Riipii murattia seinästä kynsin ja hampain

Kauhea savotta. Pihan raivaus tehty. Mieheni vei kaksi autollista säkkejä kaatikselle samantien. Villiviini kasvaa aidan läpi ja on vaarallinen rakenteille paisuessaan yhä lisää, samoin muratti.

Suomessa murattia vaalitaan pikku ruukkukasvina, mutta täällä se on hirvittävästi leviävä suoranainen rikkaruoho, joka kasvaa kesäaikaan monia metrejä joka suuntaan.

Hyvä oli se kohta, kun mieheni sanoi: ”Mä lähden viemään näitä ekoja säkkejä samantien, koska meidän pitää vielä juoda kahvit ajoissa.”

Pysähdyin tätä miettimään ja raapimaan päätäni: mitä toi just sano? Ja tajusin: Ihan peukutuksen arvoinen kommentti. Hyvä asenne. Tauko on tärkeä.

Suomalainen kai puurtaisi loppuun saakka itsensä näännyksiin pihassa, tai mahdollisesti protestanttisen työmoraalin orjana voisi olla taipumusta siihen. Sisulla vaan vaikkei enää jaksaisi. Niin mistä tulee tämä kulttuuriero? Kas, tämähän on katolista aluetta. Ahaa. Ehkä siksi täällä saa pitää lepotauon.

Kannatti olla hanskat. Muratti on sellainen, että siinä alkaa äkkiä sattua sormenpäihin, kun sen ilmajuuria yrittää riipiä irti tiiliseinästä.

Pölyä lensi eri kasveista naamalle, kun kiskoi viidakkoa erilleen. Kurkkuun tuli jotain kuivaa murua yskittäväksi ja hampaiden välissä kirskui hiekka. Oksantyngät raapivat ihoa ja joistain kasveista tuli raappeeseen kutiava ihoreaktio kuten aina. Kiipeilin keittiötikkailla, ja katolle isoilla tikkailla. Leikkasin, irrotin ja sahasin kasvien paloja.

Enkä tuntenut armoa tällä kertaa. Tällä kertaa en hempeillyt. Minun puutarhanhoidossani liika hempeily tärvää tuloksen usein. ”Piti leikata tota pensasta, mutta voi, nyt se on juuri kukkimassa, eihän siihen nyt raaski koskea.” Aina on muka huono hetki, koska siinä on vielä lehtiä jäljellä, tai se tekee just nyt nuppuja tai versoja.

Ainahan ne tekee.

Nyt oli skimmia aikeena lyhentää, koska se on ärsyttänyt minua jo 2 talvea, että se on liian korkea ja peittää näkyvyyden lintulaudalle, jonka kävijät haluan nähdä tarkkaan. Nyt sitten lähestyn sitä oksasaksin ja huomaan, että no voihan, se onkin juuri nyt tehnyt uusia tuoreita kukintoja ja valmistautuu kukkimaan.

Ei, en mene halpaan, ei taas tällaista. Jos joku aikoo kukkia joulukuusta joulukuuhun 24/7, niin se on sen ongelma! Kuka HULLU muutenkaan alkaa uudestaan kukkia marraskuun kynnyksellä? Oma vikansa. Naps naps, nyt leikataan vaikka olisi mikä.

Nyt oli muuten taas 20 astetta ja moni muukin puu tekee uusia nuppuja. Ihan pervoa. Se taas on meidän perinne, että aina silloin kun on suunniteltu kalenteriin, että silloin tehdään ja ehditään tehdä välttämätön puutarhan siivous, niin silloin on sellainen sää, että ”aurinko paistaa tauotta ja lämpötila tuntuu kuin 30 astetta”, oli sitten helmikuu tai marraskuu. Niin että varmasti tulee hiki.

Toisaalta taas reilun vuorokauden päästä siitä 20 asteesta oli yöpakkanen. Seuraavaksi saakin sitten pelätä, että leikatut oksanpäät paleltuvat.

Hollannin ilmasto: 28. lokakuuta ammattiopiston nurmella ajaa robottiruohonleikkuri. Useimmat lehtipuut ovat vielä vihreinä. Vain osa on kellastunut ja pudottaa lehtiä.

