Nalle Luppakorvaa puolaksi ja Aerosmithiä

 

Viime aikoina olen vain lauleskellut Nalle Luppakorvaa. Sehän on tunnetusti puolalainen nukkeanimaatio.

Koulussa keksittiin alkulauluun kaverin kanssa parodiallinen käänne. ”Oo-len pieni nalle vain, pullea. Lapset muu-a rakastaa, pulleat.”

Heräsi kysymys, olikohan puolalaisessa sarjassa se sama alkubiisi kuin suomalaisessa, vai onko suomalainen paikallisesti sävelletty. Nukkumatin kappale esimerkiksi on aito suomalainen; alkuperäisessä DDR:läisessä on ihan eri ja huonompi musiikki.

Katsoin, mikä on Nalle Luppakorva puolaksi ja katsoin sen intron puolaksi. No, se on ihan identtinen suomalaisen laulun kanssa. Se on vain käännetty, ei muutettu mitään.

Ihmettelin ensin sitä, että miten sen nimi on Miś Uszatek, ei kuulosta nallelta. Mutta sitten muistin Moskovan olympialaisten Mishka-karhun (myös tunnettu nimillä Misha tai Miska). Mishka, nimenomaan Mish, nallekarhuna. Miś tai Miš on slaavilaisissa kielissä juurikin se nalle.

Metsäkävelyllä enemmänkin Rosvo Rudolfin tapaisissa maisemissa.

Mietin, että jos kohtaisin puolalaisen vähän varttuneemman henkilön, niin hänelle voisi testata laulaa Nalle Luppakorvan säveltä suomeksi, jos hän tunnistaisi siitä oman lastenohjelmansa. 

Mutta ei ehkä kannata valita niitä korva-kohtia, koska se kuulostaa puolalaiselta kirosanalta. Tämähän on ollut hauska anekdootti, että puolalaiset ovat kiinnostuneena katselleet suomeksi käännettyä introa heidän nallestaan ja järkyttyneet, kun siinä sanotaan monta kertaa selvästi ”korva” lastenohjelmassa. Kurwa on kova kirosana puolalaisille, vähän kuin suomen perus-v*ttu. 

Olen tosiaan nähnyt puolalaisten itkunauruhymiöitä, että ”suomalaiset rokkaa...”, ”suomalainen versio on paras...”, ”Ohoh, nallesta tulikin pikkasen kiroileva Suomessa...”, ”Vähän pahaks meni nalle suomeksi...”, ”Ehe, suomalainen laulu onkin osaksi puolaa...”

Yhdessä asiassa kesti kauan tajuta, että en tarvitse sitä eikä minun ole pakko ottaa sitä. Luulen lähtökohtaisesti, että jos olen asiakas jossain, niin minun tulee noudattaa yhtiön ohjeita. Vaikka he oikkuilevat. Olla kiltti asiakas. 

Eli minulla oli kirjastollinen yksilöllisesti ostettuja e-kirjoja Elisa Kirjassa. Olen ladannut ne tietokoneelle ja lukenut niitä tietokoneen ohjelmalla. Sitten Elisa Kirja lopetti ja muutti asiakastilinsä ja siirsi minun kirjani BookBeatiin. Käski ottaa sieltä tilin, ladata sovelluksen puhelimeen ja jatkaa siellä. 

Mutta se ei ole sama palvelu, se on ihan erilainen. BookBeatillä voi lukea e-kirjoja vain heidän sovelluksellaan PUHELIMESSA. Ei siis läppärillä, kuten olen tehnyt tähän asti. Elisalta ja BookBeatilta tuli monta muistustumeiliä, että aktivoi se uusi tilisi nyt ja lataa se sovellus ja aloita BookBeatissä. En vain tehnyt sitä. 

