Haagissa hallitusta herjaamassa

Tehtiin erityiskeikka Haagiin, koska passini vanheni ja olin varannut ajan passihakemuksen jättämiseen Suomen suurlähetystössä. Joka oli taas uudessa osoitteessa. Onneksi sen sentään sai taas tehdä Haagissa. Tässä välissä oli pari vuotta, jolloin minut olisi käsketty Brysseliin sitä varten, kun passipalvelua ei ollut ollenkaan olemassa Alankomaissa.

Niin, voihan sen myös yrittää hoitaa Suomessa poliisilaitoksella, mutta silloin Suomen-loman ajankohdan täytyy osua sopivasti suhteessa passin vanhenemisen hetkeen. Ja täytyy oleskella Suomessa tarpeeksi kauan, jotta sekä ehtii jättämään hakemuksen että odottamaan passin varmasti valmistuvan, jotta saa sen henkilökohtaisesti käsiinsä vielä Suomessa ollessaan. 

Passia ei nimittäin voi tuosta vain laittaa postiin tulemaan perässä. Se ei saa joutua vääriin käsiin, ja postin epämääräisestä toiminnasta on meillä ulkosuomalaisilla romaanin verran kerrottavaa. Vaikka kuinka maksaisi kirjatuista ja vakuutetuista kirjeistä lisämaksuja, lähetykset katoavat silti. 

Emme me ulkosuomalaiset huviksemme hoida asiaa suurlähetystöissä, vaan pakon edessä. Passin anominen Suomessa maksaa 50 euroa. Ulkomailla 175 euroa.

On tämä nyt toista kuin meidän kylällä.

En tuntenut noita rautatieaseman puoleisia kortteleita. Siellähän oli spektaakkelimaista jo se, että asemalta lähtevät ratikat katoavat pikkutunneliin, joka menee rakennuksen alta kaaressa. Kuuluu varoituskellon kilinää ja mustasta aukosta sukeltaa esiin ratikka. Jo sitä menoa olisin voinut katsella tunnin. Fantastisen jännää. 

Ratikkatunnelissa oli seinämaalaus, jossa luki kitaramiehen nimi. Se olikin omistettu jonkun tietyn tyypin muistolle ja hänestä oli Wikipedia-artikkeli. Chuck Deely, joka kuoli 2017, olikin tunnettu, viimeiset vuotensa Haagissa asunut Amerikan Sioux-intiaanialkuperää oleva katusoittaja, joka oli ollut monien rockbändien jäsen ja saanut musiikkipalkintoja. Jaha.

Meillä oli aikaa käydä kahvilla ensin. Se oli ihan tavallisen tylsä Bakker Bart -ketju, mutta sittenkin kauniisti sisustettu. Ihailin pinkillä plyysillä päällystettyjä tuoleja ja jakkaroita, puisia pöytiä, kirkkaita spottivaloja ja pöytien yllä roikkuvia viherseiniä, vaikka niissä olikin vain muovikukkia. Aina kahviloissa ihailen, että ”miksei meillä ole tällaista sisustusta”. Usein niissä on onnistuttu luomaan jotain tosi kaunista. Hienotekstiilisiä nojatuoleja ja kontrastia tumman ja kirkkaiden valojen välillä.

Lähetystöllä oli yleisölle vain ihan pikku koppi 5. kerroksessa ja piti soittaa ovikelloa kadulla, että pääsi sisään. Passikuvani olin sentään erikseen Suomessa teettänyt, jotta millimetrit osuvat oikein. Sormenjäljet otettiin ja allekirjoitus. On aina hitusen hämmentävää puhua suomea kesken kaiken.

Sitten stadin kauppoja, perinteinen tavaratalo Bijenkorf. Yläkerrassa Iittalaa puoleen hintaan, nimim. pitääkö olla huolissaan. 

Yläkerrassa yllätti vanha parketillinen rappukäytävä, jossa loistivat historialliset lasimaalausikkunat kirkkaissa väreissä. Niihin paistoi aurinko ja niissä norsut ja kamelit kulkivat. Heijastuksia punaisena ja vihreänä. Piti kulkea ne raput ja ihailla kaikki ikkunakuviot. 

Pelkästään ne värilasit oli sellainen kulttuurielämys, että vau, maailmassa onkin valoa ja väriä ja jotain kaunista tämän pilkkopimeän mustan tammikuun jälkeen. Kai se Bijenkorf on sellainen historiallinen talo kuin Stokka Hesassa. Rakennus on vuodelta 1926.