Jännää, kuinka tuo ruumiillinen työ on meitsille aina erikoinen kokemus. ”Että tällaista oikein, että oikein hiki tulee ja selkälihaksessa tuntuu. Että tällaistakin hommaa voi olla.”

Se siinä onkin niin terveellistä. Kun oikeina työpäivinä rääkkään kehoani liikkumattomuudella, pelkällä istumisella.

Ehkä ruumiillinen työ on myös psyykkisesti oikein hyvä vastapaino kaikelle palkkatyön stressille. Luulen, että on. Se on niin erilaista. Tekee hyvää keskittyä siihen haravointiin ja oksien kantamiseen.

Siis kauheet kattoo

Tässä ovat nämä ”famous last words” käsillä. Olemme to do -listan vikassa kolmanneksessa ennen matkaa, ja aika tikittää vähiin. On ollut tosi hevi viikko, jossa ei ollut yhtään päivää rauhaa, vaan todella paljon ylimääräistä ohjelmaa myös iltaisin. Kalenteri on täytetty matkaan saakka.

Jolloin tuli se hetki, että mieheni sanoi: ”Nyt ei sitten oteta yhtään mitään uutta enää ohjelmaan. Mitään tekoja, tapaamisia ja velvollisuuksia tähän päälle.”

Niin eikö siitä saakka ole tullut meiliin tai johonkin joka päivä jotain, mihin pitää reagoida. ”Varaa aika jatkorokotukseen”, no se oli kyllä tarkotettu vasta matkan jälkeen mutta kehotus tulee jo. ”Varaa aika kohdunkaulan syövän tutkimukseen NYT”. No en ehdi. ”Tulehan silmätarkastukseen optikolle.”

Sitten tulevat ne lastensäätiön tukemiskampanjasta kiltisti tilatut kamat, jotka miehen siskontytön kautta hankittiin, jotta hänen koulunsa saa mainetta hyväntekijänä, ja siihen kuuluu krookuksensipuleita, jotka minun pitää vielä istuttaa maahan.

Yllätystä yllätyksen perään. Velvollisuutta velvollisuuden perään. Tämä räjähtää kohta tämä mun kalenterini! Mä olen päivät hei töissä enkä ehdi tätä kaikkea! Kohta mä lähden tyhjällä laukulla matkaan kun en ehtinyt pakata, vaan suorittaa muiden pyytämiä asioita vikaan sekuntiin.

Jalat pöydälle? No sitä ei just nyt oikein ehdi.

Ja sitten lähti vielä paikasta tai hampaasta pala, ilmeisesti. Tunsin poskihampaassa erittäin terävän reunan, joka ei siihen varmaan alun perin kuulu. Täytyy tarkistuttaa.

Mä en kestä. Tai siis mä alan jo seota. Sanoinhan mä, nämä kolmen päivän työputket ilman vapaata ja ekstra illallisin ovat mun terveydelle liikaa. Mulle tuli jo käsittämätön niskalihasten jumi ja kipu, joka säteili päänsärkynä neljä päivää koko ylävartaloon. Great.

Tällä hetkellä tosin naureskelen vähän kaikkea itekseni. Mikä on se parempi sekoamisen muoto.

Mitä se hammaslääkärikin oli niin nuorekas. Lähes eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri pukahti ensi sanoikseen, että ”onpa sulla kaunis tukka”. Siinä on vaaleansinistä jäljellä tällä hetkellä. ”Joo, tänään sininen…” ”Ai onks se joka päivä eri?” ”No, parin viikon välein ehkä.”

Hampaasta hiottiin reuna pois minuutissa ja se oli valmis. Onneksi.

Laitoin kerralla liilaa ja sinistä tähän tukkaan ja se oli hetken aikaa näin hieno.

Hammaslääkärin rouva oli vastaanottotiskillä kuten kaikki nämä vuodet, ja hänkin näytti minusta nuoremmalta kuin ennen. Ehkä minä vanhenen ja se on vain siitä merkki, että seitsemänkymppiset ovat niin freesejä mun silmissäni nyt!

