Normityöpäiviä

Autossani oli ajokilometreinä 111111. Absurdi hetki. Katsoin sitä. Noista tasaluvuista ihmiset joskus höyryävät somessa, että ”pitää muistaa tarkkailla” ja ”ooh” ja ”saispa valokuvan”. No joo, huisin jännää, valokuva digitaalisista numeroista. Olen sen jo käynyt henkisesti läpi, että jos sellainen numero tulee, niin mitä fuckin välii, en ainakaan ala panikoida siitä, että pitäisi pysähtyä just nyt ja saada siitä kuva. 

No, kerron tämän miehelleni, että just oli numero. ”Oisit ottanu kuvan!” -”Niinpä joo, moottoritiellä ajaessa.” Ehkä turvallisuus on tärkeämpää.

Edessäni moottoritiellä ajoi pakettiauto, jossa luki firman nimi Orona. No sen tietää, mikä siitä seuraa. Tutkailin auton eri kylkiä, missä tekstiä oli, ja takaovista löytyi likaisin paikka, johon jonkun oli ollut helppo lisätä se pakollinen C-kirjain nimen eteen sormella pyyhkien.

Ihan vaan naapurikylän laama.

Siirrettiin töissä siirtolavoja pumppukärryllä. Oli tullut tuhat esitettä ja sitä ennen tuhatviissataa ja kuussataa ja vielä yksi latinki noin 40 pahvilaatikkoa eri osastoja varten. Kiva tehdä jotain konkreettista. Järjestelin ja olin hyödyksi.

Töissä kohtaan yhä enemmän ihme kielipäitä. Kysyin tyypiltä, jolla on espanjalainen nimi, puhuuko hän muutakin kuin englantia, ja hän oli että ihan sama, saksaa ja hollantia yhtä lailla. Sitten puhuttiin saksaa sattumalta. Myöhemmin tuli sellainen, josta esimies väitti, että kuulostaa eteläafrikkalaiselta nimeltä. Hän puhui saksaa ensi alkuun. Mutta kun postinkäsittely tuli kahvikupit kädessään ja jutskasin hollantia, tämä olikin postimiehen vanha tuttu ja puhui myös yhtäkkiä hollantia. Ei, en kuullut afrikaansia, vaan ihan normaalia. Taas tällainen, joka puhuu yhtä sujuvasti englantia, saksaa ja hollantia. 

Saksalainen työkaveri kertoi minulle, että he ovat menossa Itämeren risteilylle kesällä, ja ovat hääpäivänään sattumalta Helsingissä. Tukholmakin käydään. Kiva. Hän ei ollut ihan vakuuttunut, että ruotsista voisi saksan pohjalta ymmärtää ummikkona jotain.

Tajusin vasta, että meidän avokonttorissamme istutaan vessapaperirullapuiden alla. ”Just a normal day at the office...” Joku tilasi viime vuonna tuotevalokuvia varten monta kymmentä vessapaperirullaa, ja sen jälkeen ne pinottiin pyramidiksi eli joulukuuseksi seinustalle. Nyt he kyllästyivät joulukuuseen ja ripustivat rullia vaatenaulakoihin.

Kerran kohtalo puuttui peliin reittivalinnalla. Kävin kävelyllä ja tuli jo kuuma villatakissa, yritin sisään. Ala-aulan ovi on ollut jumissa välillä. No nyt en päässyt sisään vaikka kuinka nyin. Joten kävelin sivuovelle ja siksi jouduin postinkäsittelyn ohi. Siellä olikin tuttu rouva, jonka kanssa juttelin seuraavan tunnin. Kerroin tulevista näyte-esitteistä ja neuvoin hänelle, miten pääsee Teamsin chattiin ja käyttää siinä puhelintoimintoa, ja sitten kerrottiin sairaudet. Erilaista pikkuflunssaa on ollut liikkeellä.

Sain reseptin suoraan Jaavalta, yrttijuoman, jota hänen äitinsä aina valmisti flunssalääkkeeksi. Keitetään vedessä puoli tuntia: tuoretta inkivääriä, tuoretta kurkumaa, mustapippureita, neilikoita, sitruunaruohoa ja sitruunan mehua. Siivilöidään ja uutosta juodaan. Voi laittaa kannuun ja säilyttää jääkaapissa noin viikon ja ottaa aina välillä lasillisen. 

