Eniten viluttaa kaikki

Karnevaali kuului ja näkyi, väkeä erikoisissa asuissa vilahteli kaduilla ja keskustasta kaikui mökä meille saakka monta päivää. Illalla pimeässä kuului yllättäen torvisoittoa meidän katumme päässä, kun pieni valokulkue soittokunnan kanssa marssi kulman takaa. Meidän asuinalueellamme oli kuulemma järjestetty paikkakunnan ensimmäinen valokulkue, mutta emme olleet nähneet siitä tietoa etukäteen. 

Valokulkue on sellainen, jossa ihmiset, vaunut ja koristeet on varustettu kaikenlaisilla lampuilla ja valoketjuilla, jotka näkyvät kauniisti illalla pimeässä. Joillain paikkakunnilla siinä on oikein isoja traktorin vetämiä monimetrisiä vaunuja kuten suuressa karnevaalikulkueessakin. Tämä meidän oli ihan pikkuinen, jalan kuljettava, jossa perheet vetivät lapsia erilaisissa kärryissä tai lapset polkivat polkuautoillaan mukana.

Kuvia netistä videoreportaasista, lähde Peel en Maas tv

Yksi päivä kävelin reppu selässä vihanneskauppaan ostamaan ainekset juurespataan ja sain fenkolin, porkkanan, palsternakan ja pussin maa-artisokkaa. Sitä on harvoin meillä tarjolla. Googletin, että sen saa syödä kuorineenkin, kunhan pesee. No kuorin karkeasti sen, mitä helpolla lähti suorista kohdista. 

Vihannesmies eli kaupan omistaja katsoi kassalla kokoelmaani ja kysyi, aionko tehdä niistä vihannesmuussia (stamppot). Sanoin, että eiku paloina uunivuokaan fetan ja cashewn kanssa. Tyypillistä hollantilaista, eivät kai osaa muuta ajatella kuin niitä muussejaan. Mielestäni olisi tosi harmi möössätä hyvät eri makuiset vihannekset ihan soseeksi keskenään.

Useat Hollannin suomalaiset löysivät Albert Heijn -marketistaan Fazerin ilmeisesti Ruotsin tehtaallaan valmistamia pikkupuusteja pussissa (näytti kuvissa samalta kuin ruotsalaiset Gifflar). Maanpetturimaisesti pussissa on Ruotsin lippu, aika oudolta näyttää Fazerin logon vieressä. No, näitä on vain valikoiduissa kaupoissa taikka suuremmissa kaupungeissa, sillä kävin heti tarkistamassa meidän kylältä ja ei, eipä näkynyt Fazeria meidän raukoilla rajoilla.

Piti sitten lohdutukseksi hankkia edes Salmaria viereisestä viinakaupasta. 

Ja sopivasti, kun lopetin migreenilääkkeen jossa on alkoholikielto, löysin joulusuklaat eli viinakarkit kaapista.

Pipo Productions iski taas. Se on Youtube-videoiden sarja, jossa muusikko Heikki Ranta analysoi suomalaisen bändin tai muusikon koko tuotannon ja säveltää ja laulaa lopuksi itse samantyylisen kappaleen, eli ”Tehdään biisi niin kuin...” -sarja. Nyt hänellä oli käsittelyssä Ismo Alanko. Valtavat respectit. Hänen luomansa Ismo Alanko -tribyyttikappale Humalolento, joka kuullaan videon lopuksi, on huikean hieno. Se on ihan oma taideteoksensa. Uskomaton kyky. Tässä linkki videoon:

https://www.youtube.com/watch?v=JeFbw-w2zHk

Etätyö. Kissa tuijotti minua ikkunasta. Minulla oli teamskokous alkamassa ja mietin, että en sitä pysty palvelemaan jos härra haluaakin taas ulos kesken kaiken. Jääköön ulos. Mutta hellyin ja päästin Doruksen sisään ja se jäi viereeni pöydälle putsailemaan itseään. Sitten se klassisesti käveli työläppärin näppäimistön yli monta kertaa niin että muut näkivät sen kuvassa, tuli harmaata ja karvaista kamerassa.

Hiiri ei liiku...

Toisella kerralla molemmat kissat hengailivat pöydällä, istuskelivat ja katselivat ulos. Olimme hiljaa ja rauhassa keskenämme, keskittyneinä omiin hommiimme. 