Hammaslääkärini vastaanotto muuttaa keskustan laidalta puistomaiseen paikkaan tammikuussa ja nuorentaa tiimiä ja yhdistyy eri hammaslääkäreiden kanssa. Rouva kertoi, että tässä kohdassa he ovat pitäneet vastaanottoa 42 vuotta (ja asuneet samassa talossa), ja sitä ennenkin ”hänen isänsä”, siis hammaslääkärin. Aika pitkä perinne.

Venrayn keskustaa.

Työpäivänikin ovat olleet sisällöltään kaoottisia. Tosi paljon erilaista sälää yhtaikaa tehtävänä. Töissä totean: Jumalauta nyt mä sekoon. Katson nimittäin kellon sekuntiviisaria ja ihmettelen: ”Mitä toi tonne suuntaan menee?” Spontaanin hämmästyneenä. Sillä fiiliksellä, että ”väärä suunta”.

Ja joskus minusta tuntuu analogista kelloa katsoessa, että on vaikeaa tajuta, paljonko se näyttää. Meillä on kotonakin sellainen kello, jossa ei lue numeroita. Tuijotan sitä nykyään luvattoman kauan ennen kuin tajuan, että se on vaikka puoli viisi. Onko mulla dementia vai oikeasti ylikuormittava stressi? Ehkä sittenkin ”loman tarpeessa”.

Kuva aivon rattaasta, joka verkkaisesti pyörii.

Kippis. Ei, alkoholi ei ole ratkaisu. Menin tässä miesten reviirille juomalla ”miesten juttu” -likööriä. Miehen luvalla.

Se oli kyllä hauskaa, kun hollantilainen yhden miehen showta teattereissa pitävä koomikko Theo Maassen kertoi yhdessä esityksessään lyhennöksen uutislähetyksestä. Joskus takavuosina. Mutta asiat eivät ole siitä muuttuneet miksikään. Idea oli, että niin paljon sekavaa moskaa tapahtuu maailmassa, että tarvitseeko sitä joka päivä edes eritellä ja kertoa yksityiskohdin. Hän ehdotti, että nykyään riittäisi, kun uutistenlukija tiivistäisi vain jotenkin näin, pikkaisen emotionaalisesti: ”Siis kaikkee kauheeta tilannetta! Ihan sekavia tapahtumia. Voi pojat, kaikkia tilanteita. Et edes halua tietää, mitä kaikkea.”

Siinä oli tämä hollannin sana ”toestanden”, joka on minusta vaikea kääntää. Se voi olla ”tapahtumia” tai ”tilanteita”, mutta jotenkin kauhistellen tai negatiivisesti. Enemmänkin sävyllä ”sekavia olosuhteita” tai ”suuri kaaos”.

Vastineeksi sopisi vaikka se jonkun ikivanhan suomalaisen komedian tokaisu, jossa tyypit hokivat, että ”siis kauheet kattoo” mistä vain tarinasta. Uutistenlukija voisi esitellä vaikka: ”Kaikkia tapahtumia, siis kauheet kattoo.”

Minusta se olisikin ihan hyvä tiivistelmä, en enempää aina haluakaan tietää. Henkilökohtaiset puuhat ovat jo ihan tarpeeksi.

Pari sanaa belgialaisista ja vanhoista radioista

Suomessakin mainittiin nyt, että ”radio täyttää sata vuotta”, vaikka Yle perustettiin vasta 1926. Hollannissakin tänä vuonna ”radio on satavuotias”. Belgiassa radio oli jo vuonna 2014 satavuotias, ja silloin eräs alueellisista radiokanavista pisti pystyyn juhlanäyttelyn Leuvenin radiotaloon.

Näyttely on opastettuna kierroksena vieläkin katsottavissa, mutta vain jos varaa ajan ja kulkee ryhmässä. Mieheni löysi Hilversumin arkiston kautta vinkin ja varasi meille liput. Koska musiikin historia ja jossain määrin radionkin historia kuuluu taloutemme (no, mieheni) harrastuksiin.