Ainoa aines, jota en ole itse livenä nähnyt, on kurkuma. Sehän on joku juuri tai mukula kuten inkivääri, mutta tummankeltainen tai oranssi. Inkivääriä sen sijaan on joka marketissa nykyään. Mutta kurkumasta käy jauhekin, tai sen voi jättää pois.

Ja kurkuma sinällään on parasta vatsavaivoihin, suolistolle. Juo kurkumateetä aterian päälle, sanoo jaavalainen.

Tässä oli jotain kirjanlukua ja yrttiteetä pihalla aiemmin keväällä.

Pari viikkoa sitten oli muuten vain oudohkoa. Aika usein keskustelu on oudohkoa silloin kun Jan ilmaantuu. Hän on puoliksi indonesialainen ja aika tumma. Kun hän käy aurinkolomalla, hän on kaksi kertaa tummempi ja saa siitä aina suorasukaisia kommentteja meillä, kai se on jo perinne ja kulttuuria. Kuuntelen aina vierestä tällaista: ”Jösses, mitä sulle on tapahtunut? Loma?” ”Joo, käytiin vaan vähän skidien kanssa etelässä. Tehän tiedätte, että mä rusketun aina tällee.” ”Yhdessä viikossa? Vitsi kun mäkin ruskettuisin edes vähän.”

Sitten hän huikkasi kulman takaa: ”Mut hei, mun takapuoli ei ole näin tumma!” No eihän siinä voinut muuta kuin alkaa vaatia todisteita. Huusin perään, kuten netissä nykyään sanotaan: ”Photo or it didn’t happen!” Eli jos joku jostain innokkaasti kertoo, niin kyllä yleisö haluaa nähdä tilanteesta kuvankin.

Onneksi meillä ei kavereiden kesken nosteta metoo-oikeusjuttuja. Olisin kusessa.

Sen sijaan kasvosokeuteni on oikeasti jokseenkin noloa. Se iskee aina välillä, ja se haittaa töissä. En muista, että minulla olisi ollut sellaista lapsena tai nuorena, mutta ainakin viimeiset 10 vuotta on ollut. Se on täällä jäädäkseen, se on ollut pitkään, eikä se ole hellittämässä.

1. Tarvitsin kiinteistönhuolto-osastoa. Muistelin, että siellä oli se valkotukkainen nuori nainen Sonja. Häntä muistuttava tulikin vastaan ruokalassa. On valkoinen tukka... on nuori nainen... mutta naama ei jotenkin täsmää muistikuvaani. Pälyilin ja hiihdin nolona edes takaisin: voinko puhutella? Noloa, jos se on joku ihan muu? Pakotin itseni kysymään: ”Kröhöm, sori, oletko sä Sonja?” Oli se.

2. Ovesta tuli 3 kausiavustajaa. Mies oli ehkä kaukainen häivähdys tutusta, mutta eihän se nainen nyt noin kapeanaamainen ollut! Vai oliko? Jouduin tarkistamaan muilta: ”Oliko noista kaksi niitä samoja, jotka olivat täällä aiemminkin töissä?” Kyllä, he olivat meillä viimeksi maaliskuussa.

3. Parkkipaikalla kävelee partainen mies, olisiko tuo meidän Marc? Tuoltako se näyttää? (Näen hänet siis 10 kertaa päivässä ja tervehditään ja jutellaan.) Mutta autossa kun istun ja hän on kauempana, epäilen. Jos se on Marc ja ajan ohi, niin ehdottomasti pitää heilauttaa kättä. Mutta onko se hän? Jokin ei täsmää. Päätän tervehtiä ja on se sitten näköjään Marc.

4. Ovesta tuli tyyppi eikä tuntunut yhtään tutulta. Meinasin jo kysyä lähimmältä työkaverilta, että ”kukas toi oli”, mutta tunnin sisään yhtäkkiä välähti, että sehän on Bob, joka on meille hyvin tuttu ja usein nähty. Olisi ollut tosi noloa kysyä.

Tämä on niin vaikeaa. Olen päättänyt, että jos tämä joskus aiheuttaa hämmennystä, niin puhun siitä avoimesti. Sanon, että minulla on päässä vikaa ja joskus en tunnista tuttujakaan ihmisiä, antakaa anteeksi.

