Karitsoja pusimassa lampolassa

Kävimme ”karitsapäivillä” (lammetjesdag) suuressa lampolassa, jossa oli syntynyt viime viikkoina 237 karitsaa. Viikonlopun kestävässä yleisötapahtumassa kävijät pääsevät, valvotusti, karsinoihin ja lapset saavat halailla lampaita.

Suuret ihmismassat eivät ole lemppareitani ja lisäksi eläinten olot huolestuttavat minua aina, kun niille uhkaa tulla liikaa stressiä hälisevässä tungoksessa, joten olin vähän kahden vaiheilla, haluanko tämän nähdä. Katson ja aistin aika kriittisesti, mitkä ovat eläinten fiilikset tällaisissa tapahtumissa.

Tottakai haluaisin myös pusia lampaita, ja karitsat ovat niin suloisia ja viattomia. Mutta mahtuuko sinne joukkoon? Onko lampailla yhtään kivaa? Ovatko lapset liian rajuja otteissaan? Onneksi suurin osa huolistani oli turhia.

Tämä lammaskatras on kesäkuukausina töissä ruohonleikkureina eli niitä siirretään laiduntamistarkoituksessa työmaalta eli niityltä toiselle pitkin lähikuntia. Osa päätyy lopulta lihatuotantoon. Kuten tunnettua, villantuotanto ei ainakaan lyö leiville nykyään ollenkaan, kuten ei Suomessakaan; villasta saatu myyntihinta hädin tuskin kattaa kerimisen ammattilaiselle maksetut korvaukset ja pesun, kehräämisen ym. kustannukset.

Mutta sitten karitsoja pusimaan. Se on aika vaikeaa; lampaat ovat kuitenkin ilmiselvästi pakoeläimiä, joiden strategia on ottaa hatkat, kun alkaa olla liikaa hötkyilyä. Lähteä livohkaan heti kun hermostuttaa. Käppäillä poispäin, näyttää perävaloja, kun ei kontakti ison pelottavan ihmisen kanssa hirveästi kiinnosta. Karsinoissa lampailla oli tilaa liikkua ja vetäytyä, jos siltä tuntuu.

Valvojia oli paljon ja ihmiset käyttäytyivät asiallisesti. Karsinoihin päästettiin rajallinen määrä ihmistaimia kerrallaan. Ja välillä löytyi karitsa, joka oli niin chill ja zen, että makaili rauhassa taputeltavana. Emolampaat selvästi katselivat suojellen jälkikasvunsa perään, mutta jotkut uuhistakin uskalsivat luottaa ja plösähtää nokosille viereemme.

Mää olen suloinen.

Luotan mieheen, joka rapsuttelee onnellisena karitsaa. Ilahdutti, kun emolammaskin tuli vapaaehtoisesti lähelle makailemaan.

Jos lampaat vetäytyivätkin välillä kohti nurkkaa, olivat ne sen verran rentoja, että vaipuivat nokosille kuorsaamaan samantien; ei siis hirvittävän stressin merkkejä kuitenkaan.

Nukkumanurkka.

Täytyy märehtiä.

Ja karitsat joivat maitoa utareista aina välillä, ja intiimi tapahtuma hoidettiin suvereenisti, vaikka vieressä olikin ihmisiä. Ovathan nämä nyt sentään ihmiseen tottuneita kotieläimiä eivätkä villieläimiä.

Maitoa.

Kunnioittavasti seurasimme lähinnä vierestä karitsojen touhua ja annoimme uteliaimpien nuuskia meitä rauhassa. Yksi alkoi nuuhkimisen jälkeen nuolla kättäni, ja sitten pureskella. Siinä vaiheessa, kun tunsin alahampaat kämmenselässä, vedin käteni pois ja kerroin karitsalle, että en ole syötävää ainesta.

Todistimme kaikenlaisia eläinten tyypillisiä hölmöilyjä ja helliä pusuja sisarusten välillä.

Tämä höhelö kävelee mutsinsa päällä. Ja mutsi on, että okei.

