraanin keinunta tuntui huimauksena ennätyksellisen kauan, vielä 3 vuorokauden jälkeen. Ensimmäiset kaksi vuorokautta lihasmuistissa, aaltoiluna alaselässä ja hartioissa, ja sen jälkeen vielä päässä aistiharhana.