Kauppakäytävästä mieheni muisti ison keittiötavarakaupan, ja hyvin muistikin. Ihailin värikkäitä mausteöljyjä ja yrttipurnukoita. Nuuskimme tarkkaan koko kaupan.

Kävimme katsomassa kalakojua Binnenhofin eli hallitusrakennusten vieressä. Siinä oli varoituskyltti, että lokit haluavat syödä kalasi. Niin haluavat. Piti nähdä, onko se harmaahaikara siinä taas jonossa vasemmalla puolella. Oli se. Se on siinä aina. Sen strategian täytyy kannattaa, eli sen täytyy pakosti saada aina välillä jotain. Joko ihmiset antavat sille kalaa tai lokit varastaessaan pudottavat vahingossa jotain, mitä se nappaa.

Siinä vaiheessa paistoi vielä aurinko. Lounasaika tuli, menimme trendikkääseen ravintolaan, tahtoo sanoa, että paljon nuorisoa ja paljon kasvisvaihtoehtoja.

Binnenhofin läpi ei päässyt, se on remontissa työmaana monta vuotta. Vasemmalta lammen vierestä kuljimme, siitä näkyy pääministerin työhuoneen torni. 

Siitä Mauritshuisin taidemuseon vierestä takaisin hallitusrakennusten luo. Siinä museossa on nähtävillä alkuperäinen Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru -maalaus. Olemme takavuosina käyneet sitä katsomassa.

Meinasimme heipata ostokset autolle, mutta huomasimme, että mustaa sähköbemaria alkoi rullata riviin portista. Jotain tapahtuu. Mieheni muisti, että nythän on perjantai, ja perjantaisin kokoontuu ministerien neuvosto. Tässä. Niitä varmaan kohta haetaan. Yleisöäkin alkoi tulla katsomaan. Jäätiin hengaamaan.

Oli turvamiehiä ja oli ryhmä autonkuljettajia juttelemassa. Kertyi 14 paksua saman näköistä bemaria riviin. Poliisitkin tulivat takanurkkaan tarkkailemaan turvallisuutta. Silti hyvin rennosti täällä otetaan, siitä oven vierestä kulkee turistia eikä tajuakaan kävelevänsä 5 metrin päässä Alankomaiden ministeristä, joka menee autolleen. Ei sitä pihaa suljeta ollenkaan.

Jäätiin siihen sitten tyhmänä toljottamaan, tunnistetaanko ministereitä. ”Eiks toi oo joku... sano nyt, se... en muista nimeä.” ”Olis pitänyt valmistautua ja katsoa netistä etukäteen kuvia, että kuka on kuka. Vähän niinku jos menee Schipholiin bongaamaan lentokoneita, että tietää, mikä malli on kyseessä.” ”Ohoh, toi rouva ei mene edes autolle vaan kävelee himaan.” ”Lidlin kautta kotiin.” ”No toi äijä on vastuussa pakolaisten vastaanottopaikkojen pulasta, sillä on pahin kriisi harteillaan, nyt vähän empatiaa. Hymyillään.” ”Oho, se sano ’Hyvää päivää’ kansalle.”

Yhden tv-ohjelman haastattelijat menivät aulaan mikrofonin kanssa. Sitten tuli ulos pitkä ja laiha kaljupäinen kansanterveysministeri, josta kansainvälinen juorulehdistö taannoin vitsaili hänen muistuttavan Harry Potterin Lordi Vol... sitä, jonka nimeä ei tule lausua. Huomautin vain: ”Hei kaljupää, pipo päähän, täällä on kylmä!” En kovin lujaa, vain niin, että mieheni kuuli. Ja ehkä poliisit takanamme. 

Ministeristön nuorin jäsen, mustatukkainen Rob Jetten, ympäristö- ja energiaministeri, oli tunnistettavissa. Katselin sinne päin ja hän nosti kätensä tervehdykseen ja vilkutin takaisin. ”Ystävällisesti tervehti kansaa.” ”Tai sitten sen voi tulkita ilkeästi niin, että omahyväinen nulikka luuli, että kaikki ovat täällä vain häntä ihailemassa ja pitää vilkuttaa faneille.” 

