Totuuksia, unia ja pakkolenkkeilyä

Passini on saapunut. Miehen synttärikahvit on juotu, leivoin mokkapaloja sukulaisilleen ja halusivat reseptin. Klassinen Suomen mokkapala on joillekin sensaatiomainen uutuus, ajatelkaa. Käänsin sen jotenkin niin, että ”kaakaon ja kahvin makuinen uunipeltikakku”.

Kaveribileissä taas käytimme leipomon alueellista perinnepiirakkaa, Limburgse vlaai, jota saa eri variantteina. Ristikkopiiraassa kirsikkahillotäyte (ja kannattaa ensin imeskellä varovasti, ettei väliin ole unohtunut kirsikankiveä, jolla saattaisi halkaista hampaansa) ja toisessa päällysteenä höttöistä vaniljalla maustettua riisipuuroa! Aika täyttävää siis.

Kirsikkapiiras kersenvlaai

Riisipiiras rijstevlaai

Unet. Täysin kreisiä leffaa. Wienissä kuljetaan katuja, ulkopuolinen ulkomaalainen ryhmä. Sumuista harmaata. Wien on fiini kaupunki. Taustalla sumussa kuitenkin poikkeuksena isoja kerrostalokomplekseja, betonilähiö. Wienissä kuulemma asuu köyhä saksalaisvähemmistö, halveksuttua B-kansalaista, työläistä. Niiden kortteleissa vaalitaisto, oma kandidaatti, suosittu kansanpuolue. Kuljetaan räkäläkorttelien läpi kohti majapaikkaa, voi ei, nyt tulee remujengi ohi, pahamaineisia saksalaisia huligaaneja, nyt toivotaan ettei jouduta puukkotappelun keskelle. ”Pitäkää pää kiinni, älkää provosoiko”, neuvoo meidän suomalaisten johtaja. Ne tulevat nahkatakkeineen vierestä, meluavat ja huutelevat. Ne ovatkin puolueen porukkaa, jakavat vaalilehtisiä, juhlivat puolueensa sankarinaista, joka kulkee joukon keskellä. Juhlittu nainen, pöyheä blondikampaus, liioiteltu pehmyt turkki ja leninki päällä, bling blingiä. Mikä rapea broileri siellä on, jota heilutellaan ja hurrataan? Broilerilegenda! Naisesta kerrotaan broilerilegendaa! Puolueen narratiivina on, että suuri johtajanainen synnyttää heille rapean kultaisen broilerin syötäväksi ja saa kaikki työläiset ruokittua, kaikki ovat kylläisiä ja saavat olutta ja rasvaista ruokaa, työläisten sankari on hän ja hyvinvointia riittää. Törkeän näköisesti nainen vetää helmoistaan jalkojensa välistä rasvaisen broilerin. Sitten juhlitaan valkoisessa juhlateltassa, soitetaan musiikkia, ranskiksia ja roskaruokaa jaetaan ja hurrataan, ja mekin menemme katsomaan puolueen riemujuhlia.

Miksei minulle anneta suoraan vakiotyöpaikkaa ja kymppitonnin kuukausipalkkaa elokuvakäsikirjoittajana, sillä minulla on joka aamu antaa valmiina uusi tällainen kokoillan leffan juoni?

Väriterapiaa kampaajalla.

Minulla on ainakin se vaihe, että on tärkeää puhua totuus. Vaikka se totuus saattaa olla negatiivista valitusta, minusta on silti tärkeää, että sanon ääneen tyytymättömyyden aiheen. Ehkä saan joitakin niistä sitten korjattua tai poistettua. Kehityshän alkaa tosiasioiden toteamisesta.

Juuri minun on tärkeää sanoa totuus ääneen, koska en ole alun perin oppinut sanomaan totuuksia ääneen. Olen oppinut olemaan kiltti ja nielemään kaiken ja hyväksymään kaikenlaisen kohtelun. Minun on korkea aika oppia asettamaan rajat.