Urani telkkarin euroviisujuhlissa

Kerroin vähän aikaa sitten, että olimme menossa katsomaan euroviisujen finaalia tuntemattomaan baariin tuntemattomaan kylään Sassenheimiin tv-kuvausten statisteina. Edustamaan Suomea kansainvälisessä viisufanien joukossa, tv-julkkiksen Paul de Leeuwn ohjelmassa. Näin siinä kävi:

Ajettiin Sassenheimiin. Matkabussiin kerättiin väkeä aseman parkkipaikalla. Tv-tiimillä oli jakaa maiden lippuja. Saatiin 3 kunnon puuvartista kankaista Suomen lippua, joita voi heilutella kädessä ja 1 iso, jonka mieheni sitoi harteilleen.

Olin värjännyt tukkani siniseksi. Päällä perkele-paita ja mukana käsineet, joissa lukee kädestä toiseen osina FIN-LAND. Ja muutoin sinistä vaatetta. Miehelleni olimme netistä hankkineet Finland-lippiksen. Ja mukana tulitikkuaskin muotoiset Suomen lippu -ledikynttilät, joita voi pitää vaikka baarissa pöydällä.

Bussiin tuli tiimejä. Norjalaiset rouvat tulivat. Puhuin heidän kanssaan kouluruotsia. Rouva kertoi opiskelleensa 2 vuotta Sibelius-Akatemiassa ja sanoi joitakin sanoja suomeksi. Oli huilisti.

Australialainen pariskunta tuli taaksemme, jutskattiin jotain. Tuli Puola, Liettua, Ukrainasta 2. Saksalaisia 2 ja sveitsiläisiä 2, he puhuivat saksaa kanssani. Ruotsalaisia naisia tuli viikinkikypärissä 4:kin kappaletta. Serbiaa 2 naista, Espanjaa naisryhmä, 1 Romania. Armenialaisia naisia etnisissä kirjailluissa mekoissa. Moni puhui sujuvaa hollantia tv-tiimin kanssa, mutta eivät kaikki.

Norjalaiset sanoivat, että meillä on sitten terttu banaaneja mukana. Koska Norjalla oli susi-banaanilaulu viisuissa. He aikoivat käyttää banaania mikrofonina, jos heitä haastatellaan. He jakoivat banaanikarkkeja bussissa ja sanoivat minulle suomeksi i:llä ”banaani”.

Katsottiin bussissa tv:stä kisojen alku. Tv-tiimi huusi mikrofoniin ”Hello Europe! Are you ready!” ja kaikki hurrasivat, mutta Europen jälkeen jotkut lisäsivät ”And Australia!”, minäkin huusin sen kovaa ja näytin australialaisia takanani. Sitten tiimi huusi ”Hello Europe AND Australia!”

Viisufinaalin alkuohjelmassa megaorkesteri ja -kuoro lauloi torinolaisella aukiolla ”All we are saying is give peace a chance” ja meidän bussimme lauloi mukana.

Ajettiin keskustaan muutama minuutti. Kuulimme, että asiaan kuuluu yllätys: Sassenheimin kylässä oli baari, joka täytti 40 vuotta, ja Paul halusi ohjelmassaan yllättää sen juhlilla ja tuoda sinne ”koko Euroopan” katsomaan euroviisuja eli meidät. 

Odotettiin sivukujalla salaa, että Paul tulee paikalle. Toinenkin suurjulkkis, komedianäyttelijä ja laulaja Claudia de Breij, tulisi myös ja haastattelisi kulkueen aikana joitakin meistä viisuasioista. Se kulkue olisi kuin Hollannin tv:n ”The Passion” eli musikaalisen pääsiäisohjelman ristisaattue, eli pitäisi kulkea melko hartaana valojutskan perässä. Droonilla kuvattaisiin ylhäältä.

Odottelua sivukujalla.

Sitten lähdetään kadulle kuvattavaksi.