Kunnes vihdoin tajusin, miksi en: En ole koskaan lukenut kirjoja puhelimelta enkä tule lukemaan. Ihan liian pieni ruutu. Luen sieltä somea kyllä, mutta en aio lukea romaaneja puhelimella. Piste. Enkä ole äänikirjojen käyttäjä enkä totu siihenkään. 

Joten: BookBeat on minulle ihan turha. En voi käyttää sitä. Miksi minun pitäisi ottaa sieltä tili? Ja lisäksi siellä otetaan kuukausimaksua heti kun alkaa käyttää sieltä uutta sisältöä. Olen välttänyt palveluita, joissa rullaa kuukausimaksu koko ajan, sillä hankin kirjoja hyvin epäsäännöllisesti jaksoittain. Lisää syitä, miksi en ota tätä uutta ihan erilaista palvelua, johon minua ajetaan. 

Ei minun tarvitse, koska en halua ja siihen minulla on tosi hyvät perustelut. Kieltäydyn. Saan kieltäytyä.

Tein palapeliä (ensin tein 500 palan ”Coffee art kittens” ja sitten aloitin 1000 palan karkkimaiseman, oli pakko, palapeliaddiktio kutsui), mutta jokusen illan kyllä vähän pilasi hirveä actionleffa, jonka mieheni katsoi taustalla. Väkivaltaa ja lisäksi ärsyttävä saundimaailma, häiritseviä ääniä. Vaikken edes nähnyt, niin kuulin, kuinka rumat ja huonot vibat siinä on. 

Aloin miettiä. Miksi, miten niin, väkivalta on viihdettä? Mitä hauskaa siinä on katsoa, kun joku ampuu ympäriinsä ja tappaa ihmisiä? Katsoa kun veri valuu ja jotain lyödään koko ajan? Mikä siinä ihmisiä kiinnostaa katsoa sellaista? Miten niin on hyväksyttyä, että sellainen on ”viihdettä?” Miksi sellainen on edes sallittua filmata ja näyttää? Miksi sellainen on standardiviihdettä?

Minä tulen sellaisesta vain itse aggressiiviseksi ja kaipaan hyvää maailmassa. Kaikkea sen vastakohtaa. 

Mikä on sellaisten miesten mielenmaisema, jotka katsovat tuollaista väkivaltashaibaa illasta toiseen? Niitähän markkinoidaan miesten filmeinä ja sitä ne yleensä ovat yleisöltään. Millä mielellä ja tuulella he ovat katsottuaan kaksi tuntia koston kierrettä, vihaa, nöyryyttämistä, ampumista, uhoamista ja hakkaamista? 

Jos argumentoidaan, että se purkaa paineita, sillä kaikillahan toki on turhautumista päänsä sisällä, niin ei sellainen leffa kyllä pura minun aggressioitani ollenkaan, vaan ne vain lisääntyvät ja jäävät jäytämään vihaisuutena. Minun aggressioni lievittyisi vaikka liikkumisella, huutamisella, hevin kuuntelulla, musiikin laulamisella, mutta ei katsomalla eli tankkaamalla sellaista tv-kuvana lisää sisäänsä.

Samalla muuten luen kritiikkiä siitä, että Se päättyy meidän -leffassa kuvataan ehkä hieman yllättäen myös parisuhdeväkivaltaa. Se näytetään sentään hyvin hienovaraisesti. Silti moni kokee halua varjella yleisöä (pitkälti tyttöjä, naisia) joutumasta varoittamatta kasvokkain tuon pikkupalan väkivaltaa kanssa. Samaan aikaan kun kaikissa hollywood-action-leffoissa mäiskitään kaksi tuntia putkeen toisia. Tässä on jokin suuri epäsuhta. Ehkä se tulee siitä, että action-leffoissa on oletus, mitä sieltä tulee ja sen tietää varmasti jo etukäteen, ja lisäksi, että ne ovat jollain tapaa fiktiivisiä maailmoja/piirejä, kun taas Se päättyy meihin on realistisen oloista tunnedraamaa ja lähempänä todellista elämää. Mutta jotenkin aivan eri mitat näille leffagenreille ja tulee mieleen käsite ”tekopyhyys”, koska väkivalta leffoissa on yleisesti ottaen aivan arkea, sitä näytetään liioitellusti ja todella paljon. Joten tuo hitunen naisten leffassa ei minusta ole kovin järkyttävää. Aivan eri standardit näköjään.  