Siitepölykauden allergisuus herkistää minua enemmän myös kissoille. Olisi niin kiva siedättyä edes niihin. Yritin. Nukuin Julius sylissä ja yritin synkronoida soluni sen kanssa, että ei mitään hätää. Tulee aivastuksia ja suun kutinaa eli allergiaa täysillä. Loppuisipa se nyt.

”Lääkäri kertoo, mistä voi johtua liika vilutus” oli netissä Kotilieden artikkelin otsikkoa, mutta mielestäni siitä puuttuu t-kirjaimen viiva. Tosin tuokin aihe ”paleletko aina” on minulle ajankohtainen.

Palelen. Palelen, koko ajan. Kiva tietää, että tulen sitten kai palelemaan loppuelämäni ajan aina 6 kk vuodesta. Nimenomaan kotona palelen aina. Hereillä ollessa siis. Onneksi yöllä minulla on tarpeeksi lämmin peiton alla.

Minulla on standardisti päällä: pitkähihainen aluspusero. Pitkähihanen välipusero. Torilta ostettu poolo-irtokaulus, joka estää villapaidan kutinan kaulalla. 100% villapaita. Yläosassa siis 3 kerrosta ja kaulus, mahdollisesti vielä kaulaliina. Jaloissa 2 kerrosta: pitkät kalsarit ja paksut olohousut. Puuvillasukat ja villasukat. Jos sormia alkaa paleltaa, on rannelämmittimiä.

Suihkussa käyminen on aika kauhea ajatus, koska siihen kuuluu se, että on pakko liikkua vähäpukeisena asunnossa, kun joutuu riisumaan ja ennen kuin saa puettua kaikki ne vaatteet takaisin päälleen. Sinä väliaikana vapisen horkassa.

Ulkona on aika usein luihin tunkeutuvan kosteankylmä. Tai se, että aamulla ja illalla pakastaa, vaikka siinä välissä päivällä onkin leutoa. Mies kertoo illalla, että ”siellähän tuntui ihan lämpimältä tänään.” Missä? Ai päivällä? No en tiedä, päivällä olin kokouksissa töissä enkä ehtinyt ulos ollenkaan. Ainoa hetki, jolloin olin ulkona, oli se kun aamulla oli 0 astetta ja raavin autosta jäätä irti lapaset kädessä, eli sitä en ihan lämpimäksi kehuisi. Toinen todellisuus.

Meillä termostaatti on yöllä 19,5 asteessa ja päivällä kotona ollessa nykyään yleensä 20,5 asteessa. Ja tämä on jo hollantilaisten mielestä ihan hirveän kuumaa ja tuhlausta. Käytännössä tämä tarkoittaa minulle kuitenkin jatkuvaa fyysistä epämukavuutta. Kyselen mieheltä, että onko tämä nyt sitten ikuisesti tätä. Että enempää lämpöä ei vaan tipu. ”No jos haluat maksaa 500 euroa kuussa kaasusta niin siitä vaan.” 

Mieheni myös yrittää argumentoida, että ”sä palelet missä vaan lämpötilassa. Vaikka laittaisi 24 astetta niin sä palelisit kuitenkin.” Se ei ole totta. Meillä oli hetki historiassa, jolloin oli 21,5 astetta sisällä ja silloin lakkasin palelemasta. Palelurajani on 21,0 ja 21,5 välissä. Mutta kun kustannusten takia maksimi on 21,0 niin olen nyt sitten koko talven palelurajojeni sisällä.

Varmaan vielä yksi hyvä syy harrastaa vähän liikuntaa. Jos se buustaisi verenkiertoa. Kevättä ei näy, seuraavaksi palaavat -4 yöpakkaset viikoksi.

Huomenna hei jännätään UMK-showta!! Huh! Toivottavasti Suomi tekee hyvän valinnan euroviisuihuin!

Totuuksia, unia ja pakkolenkkeilyä

Passini on saapunut. Miehen synttärikahvit on juotu, leivoin mokkapaloja sukulaisilleen ja halusivat reseptin. Klassinen Suomen mokkapala on joillekin sensaatiomainen uutuus, ajatelkaa. Käänsin sen jotenkin niin, että ”kaakaon ja kahvin makuinen uunipeltikakku”.

