Kissojen sukupuoliroolit

Kun talossa on ”tyttö- ja poikakissa”, niin voi helposti tarkastella omaa ikivanhaa sukupuolittunutta stereotypiointiaan. Niin automaattisesti niitä tytöttelee ja pojittelee ja ajattelee sukupuolen kautta, vaikka ne ovat leikattuja kissoja eikä sillä ole mitään väliä niiden luonteelle eikä elämälle.

Ihan automaattisesti myös mieheni sanoo heti Jannekesta, että ”madame” ja ”prinsessa” ja ”tyttönen”. Ja Jipistä, että ”kunnon kolli” ja ”miekkonen”. 

Mutta tämä on sekoittunutkin ihan hervottomasti, koska usein ohi viuhahtaa joku kissa emmekä ehdi nähdä hännänpään tunnistusmerkkiä, kumpi se on. Ja mieheni aloittaa puhuttelemisen naispuolisesta ja korjaa miespuoliseksi, kun huomaa, että se olikin Jip: ”Hallo meissie-mannetje” - ”neitonen-miekkonen”. -”Oho, sori, et ollutkaan tyttö. Mutta eihän sillä ole mitään väliä.” Nyt ne ovat molemmat vitsinä ja standardina tahallaan usein ”meissie-mannetje”.

Jannekea yritimme laittaa johonkin hienohelmamuottiin, koska se kylläkin toden totta tykkäsi heti maata tyynypinojen päällä kuin se sadun herneprinsessa. Yläkerran kissanmakuupaikassa on vaaleanpunainen tekoturkispehmuste ja pedin nimeksi tuli  ”prinsessapeti”, jossa ”prinsessa” makasi. Mutta myöhemmin Jip otti paikan omakseen ja sitten sanoimmekin sen sijaan ”prinssinpeti”, jos siinä makasi Jip eli prinssi. Prinssitkin tykkäävät vaaleanpunaisesta ylellisestä pehmusteesta.

Oikea prinsessa tyynypinon päällä.

Prinssi prinssinpedissä.

Jos rehellisesti katsotaan luonnetta, niin Janneke on kaukana prinsessasta ja ”herkästä tytöstä”. Se on rämäpää, mouruaa kovimmin kun saalistaa lelun, haluaa jahdata palloja kovalla vauhdilla perässä juosten, kiipeilee korkeimmalle aivan hurjien hyllyjen päälle, menee rohkeasti edeltä, tutkii ensimmäisenä kaikki oudot paikat. Utelias edelläkävijä ja teknisesti kiinnostunut. Sanottiin siitä kyllä jo aika pian myös ”pikku insinööri”.

Jannekesta sanotaan myös välillä ”pittige madame”, joka voisi olla suomeksi vaikka ”temperamenttinen täti”, missä ”täti” on ironinen, koska se on vasta teini-iässä.

Janneke kiipeilee ja riehuu.

Janneke ei pelkää edes imuria.

Janneken normipäivä.

Kun taas Jip on keittiöprinsessa, eniten kiinostunut taloustöistä. Nauttii maata vieressä pitkäjänteisesti ja katsoa kun ruokaa laitetaan, vihanneksia pilkotaan, riisiä keitetään tai tiskataan. Jip on rauhallisempi kuin Janneke. Tykkää plösähtää laiskana keskelle lattiaa katselemaan tapahtumia. Kun saippuakuplia puhalletaan, Janneke ryntäilee niiden perässä ja pomppii ilmaan, ja Jip enimmäkseen katsoo vierestä ja ihmettelee.

Jip keittiöprinsessana.

Plösähdys ja tapahtumien tarkkailu.

Hylje-asento.

Jos tässä pikaruokakassin vieressä makaan niin ehkä saan jotain.

Eli nämä sisarukset ovat keskenään erilaiset luonteet eikä sillä ole sukupuolen kanssa mitään tekemistä. Jos ihmisten tottumuksilla ja lokeroinneilla katsottaisiin, Janneke olisi enemmän poikamainen ja Jip naisellinen. 