Sivukujalla Ruotsi ja Norja katselivat kännyköistään viisujaan, kuului susien ulinaa. Sveitsin madamilla oli kännykkä, josta hän näytti minulle kiltisti Rasmuksen vetoa, joka tuli just. Huomasin taivaalla täysikuun ja huomautin norjalaisille, että kato, nyt se susi voi ulvoa tuota. Ulvottiin vähäsen. Välistä kulki joku asukasraukka kotiinsa ostoskassein välistämme ja tervehti ystävällisesti (ja ajatteli että WTF).

Sitten ilmaantui valojutska, jota miehet kantoivat, näin vain valkoisen suorakulman sivusta, mutta mieheni sanoi, että se oli sydän, euroviisusydän. Sen perässä lähdimme ryntäämään pitkin katuja. Poliisiauto oli turvaamassa meille tien kadun alussa. Kylän skidit ja asukkaat katsoivat ihmeissään polkupyöriensä kanssa vierestä, että mitä tapahtuu. Norjalaiset näyttivät haastattelijalle banaanimikrofoniaan, että mitäs pidät tästä. Hölkkäsimme sydämen perässä. Huidoin Suomen lipulla takana kulkevia, että tulkaa ripeämmin.

Tältä se näytti tv:ssä droonikuvana.

Norjalaisten banaanit.

Australialaiset haastattelussa.

Suomea ei haastateltu, ottivat vain pari haastattelupalaa. Tultiin kapakalle, mentiin ovesta sisään yllärinä, täytettiin tila. Kolme kameramiestä kuvasi. ”Ottakaa tuolit, levittäytykää”. Se oli ihan pieni ja ahdas baari, osalle ei riittänyt kuin seisomapaikkoja. Kerroin mitään aavistamattomille taviksille, että moi, me ollaan tässä nyt sitten katsomassa viisuja loppuun saakka. 

TV laitettiin viisuille ja lujalle ja alettiin seurata. Porukka lauloi ja taputti mukana eri viisuja ja huusi kannustusta. Oluita tuotiin, tarjoiltiin keittoa, tuli pähkinää ja juustopalaa pöytään.

Baari täynnä.

3 kameramiestä oli hommissa yhteensä.

Äänitystekniikkaa.

TV-kamerat tunkivat välissä. Hirveä hälinä, ei saanut selvää, mikä siellä oli juoni ja mitä tv:seen puhuttiin mikrofoniin. Espanjan esityksen aikana heiluskelin tuolilla ja näyttelin Finland-hanskojani rytmikkäästi suoraan kameraan. Kun tuli Hollanti, kaikki me hoilasimme biisiä hulluna, ja sitä kuvattiin.

Puolan naiselle kehuin, että tykkään Puolan kappaleen melodioista, ja hän ilahtui. Serbiaa rakastettiin, kaikki taputtivat koreografian mukana . Minun olisi pitänyt kyllä kehua Serbian ystävällisille naisille erikseen, että rakastan niiden kappaletta.

Välitauoilla porukka parveili ulkona ja mieheni näki, että nyt voisi saada fanikuvan. Käytiin poseeraamassa sekä Paulin että Claudian kanssa.

Julkkisten kanssa, Paul de Leeuw ja kakkosjuontaja Hans Kesting.

Näyttelijä-laulaja Claudia de Breij.

Baarissa järjestettiin tilaa vielä yhdelle ohjelmanumerolle: 87-vuotias rouva halusi tanssia valssia ja tv-tiimi oli järjestänyt tanssipartneriksi tunnetun vanhan tanssija-koreografin, komeasti puvussa. Claudia lauloi ja kitara säesti ja daamilla oli upea sininen liehuhelmamekko. 

Valssia väliajalla.

Sitten jo purettiinkin kaikki kameratyypit, mitään ei enää kuvattu pisteidenlaskusta. Paul ja Claudia istuivat kavereidensa kanssa pöydässä loppuun saakka.

Onnittelimme ukrainalaisia kun he voittivat, käteltiin. Liettualainen nainen otti heihin useamminkin yhteyttä. Ruotsalaiset häipyivät jo johonkin, kun laulut oli laulettu.

Käsky mennä bussiin, kun lähetys oli lopuillaan. Täysikuu paistoi, australialaisnaisen kanssa siitä vitsailtiin, että nyt voi tulla hulluksi, ja hänen miehensä vitsaili, että täytyy vissiin poistua paikalta ennen kuin käy mitään. Australialaismies analysoi, että oli ehkä pettymys kun Suomi jäi niin loppupäähän ja Hollantikaan ei ollut top-kympissä, mutta totesin, ettei se paljon haittaa kuka saa pisteitä, viisut ovat kuitenkin iso ja iloinen party joka vuosi.