Kaveribileissä taas käytimme leipomon alueellista perinnepiirakkaa, Limburgse vlaai, jota saa eri variantteina. Ristikkopiiraassa kirsikkahillotäyte (ja kannattaa ensin imeskellä varovasti, ettei väliin ole unohtunut kirsikankiveä, jolla saattaisi halkaista hampaansa) ja toisessa päällysteenä höttöistä vaniljalla maustettua riisipuuroa! Aika täyttävää siis.

Kirsikkapiiras kersenvlaai

Riisipiiras rijstevlaai

Unet. Täysin kreisiä leffaa. Wienissä kuljetaan katuja, ulkopuolinen ulkomaalainen ryhmä. Sumuista harmaata. Wien on fiini kaupunki. Taustalla sumussa kuitenkin poikkeuksena isoja kerrostalokomplekseja, betonilähiö. Wienissä kuulemma asuu köyhä saksalaisvähemmistö, halveksuttua B-kansalaista, työläistä. Niiden kortteleissa vaalitaisto, oma kandidaatti, suosittu kansanpuolue. Kuljetaan räkäläkorttelien läpi kohti majapaikkaa, voi ei, nyt tulee remujengi ohi, pahamaineisia saksalaisia huligaaneja, nyt toivotaan ettei jouduta puukkotappelun keskelle. ”Pitäkää pää kiinni, älkää provosoiko”, neuvoo meidän suomalaisten johtaja. Ne tulevat nahkatakkeineen vierestä, meluavat ja huutelevat. Ne ovatkin puolueen porukkaa, jakavat vaalilehtisiä, juhlivat puolueensa sankarinaista, joka kulkee joukon keskellä. Juhlittu nainen, pöyheä blondikampaus, liioiteltu pehmyt turkki ja leninki päällä, bling blingiä. Mikä rapea broileri siellä on, jota heilutellaan ja hurrataan? Broilerilegenda! Naisesta kerrotaan broilerilegendaa! Puolueen narratiivina on, että suuri johtajanainen synnyttää heille rapean kultaisen broilerin syötäväksi ja saa kaikki työläiset ruokittua, kaikki ovat kylläisiä ja saavat olutta ja rasvaista ruokaa, työläisten sankari on hän ja hyvinvointia riittää. Törkeän näköisesti nainen vetää helmoistaan jalkojensa välistä rasvaisen broilerin. Sitten juhlitaan valkoisessa juhlateltassa, soitetaan musiikkia, ranskiksia ja roskaruokaa jaetaan ja hurrataan, ja mekin menemme katsomaan puolueen riemujuhlia.

Miksei minulle anneta suoraan vakiotyöpaikkaa ja kymppitonnin kuukausipalkkaa elokuvakäsikirjoittajana, sillä minulla on joka aamu antaa valmiina uusi tällainen kokoillan leffan juoni?

Väriterapiaa kampaajalla.

Minulla on ainakin se vaihe, että on tärkeää puhua totuus. Vaikka se totuus saattaa olla negatiivista valitusta, minusta on silti tärkeää, että sanon ääneen tyytymättömyyden aiheen. Ehkä saan joitakin niistä sitten korjattua tai poistettua. Kehityshän alkaa tosiasioiden toteamisesta.

Juuri minun on tärkeää sanoa totuus ääneen, koska en ole alun perin oppinut sanomaan totuuksia ääneen. Olen oppinut olemaan kiltti ja nielemään kaiken ja hyväksymään kaikenlaisen kohtelun. Minun on korkea aika oppia asettamaan rajat.

Yksi totuus on sekin, että myös minä olen nettihäiriköinnin uhri nykyään, varsinkin Instassa. Koska minulla on julkinen tili. Kaikille naisille tulee siellä noita samoja ”numeroäijiä” seuraajiksi, kuten joku osuvasti luonnehti. Noita englanninkielisen nimisiä, profiilikuvassa komeita keski-ikäisiä, ja joskus ne suoltavat jotain paskaa joko koneella suomeksi käännettyä tai englanniksi, tutustumisviestejä. Että ”olet niin kaunis, haluaisin tutustua sinuun, yleensä en kirjoita mutta meillä voisi olla jotain yhteistä”. Jotain paskahuijareita kaikki. Monella naisella on rutiini poistaa aina heti kaikki numeroäijät (tilit tyyliin ”davidwitherson_893455”, ”thomasjohn_3847”) ja se onkin parasta, ettei niitä ehdi kertyä. Muuten on kova vaiva käydä listaa läpi myöhemmin. Eli naisen kauneudenhoitorutiini joka aamu; poista numeroäijät ja niiden lipevät kommentit sun instatililtä, sitten tee aamupalaa. Tosi kivaa hei.