Lopulta mutsi toimii kätevänä nukkumapatjana.

Kyllä tämä oli ihan tarpeeksi eettinen tapahtuma ja näistä lampaista pidetään selvästi hyvää huolta. Mutta olin myös helpottunut lampaiden puolesta, että kahden päivän päästä hulina on ohi ja ne saavat taas olla keskenään rauhassa.

Nyt taitaa tulla pissi.

Musta lammas kiiruhtaa.

Ennen ja jälkeen -kuvat kylpyhuoneesta

Nyt on aika laittaa vierekkäin (alekkain) kuvat kylpyhuoneen lähtötilanteesta ja tuloksista kaiken sisustamisen jälkeen. Huoneen sfääri on kyllä muuttunut kovasti tässä remontissa, jonka päälinjat määräsi vuokranantaja neutraalilla, kaikkiin asuntoihin sopivalla perussetillä ja jossa meillä oli sananvalta vain joihinkin ratkaisuihin sekä huonekaluihin, sisustusesineisiin ja tavaroiden säilytyspaikkoihin.  

Ennen-kuvista aistii sen, että huone oli kaakeleineen 30 vuotta vanha. Tila eli väliaikaisratkaisuista. Mietimme jo aiemmin seinien ja katon maalaamista ja jonkun kaappiratkaisun hankkimista, mutta jäimme odottamaan luvattua suurremonttia. Turha nähdä vaivaa, jos parin vuoden sisään koko huone laitetaan kuitenkin matalaksi ja alkutekijöihinsä. Olkoon sitten suihkuverho epämääräisesti tuetussa tangossa, ja pyyhkeet epäsiististi avohyllyillä.

Ennen

Jälkeen

Jälkeen

Jälkeen

Loppuratkaisusta täytyy sanoa se, että ei näihin kapoisiin kaappeihin millään koko pyyhevarasto mahdu. Eikä niitä ole tarkoituksenmukaistakaan säilyttää kosteassa kylpyhuoneessa. Raivasimme isoille pyyhkeille tilaa vaatehuoneen liinavaatekaapista, pienemmät laitoimme pesuallaskaapin laatikkoon.

Modernisoinnissa otettiin suurensuuri harppaus ainakin näissä kohdissa:

1. Pyyhekuivainpatteri, ihastus. Se on iso ja lämmin. Monikäyttöinen pyyhkeille, käsipyykeille ja uimapuvuille. Ja niin tehokas, että kylpyhuoneesta haihtuu kosteus  suihkun jälkeen miellyttävän nopeasti.

Ennen

Jälkeen

Ennen

Jälkeen

2. Suihkukaappi. Nyt ei peilikään huurustu enää suihkun aikana, kun suurin osa vesisumusta pysyy kaapin sisällä. Eikä lattialle leviä lätäkköä, jota pitäisi vedellä lastalla kohti viemäriä joka suihkun jälkeen.

Ennen

Jälkeen

Ennen

Jälkeen

3. Seinäkaapit. Niin siistiä, kun epämääräiset pikkuesineet ja purnukat kätkeytyvät kaappeihin. Onneksi löydettiin nätit, vaikka vaikeaa se onkin, värillisten huonekalujen löytäminen ylipäätään mistään. Meillä on nyt varmaan maailman viimeinen oranssi kylpyhuonekaappi; sarjan valmistus näytti juuri loppuvan ja nettikaupasta sai vihoviimeisen kappaleen alennuksella.

Ennen

Jälkeen

4. Kunnon valaistus. Varsinkin peilin päälle asentamamme ledivalopalkki on ilahduttavan kirkas. Sitä ennen siinä oli onneton putki, joka sisälsi 3 surkeaa energiansäästölamppua, sitä vanhinta sukupolvea, joka alkoi himmetä heti käyttöönoton jälkeen radikaalisti ja jolla kesti minuutin saavuttaa edes jonkinlainen valoteho. Kun purimme vanhan valaisimen, totesimme, että yksi kolmesta lampusta olikin jo heittänyt henkensä. Ei ihme, että oli hämärää.