Blondi valtiovarainministeri Sigrid Kaag tuli ulos. Mieheni: ”Onpas se pieni!” ”Hysst... Ite oot iso!” Joskus viime tai toissa vuonna rouva Kaag poistui kokouksesta kainalossaan paperinippu ja lehdistö otti tarkan kuvan, josta pystyi zoomaamaan tekstiin niin, että siitä näkyi hallitussalaisuuksia, ja kokonainen kohu syntyi. Taas hänellä oli aanelosia ilman mappia. Yritettiin kohdentaa kuvaan. Mitäs lauseita siihen photoshopattaisiin.

Nyt on kyllä ihan väärän valtion huivit Kaagin kaverilla.

Mieheni meinasi, että kun kaikki bemarit ovat samaa mallia, niin mistä ne tietävät, mihin autoon mennä. Sanoin, että onhan niillä oma tuttu autonkuljettajansa, kai se vie ne oikealle autolle. Silloin juuri Kaag kiljahteli, että ”kato ny, taas mä oon menossa väärään autoon!” Heheh. Ei oo helppoo.

Odotettiin, että pääministeri Rutte tulisi ulos. Meinattiin laittaa soimaan pilkkalaulu suureen ääneen sillä hetkellä, mutta ei hän koskaan tullut. Lopulta poliisitkin jo poistuivat ja luovutettiin. Ei jaksettu enää palella. Suomeksi voisi olla vastaava herjalaulu vaikka se, että jos soittaisi Irwinin klassikon ”Haistakaa paska koko valtiovalta, ette osaa muuta kuin verottaa” silloin kun ministerit kulkevat vierestä.

Vasta ihan lopuksi huomasin, että ne konstaapelit siis seisoivat ihan selkäni takana. Kun he poistuivat, kysyin mieheltäni: ”Kuulikohan ne ihan kaiken mitä mä sanoin?” ”Joo, ne teki muistiinpanot kaikesta vihkoon. Ne tietää jo mikä sun nimi on. Kirjettä tulee perästä.” 

Oikeasti toteamme, että saamme olla ihan ilman ironiaa ”kiitollinen siunattu onnellinen”, kuten nykysuomessa sanotaan, siitä, että täällä saa verbaalisesti pilkata valtiovaltaa ilman että joutuu siitä hakatuksi, käsirautoihin ja putkaan. Tiedostamme, että se ei ole maailmassa itsestäänselvyys.

Lopulta heitimme ne kamat autoon ja menimme kulttuurin pariin Escher-museoon eli katsomaan M.C. Escherin taidetta (Maurits Cornelis Escher). Museon virallinen nimi on ”Escher in het paleis”, Escher palatsissa, koska näyttelypaikkana on wanhan kuningatar Emman entinen pikkupalatsi Haagin keskustassa. 

Siellä on kolmessa kerroksessa taidetta salongeissa, ja myös ahtaita sivurappukäytäviä ja kellarissa vaatenaulakot ja kahvila. Exit through the shop. Tekstitauluissa hieman historiaa. Ai jaa, Escher opiskeli kuvataidetta Italiassa ja asui siellä ensin pitkään.

Escherin symmetrisesti toistuvat kuviot ovat minulle tuttuja mm. koulun (muistaakseni yläasteen?) matematiikan kirjojen kansista, mikä ei sinällään ole hauska muisto. Idea on siinä, että kuvien väliin jäävä tyhjä tila muodostaa taas omanlaisensa hahmon. Mielenkiintoisesti Escher kommentoi itse, ettei ymmärrä varsinaisesta matematiikasta yhtään mitään, vaikka on piirtänyt näin geometrisiä kuvioita.

Varhaisissa maisemiin perustuvissa grafiikoissa alkaa tulla absurdius tai surrealistisuus esiin ja samalla sellainen abstrahointi, että niistä tulee tosi moderneja. Joku italialainen kylä torneineen alkaa näyttää jo myöhäisten vuosikymmenien suorakulmaisilta pilvenpiirtäjiltä, kun niistä poistetaan kaikki yksityiskohdat ja jäljelle jää neliötä. 

Geometrisesti avaruudessa leijuva kalaparvi voisi olla joku futuristinen animaatioleffa.

Kaikki tutut teokset siellä oli, liskot ja kala-linnut lomittain. Rappukäytävät jotka kulkevat yhtaikaa ylös ja alas. Vesi, joka virtaa alas tai sittenkin ylös. Rullautuva toukkamainen eläin. Heijastus lasikuulassa.

Hyvin inspiroiva päivä yhteensä. Kiva käydä jossain. Vain se 2 tunnin ajo moottoritiellä aina rasittaa, että pääsee täältä kuusesta jonnekin.