Yksi totuus on sekin, että myös minä olen nettihäiriköinnin uhri nykyään, varsinkin Instassa. Koska minulla on julkinen tili. Kaikille naisille tulee siellä noita samoja ”numeroäijiä” seuraajiksi, kuten joku osuvasti luonnehti. Noita englanninkielisen nimisiä, profiilikuvassa komeita keski-ikäisiä, ja joskus ne suoltavat jotain paskaa joko koneella suomeksi käännettyä tai englanniksi, tutustumisviestejä. Että ”olet niin kaunis, haluaisin tutustua sinuun, yleensä en kirjoita mutta meillä voisi olla jotain yhteistä”. Jotain paskahuijareita kaikki. Monella naisella on rutiini poistaa aina heti kaikki numeroäijät (tilit tyyliin ”davidwitherson_893455”, ”thomasjohn_3847”) ja se onkin parasta, ettei niitä ehdi kertyä. Muuten on kova vaiva käydä listaa läpi myöhemmin. Eli naisen kauneudenhoitorutiini joka aamu; poista numeroäijät ja niiden lipevät kommentit sun instatililtä, sitten tee aamupalaa. Tosi kivaa hei.

Nyt kun ihmiset alkavat puhua talvilomasta, huomaan, että en sitten ole suonut itselleni mitään talvilomaa kalenteriini. Olen vain ilmeisesti miettinyt, että teepäs siinä ekat 4 ja puoli kuukautta vuodesta työtä tauotta, kyllä se siitä, tsemii vaan. Tosi kivaa hei.

Jossakin aivojen hämärässä alan tajuta, että edes pieni annos liikuntaa alkaisi olla hyvin välttämätöntä hyvinvoinnilleni ja terveydelleni. Keksin juuri nerokkaan ulkoilupakon itselleni. Menimme autolla keskustan ulkopuolelle kauppaan hakemaan linnunsiemeniä ja pyysin, että mieheni jättää minut sinne ja ajaa kotiin. Laitoin lenkkarit jalkaan ja minähän kävelen sieltä reippaana kotiin. 5 astetta, joten pipo päähän ja sopivasti lämmintä päälle. Ei se ole liian kaukana. Oli hauska lenkkeillä. 

Ja siinähän on paras motivaatio: kunhan tulet sieltä kotiin niin sitten hankitaan ruokaa. Se oli noin 3 km, noin 40 minuuttia meni. Pari valokuvaa pysähdyin ottamaan matkalla ja näin kaikkea hauskaa elämää kaduilla.

Jos mies joka päivä droppaisi minut johonkin keskustan laidalle, että ”hankkiudu sieltä omin jaloin kotiin”, niin siinähän tulisi liikuttua ihan pakkomotivaatiolla: jos haluan tänä iltana vielä syödä, istua sohvalla, lukea tai kirjoittaa jotain, niin alahan laputtaa. Mitä nopeammin kuljen, sen enemmän ehdin oleskella kotisohvalla loppuillan. Aivan nerokasta.

Lenkkarit ovat nyt eteisessä motivoivasti ja olen käyttänyt niitä jopa jo 3 kertaa käymällä lenkillä. Jokainen kerta on voitto.

Vanha (seko)boltsi.

Mikä tuolla on, kevätkö? Otin toppatakin kävelylle, mutta piti avata se kun aurinko paistoi ja lämmitti. Piponkin uskalsin jättää kotiin, mutta kyllä korvia vähän palelsi ilman. 

Kun lähdin lounaskävelylle, otin kuvaa krookuksesta, joka oli selvinnyt yöpakkasista. Kissa Dorus tuli nuuhkimaan ja puskemaan kännykän kulmaa ja pilaamaan kuvat. Nauratti, hullu. Krookukset auringossa, eiku kissan varjossa. ”There’s a shadow hanging over me” kuten Beatles sanoi.

Nuuh, mikä täällä on niin mielenkiintoista?

Narsissit nostavat vihreää vartta ekoja senttejä. Ja lumikelloja näin mielisairaalalla. Menin mielisairaalalle kävelemään. Siellä on nyt valmiina paljasjalkapolku. Muistan, että sitä sinne kaavailtiin pari vuotta sitten, kun aloittelivat elämyspuistoa. Kiva. Menin nyt ihan lenkkareilla sitä pitkin. Oli paljon eri pintamateriaaleja.

Kesällä sitten testataan paljain jaloin mielisairaalan puistoa.