Leuvenin kaupungista voit tästä linkistä lukea edellisestä artikkelistani, viehättävin valokuvin.

Radionäyttely oli VRT2-kanavan Radiotalossa, missä on ennenkin ollut alan toimintaa. Talo on Leuvenin ikivanhan raatihuoneen uusi siipi 30-luvulta, ja alakerrassa on aktiivinen radiostudio.  Museolaiset vitsailivatkin, etä harvoin on radiomuseolla näin komea julkisivu.

Raatihuoneen paraatipuoli.

Radiotalon siipi.

Aika pian näkyi, että muut radion historiasta kiinnostuneet ovat senioreja, tyyliin pappakerho kokoontuu. Flaamilainen pappakerho. Välillä sitä tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi ja tämä oli sellaisia hetkiä.

Ja ensin juotiin kahvia puoli tuntia ennen kuin kierros saatiin käyntiin. Vapaaehtoiset oppaat olivat myös kaikki senioreja ja entisiä radiotyöläisiä.

Kakkoskerroksessa odoteltiin juhlasalissa. Näyttämöltä voi lähettää livekonsertteja radioon yleisön läsnäollessa.

Kolmannessa kerroksessa oli ihan hieno filmisali ja moderni värikäs pikku näyttelytila, jossa voi vierailla 30-luvun radiostudiossa ja kulkea virtuaalisesti ja esineistöin läpi historian.

Paljon oli saksalaista tekniikkaa.

Legoista itse rakennettu transistoriradio.

Hauskoja kuvia vanhoista mainoksista ja tiedotuksista. Teinien tavaraa. Eri aikojen estetiikkaa sisustuksessa. Journalistien vanhoja painavia kelanauhureita.

Vanhat nauhurit painoivat raskaasti olkapäällä. Sitten markkinoille tuli reportterien helpotukseksi pikkulaite, joka oli samalla mikrofoni ja digitaalinen tallennin; muotonsa takia pilkkanimeltään ”viskipullo”.

”Belgian radio-tapahtumia - Jokaisen pitää lukea tämä vihkonen!”

Muistutus kohteliaisuudesta runomuodossa vuodelta 1947: ”pitäkää huoli, että radionne ääni kuuluu vain omien seinien sisällä eikä naapureille”.

Ja oli kuunnelmien äänitykseen tarvittavaa tavaraa, josta lähti sopivia ääniä: irrallinen puuovi, joka narisee karmeisssaan ja josta voi avata erilaisia salpoja ja lukkoja. Ja suuri naruissa roikkuva metallinen levy, jota voi lyödä nuijalla, jolloin siitä synty kuminaa kuin ukkosen jylyä.

Katosta roikkui kokonainen verho, joka koostui lasinalusen kokoisista levynkansien kopioista eri aikakausilta.

30-luvun studiossa oli vanhat painavat metalliset studiolaitepöydät ja levyntoistolaitteistot. Sekä vahalevyn äänityslaitteisto. Paksuun vahakiekkoon voi kaivertaa äänitteen, jota kestää soittaa eetteriin noin 4-5 kertaa, ja sitten se on kulunut loppuun. Vahakiekko sulatetaan taas tasaisesksi ja kaiverretaan neulalla päälle uusi äänite. Imuri kuuluu kokonaisuuteen siksi, että sen imuteholla piti putken kautta poistaa vahan kaiverruksen aikana syntyvä rantu kiekon päältä.

Tämä muistuttaa niistä ajoista, kun musiikkiesityksiä voitin lähettää vain elävänä ja suorana radiostudiosta, kunhan kööri saapui paikalle. "Ja nyt Dallapé-orkesteri esittää..."

Vahakiekon kaiverrin ja imuri.

Yläkerrassa, eli siis jo neljännessä kerroksessa, oli paljon tekniikkaa. Entinen teknikko näytti livenä, kuinka kelanauhurin nauhasta leikkaaja pätkäisee halutut sanat pois leikkurilla, kynällä kohdat merkiten, ja teippaa päät yhteen. Nopeat osasivat leikellä ja tiivistää haastatteluita uutislähetyksen kestoon sopiviksi suit sait. Jotkut haastattelijat tapasivat sanoa yhtenään ”öö, öö”, ja oli kuulemma teknikoita, jotka pystyivät poistamaan sanojen välistä kaikki ”öö”:t eli nauhana millin pätkät hyvin nopealla työskentelyllä ennen lähetystä.