Nyt kun ihmiset alkavat puhua talvilomasta, huomaan, että en sitten ole suonut itselleni mitään talvilomaa kalenteriini. Olen vain ilmeisesti miettinyt, että teepäs siinä ekat 4 ja puoli kuukautta vuodesta työtä tauotta, kyllä se siitä, tsemii vaan. Tosi kivaa hei.

Jossakin aivojen hämärässä alan tajuta, että edes pieni annos liikuntaa alkaisi olla hyvin välttämätöntä hyvinvoinnilleni ja terveydelleni. Keksin juuri nerokkaan ulkoilupakon itselleni. Menimme autolla keskustan ulkopuolelle kauppaan hakemaan linnunsiemeniä ja pyysin, että mieheni jättää minut sinne ja ajaa kotiin. Laitoin lenkkarit jalkaan ja minähän kävelen sieltä reippaana kotiin. 5 astetta, joten pipo päähän ja sopivasti lämmintä päälle. Ei se ole liian kaukana. Oli hauska lenkkeillä. 

Ja siinähän on paras motivaatio: kunhan tulet sieltä kotiin niin sitten hankitaan ruokaa. Se oli noin 3 km, noin 40 minuuttia meni. Pari valokuvaa pysähdyin ottamaan matkalla ja näin kaikkea hauskaa elämää kaduilla.

Jos mies joka päivä droppaisi minut johonkin keskustan laidalle, että ”hankkiudu sieltä omin jaloin kotiin”, niin siinähän tulisi liikuttua ihan pakkomotivaatiolla: jos haluan tänä iltana vielä syödä, istua sohvalla, lukea tai kirjoittaa jotain, niin alahan laputtaa. Mitä nopeammin kuljen, sen enemmän ehdin oleskella kotisohvalla loppuillan. Aivan nerokasta.

Lenkkarit ovat nyt eteisessä motivoivasti ja olen käyttänyt niitä jopa jo 3 kertaa käymällä lenkillä. Jokainen kerta on voitto.

Vanha (seko)boltsi.

Mikä tuolla on, kevätkö? Otin toppatakin kävelylle, mutta piti avata se kun aurinko paistoi ja lämmitti. Piponkin uskalsin jättää kotiin, mutta kyllä korvia vähän palelsi ilman. 

Kun lähdin lounaskävelylle, otin kuvaa krookuksesta, joka oli selvinnyt yöpakkasista. Kissa Dorus tuli nuuhkimaan ja puskemaan kännykän kulmaa ja pilaamaan kuvat. Nauratti, hullu. Krookukset auringossa, eiku kissan varjossa. ”There’s a shadow hanging over me” kuten Beatles sanoi.

Nuuh, mikä täällä on niin mielenkiintoista?

Narsissit nostavat vihreää vartta ekoja senttejä. Ja lumikelloja näin mielisairaalalla. Menin mielisairaalalle kävelemään. Siellä on nyt valmiina paljasjalkapolku. Muistan, että sitä sinne kaavailtiin pari vuotta sitten, kun aloittelivat elämyspuistoa. Kiva. Menin nyt ihan lenkkareilla sitä pitkin. Oli paljon eri pintamateriaaleja.

Kesällä sitten testataan paljain jaloin mielisairaalan puistoa.

Eräskin kohtaus

Yksi päivä oli hektiikkaa ja väsytti. Hyvä kombo. Yöllä oli tullut jäätävää tihkua, joka oli kuorruttanut koko autoni jääkerrokseen, joka piti ensin murtaa auton päältä. Omituisesti. Ikkunoihin pystyi vetämään jääraapan kulmalla ristikkäisiä railoja, joiden välissä jääruudut alkoivat liukua irrallisina laattoina pitkin ikkunan pintaa. 

Näyttää siltä kuin auton ikkuna olisi tuhannen palasina, mutta tämä on vain sitä jäätä.