Vilkuteltiin parkkipaikalla, huusin espanjalaisille buenas noches, Norja huusi minulle heippa vaan Suomi. Lähdettiin joskus yhdeltä yöllä, oltiin kotona 3:20.

Nyt saa sitten pelätä, mitä kauheaa tulee Hollannin ykköskanavalta keskiviikkoiltana. 

Hoilotusta.

Lähetyksessä Hollannin ykköskanavalla minua näytetään noin kolmen sekunnin ajan lähikuvassa, kun heiluttelen niitä Finland-hanskojani suoraan kameralle ja heilun viehkosti kappaleen tahtiin. Hehe viehkosti.

3 sekuntia kuuluisuutta.

Kun lauletaan Hollannin esitys koko kapakan kanssa yhdessä, olen joukossa hoilottamassa täysillä.

Vasta koko jaksosta selvisi kokonaiskonsepti. Me tiesimme vain osan juonesta. Jakson ideana on se, että aiemmin päivällä Paul ajaa bussissaan ja valittaa, että joutuu tekemään töitä eikä pääse näkemään viisufinaalia. Käy haastattelupaikoissa ympäri maata ihan muissa teemoissa. Aina välillä hän hoilaa Stienin kappaleen kertosäkeen ”uuu, aa-haa” -kohdan intohimoisesti ja valittaa, että kyllä se esitys pitäisi nähdä. Assistentti Hans pahoittelee, että vielä on töitä tehtävänä, et kyllä ehdi näkemään. 

Yhdestä paikasta he poimivat mukaan sen 87-vuotiaan daamin, joka haluaa tanssia valssin. Kavaljeeri tulee mukaan bussiin ja daamille taiotaan tyllimekko päälle. 

Näytetään videopyyntö Sassenheimin baarin pitäjänaiselta, että eivät pystyneet juhlimaan 40-vuotista taivaltaan koronasulkujen takia ja ehkä Paul voisi tulla juhlistamaan joku kerta. Tästä Paul innostuu jo toivomaan, että siellähän voisi katsoa euroviisuja. Mutta video jatkuu ikävä kyllä niin, että nainen valittelee, että koko Sassenheimin kylässä kukaan ei oikein seuraa viisuja, se ei siellä kiinnosta ihmisiä.

Lopussa kaikki kuroutuu yhteen: Europassion-kulkueen avulla me, kansainväliset euroviisufanit, tuomme Sassenheimin kylään viisuinnostusta. Näkyy, kun meidät laitetaan juoksemaan, koska valosydäntä kantava Paul puuskuttaa, että ”kohta laulaa Stien, vähän vauhtia, pitää ehtiä näkemään!” Sydän asetetaan baarin eteen ja me rynnistämme sisään.

Sydän on saatettu baarin eteen ja porukka tunkee sisään.

Stien laulaa, Paul katsoo hartaana ja johtaa: kaikki yhdessä kertosäettä. Ja koko baari laulaa. Siinä hän sai sen kaipaamansa Stien-hetken. Ja väliajalla tulee valssin tanssi, ja sen jälkeen lauloimme kaikki synttärilaulun, koska daami täytti 88 vuotta keskiyöllä.

Lopussa drooni lentää baarin pihamaalta ja kylän ylle. Niin olemme selvästi tuoneet euroviisun iloa kylään ja juhlat baariin.

Sassenheimin tuore euroviisukulmaus droonikuvana.

Kuka näitä pyökkejä tunnistaa!

Yle: ”Vesistöjen vähyys, lentokenttä, Kehä III ja laajat logistiikka-alueet luovat osaltaan mielikuvaa Vantaasta, joka ei ole varsinainen lintuparatiisi. Kaupungin alueelta löytyy kuitenkin yllättävän hyvää ympäristöä myös monipuoliselle linnustolle.”

Vantaahan on ihan kuin tämä meidän kotikunta Venray. Logistiikkahalleja, asfalttikenttiä ja rekka-autoja. Nyt mä tajuun. 