Valmis!

Oli muuten aivan ihastuttava tämä kissakahvi-palapeli.

No, mikä olisi ratkaisu tuohon meidän telkkarimme äänimaailmaan, jota en halua kuulla? Minun turvallinen tilani kattaa myös äänimaiseman, ääniherkkänä varsinkin. En haluaisi pakkokuunnella huonoa tunnelmaa.

Onhan minulla kuulokkeet, mutta sitten pitäisi olla läppäri johdon päässä soittamassa musiikkia. Pitäisikö vihdoin ottaa moderni askel ja hankkia langattomat kuulokkeet? Laittaa levy pyörimään läppäriltä ja istua kuulokkeiden kanssa palapelillä? Ja kuulla vain se musiikkinsa? Tässä on aika selvä tarve.

Tilasinkin sitten langattomat kuulokkeet. Olin saanut töistä 15-vuotisen uran lahjaksi 50 euron lahjakortin ja käytin sen nettikauppaan ja siten 80 euron kuulokkeet maksoivat vain 30 euroa. Kiva. Tekniikkaakin katsottiin, mutta eehkä hitusen valintaan vaikutti, että näitä sai muissakin väreissä kuin mustana.

Näköjään minulla alkoi sellainen vaihe, että yhtäkkiä PUMM on päässä jokin kappale ja se soi niin intensiivisesti, että on lähinnä PAKKO laittaa se soimaan ja kuulla se heti kun voi. Yhtäkkiä pullahti George Harrison: I’ve got my mind set on you. Ja ilahdutti kuulla.

Kuuntelin muutakin. Ai niin, Sonique: It feels so good, ihana aina. Se nainen on niin idoli siinä, niin cool. Rakastin silloin ysärillä musiikkivideoissa tuollasta arkikuvausta glamöörin välissä: ahdasta pikku yksiötä, tai vaikka Björkiä paistamassa munia Venus as a boy:ssa. Tuo unelmat lähemmäs. Tavallisessa arkikeittiössäni voin olla tuollainen cooli uniikki laulaja, kun hekin ovat vain kaupunkiasunnoissaan tekemässä normaaleja juttuja.

Jip tuli heti lajittelemaan tuhatta palaa.

Mistä näitä päähänpistoja tulee? Yhtäkkiä alkoi soida päässä täysin unohtamani kappale. Töissä pöydän ääressä. Erikoiset pehmeät perkussiot ennen kaikkea. Niin tutut. Joskus teininä kuullut sen ehkä radiossa tai jossain. Sanat menivät jotenkin niin, että ”Jaime had a gun”. Sitä siinä toisteltiin ja sellaiset näppäilysaundit perään. Pidin sitä nättinä silloin. Parin tunnin päästä oli pakko googlettaa, että kuka ihme sellaisen on tehnyt. Se on ”Jaine’s got a gun” ja Aerosmith! Ohoh, Aerosmith. Enpä olisi arvannut. En edes tiennyt tunteneeni mitään Aerosmithiä vanhoina aikoina.

Katsoin sen videon kotona. Kappale kuulostaa edelleen hyvältä. Ja nyt vasta näen tekstin ja tarinan. No, siinäpä sitä on kostoa. Mahtavaa. Tällaisen kappaleen kautta minä voisin tuulettaa kostonhimoni ja aggressioni, kuuntelemalla ja laulamalla tällaista hieman rajumpaa voimaantumistarinaa.

Tällä kertaa Janneke tuli vahvistamaan palapelin valmiiksi.

Oli tämä aika villi.