Teillä oli liukkausvaroitus ja näin kaiken sen vaivan ja ajoin töihin silti - vain todetakseni, että jumalauta, olen jättänyt tietokonelaukkuni kotiin etätöiden jälkeen enkä voi tehdä toimistolla siis yhtään mitään. Huomasin tämän vasta saavuttuani töihin parkkipaikalle. Menin lannistuneena sisään kertomaan esimiehelle, että minun pitää palata kotiin, koska en näköjään osaa elää enää. Ensimmäistä kertaa unohdin sen laukun kokonaan kotiin. Nolotti.

Konkreettinen todiste siitä, että minulla alkaa olla liikaa stressiä eli liikaa kanavia auki yhtaikaa päässäni. Minähän olen edelleen keskellä migreenin estolääkekokeiluja ja samalla kuitenkin keskellä migreenejä ilman että tilanne on yhtään sen parempi. Päinvastoin minulla on sivuvaikutuksia päällä kaiken lisäksi ja yritän silti hallita ihan kaiken, vaikka olosuhteet vain vaikeutuvat vaikeutumistaan.

Lähikuvaa hermosoluista.

Viimeksi alkoikin sellainen perinteinen monen vuorokauden jomotus, joka ei paljon lääkkeitä kuunnellut. 

Estolääkkeen sivareista. On tämä aika kauhea aine. Kun ei auta vielä mitään ja pääni on niin levoton, vielä kahta kauheampi. Ei ollenkaan off-nappulaa. 

Migreenikohtaukseen yhdistettynä yö oli yhtä painajaista. Sekuntiakaan en saanut unta, mutta koko ajan jotain visioita vilisi. Musiikkikappaleita ja sävellyksiä pyöri päässä. Myös sävelsin uusia kappaleita. Eri instrumentit soivat niissä. Näin ihmishahmoja animaatioina. Kuvioita. Värejä ja maisemia. Ja päähän sattui ja sattui ja sattui. Nenä oli tukossa ja vinkui. Migreenin oireena oli hajuhallusinaatioita. Haistoin välillä ihan tiettyjä hajuja. Tai jotkut valot välkkyivät. Tunneliin vajosin: tasot lähestyivät, tai loittonivat.

Ja estolääkkeen uutena sivuvaikutuksena oli lihasten värinää. Kiva niinku carne tremula. Pedro Almodóvarin leffa oli sen niminen ja naurettiin sitä pienessä indieleffateatterin julisteessa Hesassa 90-luvulla. Lihan värinä, Carne trémula. Oli. (Almodóvarilla muuten on kunnioitettavan kreisejä leffoja, joista olen pari nähnyt.) Tämä tärinä on pakkausselosteessa mainittu virallinen sivuvaikutus. Suunnittelin tekeväni siitä kuvataideteoksen. Että pitää kirjoittaa sellaisilla goottikirjaimilla mustalla ja valkoisella, vähän kuin hevibändin nimi, Carne tremula paperille mustien läikkien keskelle.

Että semmonen yö. Mä oon niinku joku laitoksesta karannut vapiseva ihmisraunio. Kyllä musta alkaa tuntua että mä sekoan. Mutta tämä on ehdottomasti väliaikaista. Sivuvaikutukset kyllä loppuvat, tai sitten lopetetaan koko aine jos se ei hyödytä mitään.

Klassinen taideteos kultakaudelta.

Lääkäri koski niskalihaksiini ja totesi, että ”nää on betonia”. Useimmiten migreenilläni ei ole lihasten kanssa tekemistä, vaan se alkaa ihan muista syistä. Mutta harvoissa tapauksissa jumittuneet niskalihakset provosoivat ja pitävät yllä kohtausta erityisen pahana ja nyt oli sellainen tapaus.

Teorioita on aina monia, mutta saattaa olla, että tämän takana oli sitä puhdasta fysiikkaa, että jumitin kroppaani ihan itse koko edellisviikon ajan kylmyyden takia. Minulla oli subjektiivisesti erityisen paleleva olo kylmässä talvisäässä ja lämmönsäästö kotona ja toimistolla, eli viileää kaikkialla ja palelin sikana runsaista vaatekerroksista huolimatta. Kuljin ihan tönkkönä hartiat korvissa koko ajan. Ehkä se jäykkyys oikeasti kumuloitui ja jäi päälle lapoihin ja takaraivoon, kaikkialle.

 

Tämä on vain valtava magnesiumtabletti.