Paitsi niissä pätee kyllä se tilastollinen fakta, jota en tiennytkään aiemmin, että tyypillisesti usein naaraat on pienempiä/kevyempiä/laihempia ja koiraat isompia/painavampia. Janneke on nyt 4 kiloa ja Jip 5,7.

Nimissä pätee se, että moni lemmikkieläin saa loputtomasti erilaisia hellittelynimiä, nimityksiä ja versioita oikeasta nimestään.

Yksi muotti, jota varioimme paljon, on hollantilaisia sukunimiä muistuttavat päätteet -son ja -mans. Jotka ovat sinällään miehisiä, koska tarkoittavat poikaa ja miestä. Ruotsissakin tunnetaan nuo Svenssonit ja Janssonit ja mielletään ne tavallisiksi sukunimiksi. Vastaavasti kuin suomen päätteet -lä/-la ja -nen. Nimenomaan sovellamme näitä myös Jannekeen, miehisyyden tuulahduksesta huolimatta.

Janneken lempinimiä:

Jannekson

Janet Jackson

Juffrouw Janneke (Neiti Janneke)

Juffrouw Jannie (Jannie-neiti, vanhan tv-komedian hahmo)

Mevrouw (Rouva)

Meissie (Tyttönen)

Mevrouw Knuffelmans (Rouva Halila)

Gekson (Hullula - kun ryntäilee hyperaktiivisesti)

Kleintje (Pikkuinen)

Grote jager (Suuri metsästäjä)

Prinsesje (Pikku prinsessa)

Madame (Matami)

Pittige madame (Tempramenttinen täti)

Kleine ingenieur (Pikku insinööri)

Avontuurpoes (Seikkailukisu)

Janneken tuima katse.

Jipin lempinimiä:

Jipsel

Jipmans

Mannetje (Pikkumies)

Staartmans (Häntänen)

Brokkemans (Raksunen - koska pitää niin paljon kissojen kuivamuonasta, brokken)

Dikson (Paksula)

Liefmans (Söpönen)

Plofpoes (Plösähdykissa)

Plofferd (Lösähtäjä)

Jipworst (Jipmakkara)

Prins (Prinssi)

Grote kater (Suuri kolli)

Reus (Jättiläinen)

Molempiin käytettäviä nimiä:

Meissie-mannetje (Neitonen-miekkonen)

Knuffelmans (Halila)

Knuffson (Halila)

Knuffelkont (Halipeppu)

Snuffelmans, Snuffson (Nuuskuttelija)

Stretchson (Venyttelijä - siiloin kun venyttelee)

Beibson (Beibilä - silloin kun söpöilee ja kierii latialla)

Hurrson, Purrson (Hurisija, Purisija - kun kehrää)

Pöffel 

Puffelpöf

Puffson

Vriend (Ystävä)

Harige (Karvainen)

Miumau

Miuku

Mauku

Maukuma

Miukuse Mau (hollantilanen yhdistelmä suomalaisesta miu-mausta)

Pusu de Poes (Pusu-kissa, yhdistelmä suomea ja hollantia)

Molemmat söpönä Beibson-asennossa.

Huomasin myöskin puhuttelevani Jipiä nimellä Jonne silloin kun se oli huonotapainen ja tunki ruokakipolle kesken annostelun. ”Hei Jonne, mitä sä teet, odotas nyt vähän Jonne!” 

Näin ollen nimiä varmaan syntyy vielä satoja eri tilanteissa.

Leivontaa, sähkönjakelua ja puupaloja

Mitä tuolla talitintti laulaa? Kevätfiilis. Viime aikoina on muutenkin alkanut kuulua lintujen ääniä taas kesätauon jälkeen, kuten aina syksyllä. Myös punarinta on piipittänyt.

Ulkona olikin nyt taas loistava auringonpaiste ja oikein tukala kuumuus! Naurettavaa. Helle jatkuu.

Meillä oli sähkökatko kotona, kun olimme töissä. Facebookissa näin paikallisryhmässä ilmoituksen: Sähkökatko Venrayssa! Jaa, onkohan meilläkin. Yritin käynnistää kissakameraa sovelluksella. Ei toiminut. Yhteys poikki. Viittaa sähkökatkoon. Kysyin kavereilta, onko heillä sähköä. Oli sähkö muttei telkkarisignaalia. Outoa. Yhdellä oli sähkökatko ja samoin minun lääkärikeskukseni ilmoitti Instassa olevansa ilman sähköä. Ryhmään tuli uusia tietoja: sähköyhtiö on tietoinen, vikaa korjataan.