Ennen

Jälkeen

On myös kiva, että nyt kylpyhuoneessa on töpseli ja voin föönata tukkani tai siistiä miehen niskakarvat trimmerillä ilman monimutkaisia jatkojohtokelaratkaisuja.

Ja matot ja värit tulevat paremmin oikeuksiinsa uusilla antrasiittiharmailla mattapintaisilla lattiakaakeleilla kuin vanhoilla ruskeilla laikukkailla kuluneilla laatoilla.

Kaikkeen prosessointiin kului noin kaksi ja puoli kuukautta. Aikaa venyttivät kaappien ja suihkukaapin pitkät tilausajat ja suihkukaapin asentajan aikataulu, sekä itse tehdyn työn määrä kaappien kokoamisineen, poraamisineen ja lamppujen asennuksineen päivätyön ohessa.

Ennen

Jälkeen

Muistona vielä kuvat remontin hurjimmasta pisteestä, kun kaikki oli purettu.

Suomen kansalaisuus ja vaalit Hollannissa ja Suomessa

Valitsen vesielimen ehdokkaan

Hollannissa oli läänin tason vaalit sekä jostain syystä myös vedenhuoltoinstituuttien poliittiset vaalit. Mitäköhän ne vastaisivat Suomessa? Eivät mitään; koko rakennelma on hollantihistoriallinen. Nämä alueelliset vesistöelimet huolehtivat siitä, että tulvavesille on tarpeeksi tilaa; ettei rankkasateesta eikä kuivuudesta tule suuria ongelmia; että kansalaiset saavat pohjavedestä tai jostain kelvollista juomavettä; että viemäriveden puhdistus toimii, ym.

Sellaisen paikalliseen neuvostoon pitää myös kansalaisen valita edustajia äänestämällä. Aika kreisiä; useimmat pyörittelevät tälle silmiään eikä heillä ole aavistustakaan, miksi ja miten valita sellaiseen sopiva kandidaatti listalta. Mutta kun paperi jaetaan samalla käynnillä läänin perusvaalien kanssa, siihen tulee osallistuttua.

Minulla on toisen maan kansalaisena hupaisasti äänioikeus näille vesi-ihmisille, mutta ei läänin vaaleihin. Mentiin silti. Hollannin äänestykset eivät ole sunnuntaisin, vaan arkena. Konservatiivikristityt meinaan ovat pukahtaneet, että sunnuntai on niin pyhä, ettei silloin sovi pitää edes vaaleja. Äänestyspaikat ovat auki klo 21 saakka, jotta töiden jälkeen ehtii jokainen helposti.

Läänin vaalilista. Itse listalle pitää kopissa punakynällä merkitä kandidaattinsa. Ei siis piirrellä numeroita tyhjään lippuun kuten Suomessa.

Vesikandidaattien lista on lähes yhtä pitkä.

Vaalitodistaja kyttää

Suomen kirjevaaleja varten minun täytyi hankkia kaksi perheen ulkopuolista todistajaa, jotka allekirjoittavat, että olen itsenäisesti valinnut ehdokkaan ilman painostusta. Eh. Onnistuipa sekin. Työkaverit auttoivat. Aloitin pyyntöpuheeni: ”Rakkaat byrokratian ystävät... tarvitsisin hieman apuanne.”

Tottakai siitäkin saatiin väännettyä vitsiä. Ohjepaperissa on piirroskuvia tilanteesta, jossa todistajat kyttäävät nurkan takana, kun äänestäjä kirjoittaa lapulle ehdokasnumeroa. Mutta he eivät saa katsoa ja nähdä valintaa, koska vaalisalaisuus.