Tähän mahtui jopa 24 raitaa musiikkiäänitystä päällekkäin. Yksinkertaisempi reportaasinauhuri vasemmalla.

Varhaisia äänilevyjä on ollut erilaisista alkeellisista materiaaleista, kuten lakalla päällystetystä metallista. Niistä on paljon digitalisoitu eli pelastettu arkistoon. Yhdellä LP:llä, joka meille näytettiin, oli ”Hitlerin ja Mussolinin vierailu” vuodelta 1937.

"Hitler ja Mussolini saapuvat 29.9.1937", en kyllä tiedä mihin.

Plätyt alkavat vähän hajoilla.

Mietin, että kun Suomessa nikkaroitiin ennenvanhaan kantokoreja haloille, niin Belgiassa näköjään rakenneltiin samaan aikaan tällaisia puisia äänilevyn kantokoreja.

Klassikko.

Oli 90-luvun tietokone, jolta soitettiin kaikenlaisia välilurituksia ja äänitehosteita radiolähetykseen.

Oli painavia vanhoja mikrofoneja. 50-luvulla urheiluselostajalla oli katsomossa mukana apupoika kannattelemassa mikrofonia suun edessä.

Ja ullakolla oli vielä kokoelma radiovastaanottimia ja gramofonisoittimia ihan vanhoista melko uusiin.

Suomi mainittu, torilla tavataan!

Ilmaismainoksena jaettu pahvinen pikkuradio.

Kun kierroksessa kesti ainakin tunti kaavailtua enemmän, totesimme, että kai se on se kun belgialaisilla on aina niin mukavaa. Ei kiire mihinkään, juttua tulee, ottiatuota, juodaas vielä tuoppi. Jäävät suustaan kiinni ja siinä menee loppupäivä.

Ullakolla alkoi vähän kyllästyttää, kun yksittäisistä radioista ei tullut loppua. Ne muut jäivät sinne vielä hengaamaan kun me jo pakenimme kohti alakertaa, että nyt kyllä on nähty ihan kaikki eikä jaksa enää. Niin kai sitten, belgialaisten silmissä tehokkaat ja kiireiset hollantilaiset. Kylmät ja bisneshenkiset.

Loputtomat turinat ja radiovastaanottimet.

Jos kiireetön turiseminen leimaa Belgiaa (ainakin sen flaamilaista osaa, kun en tuosta ranskankielisestä puolesta ja sen kulttuurista paljon tiedä), niin on myös toinen seikka, josta aina tiedostaa olevansa nimenomaan Belgiassa. Maan kahtiajakoisuus. Kaikki on tuplana. Jos jostain kerrotaan, kuten vaikka radion historiasta ja käytännöistä, tulee aina jossain vaiheessa maininta ”niin siis näin meillä flaamilaisella puolella; Valloniassa on sitten omat systeeminsä” tai ”siellä ranskankielisillä se meni vähän erilailla” tms. Tosin Belgian ensimmäinen radioinstituutti oli jopa yhteinen ja kaksikielinen.

Ja myös flaaminkielisessä Belgiassa huomaa sen, että jokainen oletetusti osaa ranskaa. Tässä on ero Hollantiin. Puheessa voidaan Belgiassa siteerata ranskan lauseita ja oletetaan kaikkien ymmärtävän. Tai mainoksissa tai firmojen nimissä sekoittuu ranskaa joukkoon tai vitsaillaan osin ranskaa sekoittamalla, oletusarvona se, että tottakai jokainen ranskan sanaston ymmärtää. Ja osaavat tietysti lausua kaikki ranskalaiset nimet ilman takeltelua, toisin kuin meikäläiset.

Tässä näyttelyn nurkassa voi kuunnella huonoja vitsejä vanhoista radion huumoriohjelmista.