Mietin, mitä meillä tapahtuu. No, jääkaappi ja pakastin lämpenevät. Ei se niin nopeasti aiheuta vahinkoja. Jos jotkut laitteet, kuten tulostin, heräävät katkon jälkeen henkiin, ne saattavat äännellä, sitä voisivat kissat pelästyä.

Me olemme Ihanat Maut.

Lopulta kesti vain noin tunnin kunnes sovellus jo itsestään ilmoitti, että kamerat toimivat taas. Mieheni huomasi, että sillä välin joku oli kaatanut toisen kissakameroista kyljelleen! Vandaalit. Ovelat. Juuri kun ei ole todistusaineistoa, kuka sitä töni, mennään hajottamaan kamerat. ”Täällä ei valvota!”

Eiväthän ne oikeasti sellaista tiedä, mutta olipa sattuma.

Kamera kyljellään!

Täällä valvon vain minä!

Lopulta illalla kotona eivät edes digitaalikellot vilkkuneet, vaan olivat ajassaan. Kyllä ne minun tietääkseni menevät vilkkumatilaan heti kun sähköt katkeavat. Ehkä meilläkin oli pelkästään nettiyhteys poissa.

Kauhistuin muuten noita Ylen juttuja niistä siirtohintojen osuuksista, joita jotkut sähkönkäyttäjät Suomessa joutuvat maksamaan. Nehän saattavat haastattelujen esimerkeissä olla enemmän kuin itse sähkön kulutuksen kulut. Oijoi. Siellä ovat kyllä markkinat jotenkin sekaisin. Katseltiin miehen kanssa, mikä osuus se meillä on. Noin kahdenkymmenen prosentin luokkaa. Täälläkin jakeluyhtiöt ovat käytännössä monopoliasemassa alueittain, mutta eivät silti ole innostuneet kahmimaan sen suurempia hintoja.

Aloitin epäillen ja jännittyneenä elämäni ensimmäisen puisen palapelin. No huh huh sentään kuinka pieniä paloja. Ja erikoisia muotoja. Onpas tässä outo metataso. Ja millä pirulla näitä saa alkulajiteltua millään tapaa? Pikku paloja saa kyllä tiirailla hyvin tarkkaan. Bloody hell. Pani kiroilemaan kuin Gordon Ramsay. 

Palat ovat tosiaan pieniä ja paksuja ja haisevat kuumalta puulta, sahaamiselta. Laatikossa lukikin, että laserleikkuri aiheuttaa tietyn hajun. No, ei se kuuma sahaamon puu onneksi ole epämiellyttävä aromi.

We all live in the yellow submarine.

Hirveän huomiotaherättävä metataso tulee siitä, että 500 palan joukossa on 50 palaa, joilla on oma muotonsa: ”Kato, kuumailmapallo. Oho, toi on majakka. Ja kitara.” Sitä katselee erikoispalojen muotoa ja keskittyy siihen tasoon enemmän kuin isoon kuvaan, joka on muodostumassa. Erikoispalojen merkitystä korostamaan niihin on piirretty/poltettu joitakin viivoja, esim palatsiin pari ikkunaa ja kirjekuoreen läpän viivat, jolloin huomio keskittyy vieläkin enemmän yksittäisen palan kertomaan tarinaan.

Lähestymisstrategia ei ole kovin helppo, koska sattumalta tässä värit toistuvat joka puolella kuvaa. Joissain palapeleissä voi niin kivasti katsoa, että ”teen tuon punaisen alueen ensin” tai on selvää, että ”kaikki keltainen on tuossa villapaidan kohdalla”, jolloin ne voi ensin erotella ja tehdä yhen kokonaisuuden. Tässä on 10 vaaleenpunaista kohtaa, 10 liilaa kohtaa, 7 turkoosia kohtaa, 5 sinistä kohtaa, 12 vihreää jne. Ei pääse helposti alkuun.