– Tällai teidän pitää tsekata, että tein valinnan ilman painostusta.
Kolmas työkaveri:
– Mutta painostinhan mä sua hei! Valitset ton, perhana, tai muuten!
– Hysst! Nää allekirjoitukset on melkein valmiit, älä nyt paljasta.
– Nää piirroksen hyypiöt näyttää vähän KGB:ltä.
– No ton blondi kampaus on ihan mä, selvä viittaus, että mun pitää tämä tehdä.
– Ton toisen tumma kampaus on enemmänkin Gestapo...
– Hiljaa ettei saksalaiset kuule...
– Viikset puuttuu kuvasta...

Oli siinä askartelupakettia.

Punainen viiva? Sormeen tuli vaaliteemaan sopiva haava Ilmari Kiannon romaanin mukaan.

Mitenkäs se kansalaisuus

Jotkut siitä keskustelivat töissä (ystävällisesti omasta puolestani), että eikö minun kannattaisi hankkia Hollannin kansalaisuutta. Kun muutamat ehdot täyttyvät ja on EU-jäsen, se vaatii melko vähän byrokratiaa ja rahaa verrattuna ulkopuolisten maiden kansalaisiin.

Mutta mihin sitä tarvitsisin? Silloin saisin äänestää myös Hollannin läänin- ja maanlaajuisissa vaaleissa enkä pelkästään kunnallisvaaleissa ja vesivaaleissa. Ja saisin vastaanottaa jotkut tietyt korkeat armeijan tai poliittiset virat. No ei ole ihan välttämätöntä tai relevanttia kumpikaan; äänestänhän sen sijaan Suomen vaaleissa.

Ja listasta luen sen edun, että ooh, saisin matkustaa vapaasti Schengen-maissa sekä ilman viisumia moniin maailman maihin. Hohhoo jaajaa, minulla on Suomen passilla jo kaikki nämä etuudet ja vielä pari päälle. Suomen passi on sentään maailman vahvimpia tässä suhteessa, ja vähintään yhtä hyvä kuin Hollannin.

Ja onko sitten itsestään selvää, että kaksoiskansalaisuus toimisi? Että Suomen kansalaisuus pysyisi? Tästä on eri maissa erilaisia käsityksiä ja ne voivat häilyä ja muuttua. Kaikki maat eivät tunnusta mahdollisuutta pitää kahta kansalaisuutta. Monien maiden kansalaisuudesta taas ei pysty luopumaan vaikka haluaisi. Jotkut maat päinvastoin vaativat edellisestä kansalaisuudesta luopumista, jotta voi ottaa uuden.

Suomi hyväksyy nykyään kaksoiskansalaisuuden (jo vuodesta 2003 saakka) ja pitää alkuperäisiä Suomen kansalaisia ensisijaisesti Suomen kansalaisina epäselvissä tilanteissa. Mikä on ihan hyvä, sillä haluaisin ainakin olla satavarma siitä, ettei Suomen kansalaisuuteni poistuisi mihinkään, jos ottaisin myös Hollannin kansalaisuuden.

Ikävä vaan, että Hollannin maahanmuuttoviraston virallisissa tiedoissa lukee täyttä puppua Suomen kohdalla. Nettisivuillaan väitetään, että Suomi ”odottaa kansalaisuudestaan luovuttavan, jos ottaa toisen maan kansalaisuuden”. No lähetinpä tästä korjauspyynnön ministeriöön, koska tämä on juuri se tärkeä kohta, jota jokainen miettii asiaa harkitessaan. Olisi kiva, jos viranomaistaho jakaisi oikeaa eikä väärää tietoa.

Minulle se näyttää siltikin siltä, ettei olisi mitään järkeä ottaa Hollannin kansalaisuutta. EU-jäsenyys takaa kaikki tarvittavat oikeudet, työluvat, ym. Rahaa sekin proseduuri vain maksaisi, ja passin tai henkilötodistuksen uusimiseen menisi sitten rahaa jatkossa sekä Suomessa että Hollannissa.

Eri asia on sitten, jos koko EU hajoaa tai tulee Nexit tai Fixit, mutta se ei juuri nyt ole näköpiirissä. Voin tyytyä vesivaaleihin siihen saakka.