Tai: Venray on pieni Vantaa. Vesistöjen vähyys, moottoritie ja laajat logistiikka-alueet. Vain lentokenttä puuttuu. Siks täällä on vähän tämmöstä.

Hollannissa lentokenttä eli Schipholin ympäristö taas on nimenomaan lintuparatiisi ja nimenomaan vesistöjen ansiosta. Ympärillä, myös kiitoteiden vieressä, on leveitä ojia ja isojen tienristeyksien kainalossa lampia, jotka vilisevät nokikanoja, sorsia, harmaahaikaroita, merimetsoja ja muita vesilintuja. Schipholin ympäristössä voin jatkuvasti bongata lintuja joka kulmassa, toisin kuin meillä sisämaassa. 

Lintujen luksuskylpyamme syreeninkukkakoristein.

Tämä on tärkeää sanoa enkä ole ehtinyt: Pääskyset ovat tulleet! Tervapääskyt huutavat taivaalla! Se on hurmaavaa.

Kai nämä ovat minun lemppari-vuodenaikojani. Rakastan kevättä, olen ihastuksissani koko kevään, kun valo voittaa pimeyden ja luonto vihertyy ja kaunistuu päivä päivältä. Ehkä kevät on se paras. Mutta kesäkin on ihana, kun saa olla huoletta ulkona lämpimässä ja on valoisat illat.

Vihdoin ukkonen, vihdoin vettä. En ymmärrä tätä säätä tänä keväänä, miten voi olla viikosta viikkoon pelkästään poutaa Hollannissa. Aurinkoa ja kuivaa, ei koskaan sadetta ennusteessa seuraavaan kahteen viikkoon. Kaksi kuukautta kuivaa, mitä tämä on. Kukat ja kasvit alkavat kärsiä, meinasin jo kastella pihan letkulla mutta sitten näin, että seuraavana päivänä voisi vihdoin tulla ukkossade, ja tuli. No jopas tulikin oikein kunnolla rankkasadetta.

Kävin lounaskävelyllä ennen ukkosta ja oli ”ukkosenlämmitin”, se on lapsena tehty vitsi: kun äiti sanoo, että on ”ukkosenlämmin”, niin minä kuvittelin ja keksin, että päällä on laite, jonka nimi on ”ukkosenlämmitin”, joka hautoo sen ukkosen valmiiksi.

Huomasin, että rakastan kesän ukkosmyrskyjen odotusta. Rakastan sitä painostavaa ilmaa, harmautta ja lisääntyvää tuulta, hautovaa lämpöä. Se on jännittävää. Nautin seurata kesän ukkosia. Minulla on ollut aivan ihana fiilis Keski-Euroopan ukkosissa. Frankfurtissa oli. Ja jo Münchenissä 1992. Näistä selviää lisää sitten jos jatkan kirjasarjaani kohti nuoruuden seikkailuja.

Asensin kännykkääni Google Payn ja voin sillä maksaa kassalla. Kokeilin sitä varovasti työpaikkaruokalassa ja sitten marketissa. Toimii se.

Lähdin vihdoin ruokakauppaan rohkeasti kokonaan ilman lompakkoa, luottaen siihen, että kännykkä kyllä maksaa. Joo maksaa se, mutta olisin halunnut ostoskärryn. Hehee. Kärrypoletti on lompakossa. Ei kolikkoa eikä polettia, eli ei kärryä. Piti sitten hankalasti suhata vedettävän korin kanssa ja miettiä strategiat uudestaan.

Meidän korttelin lammastarhan idylliä aiemmin keväällä. (Sis. 2 lammasta.)

Silloin kun mieheni löysi minulle raparperin vihanneskaupasta, lähdin illalla kävellen ostamaan vain sen yhden kuohukerman kiisselin oheen. Se oli kiva iltakävely. Tervehdin kissoja matkalla. 