Sain akuuttiin hätään ja kohtauksen lopettamiseen lihasrelaksanttia. Se oli muuten miellyttävä, mutta ei vienyt migreenikipua pois. Se alkoi vaikuttaa sillä hetkellä nukahtaessa, kun tajusin olevani pääni sisällä Kiinan Harbinin jääveistosfestivaaleilla, joista on ollut Hollannin telkkarissa edllisvuosina katsaus. Tänä talvena ei ole sitä näytetty, mutta muistan sen silti elävästi.

Nukuin siis sikeästi koko yön. Myös pää oli vihdoin rauhallinen. Kaikki paniikki oli kumottu rauhoittavalla aineella. Ja se tuntui mentaalisesti todella tarpeelliselta ja tervetulleelta tauolta siihen sirkukseen.

Iltapäivällä migreenikin alkoi hiljalleen laantua. Halusin vapaaehtoisesti kävelylle ruokakauppaan katselemaan herkkuja. Ekaa kertaa moneen päivään alkoi maistua oikeasti ruoka. Ja olipa tyyni mieli siellä kaupassakin. Jopa ongelmatilanteessa, kun viivakoodi ei toiminut itsepalvelukassalla, pyysin niin zeninä apua.

Löysin juustokierteitä (aina naurattaa ”olen kierteessä” -vitsit) ja euron erikoisjuustoa ja halpaa emmentalia. Ensinnäkin olen rikollinen, koska emmental on mielestäni parasta juustoa, vaikka olen pyhän goudan maassa, jossa ei paljon muuta myydäkään kuin goudaa. Toinen rikos on se, että miten täällä edes saa myydä etiketin mukaan ”ranskalaista emmentalia”, kun se on lähtökohtaisesti suojeltu sveitsiläinen alkuperäisnimi? 

Ostin myös donitseja itelleni, ja siinä mieheni on paras, että häntä eivät hirveästi juuri donitsit kiinnosta ja hän luovuttaa ne vapaaehtoisesti minulle. ”En mä tartte, ota sä vaan.” Se on parasta mitä voi kuulla, jos on kolme päivää syönyt niukasti ja sitten tekee mieli herkkua.

Jos lasken pahimman loppuneen alkuillasta niin minulla oli 100 tuntia migreenikipua. Kyllä sellaisessakin jaksossa ajautuu melkoiseen painajaiseen. Kun mitään ei pysty tekemään elämällään.

Se on sellaista, että mietin aamulla teemaa, josta haluaisin kertoa miehelleni, mutta kipu jäytää päätä ja on liian monimutkaista puhua niin monta lausetta, että jätän asian sikseen. Joskus illalla asia tulee uudestaan mieleen, että olisi oikeastaan ollut kiva aihe, mutta kun ei pysty ei jaksa. Että 8 tuntia hautoo asiaa eikä simppelisti voi puhua yhtä juttua siksi, kun on vaan liikaa kipuja. Niin onko se elämää. Se kipu vaientaa mykäksi, edes puhumaan ei pysty.

Koko tammikuun valitan pimeää, ja sitten siellä pitää vihdoin paistaa auringonsäde juuri silloin kun en kestä yhtään valoa. En pysty vilkaisemaankaan ulos, kun silmissä sattuu.

Nettiä selaan välillä varovasti yhdellä silmällä ja näen, että muut käyvät messuilla, kaupungeissa, ulkona. Kävelyllä, luonnossa. Kadulla. Muut pystyvät kävelemään. Katsomaan. Retkeilemään. Viettävät viikonloppua. Minä mietin, että miksiköhän minulla ei ole migreenikohtauksessa oikein kunnollista hengitysimpulssia eli en osaa edes hengittää, ellen erikseen muistuta itseäni tekemään niin. Muut elävät, minä tuskin hengitän. Kateushan siinä iskee. Että muut pystyvät. Itseltä jää ihan kaikki tekemättä. 

Saan olla kiitollinen, että mieheni hoitaa minulle ruuat sillä välin. Käy kaupat, kokkaa, kattaa ja korjaa pöydän ja tiskaa. Minä syön pieniä puolikkaita aterioita.

Kai tuo niskajumppa olisi aika tärkeä muistaa joka päivä. Otin esiin viimeisimmät fysion ohjeeni ja yhdistän siihen kaikki muut ohjeet, jotka olen oppinut eri lähteistä. Ja lämpötyyny ja tämä Pers. geeli voi auttaa myös jotain.