Monet palat tässä myös vain laitetaan toisen viereen eikä ole nypykkää, joka ankkuroisi ne toisiinsa. On kokonaisia alueita, jotka voi rakentaa, ja koko linjan pituudelta ei vieläkään ole yhtäkään yhdistävää palaa, vaan se on lelluva saareke.

Vaatii varovaista käsittelyä, ettei mikään pala liu’u paikoiltaan. Tarkkaa koordinaatiota ja tärisemätöntä kättä. Eli tekniikka ja tuntu on kyllä erilainen kuin pahvisissa sekä isommissa palapeleissä. 

Sain sen valmiiksi, mutta siinä kesti näillä erikoishaasteilla reilusti kauemmin kuin tavallisesti viidessäsadassa palassa. Olipa erikoinen kokemus.

Leipaisin omenapiirakan. Ehkä kun sitä omenasatoa ja -tuotetta alkoi tulla joka tuutista kaikilta, joilla on omat omenapuut, niin heräsi idea tehdä sesongin piirakka. Vaikka meillä pitää ne kaksikin omenaa ostaa ihan kaupasta. 

Reseptileikkeitä selatessani huomasin yhä edelleen paikkansa pitävän vanhan huomautukseni. Kun (joka) ohjeessa sanotaan ensin, että ”Laita uuni kuumenemaan”, olen kirjoittanut viereen protestin: ”No älä nyt perkeleessä laita vielä!” 

Kuinka hitaita ohjeiden kirjoittajien uunit ovat? Jos edessä on vaikka kuinka monta vaihetta taikinan tekemisineen, ainesten pilkkomisineen ja täytteiden sekoittamisineen, niin siihen minulla vierähtää tunti, kun taas uuni on kuumana kymmenessä minuutissa. 

Aivan hirveä sähkön tuhlaus siitä tulisi, jos heti laitan uunin päälle! Jos uuni on omasta paremmasta arviostani huolimatta jollain kerralla liian aikaisin valmis, hermostun järjettömästi jokaisesta minuutista, jolloin se hohkaa täysissä lämpötiloissaan turhaan ja tyhjänä. Ei ole hauskaa joutua kiirehtimään valmistelujaan sähkölaskupaniikissa.

Olen myös aika hidas mm. paloittelemaan vihanneksia ja tarvitsen siihen kunnolla aikaa. Ja vaikka taikina olisi jo valmis, mutta sille pitää vielä voidella ja jauhottaa vuoka taikka jaella kaikki vaikka muffinssivuokiin, sellainenkin ottaa yllättävän paljon aikaa. Tiedän, että voin laittaa uunin päälle vasta kun kaiken valmistautumisen loppu jo todella häämöttää. Sittenpä odotan pahimmassa tapauksessa 5 minuuttia sitä uunia, so what. Sillaikaa voikin jo tiskailla kulhoja.

Yhdistin ja sovelsin omenapiirakkaan paria reseptiä. Pohjaan tuli kaurahiutaleita. Omenoiden alle tuli sössö ranskankermasta, fariinisokerista, vanilliinisokerista ja munasta.

Janneke tuli ensin tiskipöydälle nuuhkimaan voideltua vuokaa ja ranskankermapurkkia ja taikinavispilöitä. Oli kiinnostavaa. Muttei se nuollut mitään, vaikka ehkä voi veti eniten puoleensa. Jip heräsi myöhemmin myös hyrisemään siihen.

Laaduntarkastus on tärkeä työ.

Menin sillä periaatteella, että nyt ei nuukailla, enkä halua mitään lällyä terveystorttua jossa on oikeastaan liian vähän sokeria. Haluan paksun mehevän ja makean. Jos leipoo niin sitten leipoo kunnolla. Ja fariinisokeria päälle reilulla kädellä.

Sokeri oikein paahtui siihen pinnalle ja ranskankermamössö alla oli vaniljainen ja torttu oli hemmetin hyvää. Miehenikin mielestä oikein yliherkullista. ”Eli nyt mä voisin aloittaa työt leipomossa?”