Ja loukkasin kolli Dorusta siirtelemällä sen makuupatjan kasveja. Se oli röhnöttänyt etuovemme vieressä suoraan kukkapuskissa yksi päivä ja katsoin, että se on kyllä litannut kukanvarret sojottamaan poikittain kävelypolun poikki ja niiden yli saavat astella posteljoonit ja kaikki, ei o kiva. Nyt päätin suoristaa kasveja ja tungin pitkiä kukkia takaisin ruotuun pensaan alle ja mietin jo, että sori Dorus, sun henk. koht. patjaa tässä käpälöin. Nostan katseeni ja mikä siinä on: Dorus katsoo tuimana toimenpidettä kahden metrin päässä parkkiruudussa istuen. Että ”höh”. Pyysin anteeksi, että koskin sen makuupaikkaan.

Kauppaan tullessa tajusin, että nyt voisin ekaa kertaa käyttää sitä maksumetodia, että skannaan sen kermapurkin vasta automaattikassalla. Siellä on nyt niin paljon vaihtoehtoja käsitellä ostoksensa, että silmissä vilisee. Niillä oli remontti ja muutama kassahihna poistettiin ja korvattiin monella itsepalvelukassan terminaalilla. 

Voit mennä edelleen liukuhihnalle ja ihmiselle ja pakata kassisi sen jälkeen. Tai voit ottaa heti alussa telineestä käsiskannerin ja osoittaa sillä kaikkien ostostesi viivakoodia heti kun otat ne hyllystä ja pakkaat vaikka omaan kassiisi, ja lopuksi lukea skannerin tiedot itsepalvelukassalla ja maksaa kortilla. Tai sitten keräät kaiken koriisi tai kärryysi, ja automaattikassalla pidät tuotteet vasta siinä viivakoodinlukijan edessä itse ja piippaat ne sisään maksua varten.

Ukkosen myötä koitti se niin lämmin päivä, että ekaa kertaa kävelin kunnon lenkin kesäsandaaleissa ja ilman sukkia. Virallinen kesä. Oli vehreää ja hautovaa. 

Olen alkanut nähdä sen kuvion, että tämä totuus ukkosesta pätee vain Suomessa: että se ”puhdistaa ilmaa” ja sen jälkeen on niin ”ihanan raikasta”. Täällä etelämäpänä ilma on jatkuvasti kosteanmuhivaa, eikä siinä tunnu mitään muutosta ukkosen jälkeen. Hautoo edelleen. Yhtä lämmin edelleen. Yhtä kosteaa edelleen. Yhtä tukalaa edelleen. Valmista seuraavalle ukkoselle saman tien. Ja puskissa haisevat oudot kasvit osin tympeiltä. Kesän haju.

Taajamaluonto oli mahtavan vehreää. Siellä missä on pikku kaistale metsän tapaista, puut ovat valtavia lehvästöineen. Kyllä tämä nyt, sori vaan, tuntuu jo enemmän kesältä kuin keväältä. Pääskysetkin ja kaikki. 

Kävin vaan taas turhautumaan siihen, etten tunnista yhdenkään matkan varrella ihailemani puun lajia. Täällä on liikaa tuntemattomia lehtipuita. Mikä roikka se tuossa riiputtaa oksiaan pystysuorassa maahan asti joka kesä? Mikä on tuo jättimäisen korkea? Missä on tällainen vaahteran tapainen suuri lehti muttei kuitenkaan ihan vaahtera? Onko tämä tosiaan muka tammi vai onko muita joissa on sama lehden muoto? 

Mikä on tuo kaunis ohutlehtinen, jossa roikkuu jotain jutskia näin keväällä? Joku ihme hiton saarni varmaan - no, niin onkin. Tunnistan ainakin saarnin lehden nyt sitten.

Pyökkiä ja jalavaa, ääh. Pähkinäpensasta ja kastanjaa. No kastanjapuut kai tunnistan, ison lehden, ja niissä on hassut kukinnot ylöspäin. Luulin, että poppeli on jotain eksoottista, mutta netistä selvisi, että yleinen poppelilaji onkin ihan vaan suomalainen haapa. Ja selvisi, että täällä on 3 erilaista vaahteraa, siksi nekin hämmentävät.

Jos joskus ehdin, vien itseni puidentunnistuskurssille eli ihan itse tutkin netistä tai kasvisovelluksesta totuudet korttelin yleisimmistä puista. Ja sitten täytyy kirjoittaa nimet ylös eri kielillä, jotta ne jäävät päähän oikeana tietona.

Hiirenvirnan tunnistan.

Ja sormustinkukan.