Aruban saarikierros jeepin kyydissä

Lentokenttäbussissa puhistiin: TUI:n matkaoppaan tiedotustilaisuus olisi heti seuraavana aamuna turhan aikaisin naapurihotellissa, mitä se oli, 8.30. Kun piti rasittavasta lentopäivästä selvitä ja nukkua kunnolla väsymystä pois. 

Miksi ne on aina niin aikaisin aamulla? Kannattaakohan sinne ylipäätään mennä? Aruban saari ei ole järin iso ja nähtävyyksiä vain muutama hassu. Mitäköhän retkiä ne edes tarjoaa?

Jätettiin asia avoimeksi ja joskus aamuyöllä totesin, että jetlag vähän häiritsee ja uni alkaa jo loppua. Yhtä hyvin voidaan syödä varhainen aamiainen ja mennä kuuntelemaan.

Saihan sieltä muutaman käytännön vinkin, ja yksi retki oli kompaktin kuuloinen, jeeppisafari ”Coast to coast”, jolla näkee kerralla koko saaren kaikki olennaiset: pohjoisen majakan, kallioisen itärannikon, luonnonsuojelualueen ja siellä uimapaikan ”natural pool”, ja etelän Baby Beachin. Saa lounaan. 

Otettiin se sitten. ”Hö, retkipäivä on vain huomenna tarjolla. Se on menoo sit heti. Ja taas varhain aamulla.” ”Ja meidän kun piti relata pääasiassa.” ”No sittenpähän on tehty. Tänään rannalle ja huomenna retkelle.”

Koska tämä oli oman TUI:n kautta varattu, ryhmässä oli vain hollantilaisia ja belgialaisia turisteja, ja kuski puhui hollantia. Vastaavia retkiä saa varattua pitkin Arubaa turistipaikosta ja hotelleista eri järjestäjien kautta. 

Hotellilta haettiin. Ensin meiltä selvitettiin lounaan menyytoive, oli oikein valittavana monta eri ateriaa, ja kuski kirjasi. Istuttiin penkeissä peräkkäin katetulla avolavalla brasilialaisvalmisteisessa Agrale-merkkisessä ryhmäjeepissä. Turvavyöt siinä oli sentään. 

Ensin etelään kohti Baby Beachia, joka on matala uintilahdelma saaren eteläkärjessä. Aika lailla tyhjällä maaseudulla, jonne ei pääse kuin vuokra-autolla tai tällaisella retkellä. Palveluita ei ole, eli jos tulee tänne itsekseen, on otettava vedet ja eväät mukaan.

Baby Beach on saanut nimensä siitä, että matalassa vedessä on turvallista viedä pikkulapsiakin kahlaamaan. Ei tule äkkisyvää. Vesi on kaunista ja kirkasta ja ranta valkoinen.

Kuski kaahasi jo normaalimaantiellä, tuuli vaan repi naamaa ja tukkaa ja pelkäsin, että aurinkolasit irtautuvat päästä, ihan väkivaltainen tuuli siinä avolavalla. Näin, että edessä istuvan korvalehdet oikeasti lepattivat tuulessa. Onneksi oli aurinkolasit, niin ettei lentänyt mitään hiekanjyviä silmään, se olisi sattunut.

Ajoimme läpi San Nicolaasin kylän, jossa näkyi muutamia kauniita seinämaalauksia, kuten oli kerrottu. Niistä olisi sinällään kiva saada valokuvia, mutta tämä retki ei pysähtynyt siellä. Ihan mini kylä, turha sinne olisi erikseen sitä varten ajaa vuokra-autolla. 

Baby Beach oli turkoosin upea kahluuranta. Jaettiin snorkkelit ja sanottiin, että kilpikonnaa voi näkyä. Opas: ”Pysytelkää tässä lähellä ettette joudu tonne merivirtoihin ja ajaudu Venezuelaan, sitä mä en haluu.” 

Kelluin vähän aikaa kasviston/korallin päällä ja näkyi keltaista kalaa ja siniviolettia kalaa, kiekkomaista. Mieheni näkikin ison kilpikonnan pienen etäisyyden päästä.

Irokeesia pystyyn Baby Beachillä.

Täällä ilmastossa kaikki kuivuu ihan itsestään. Voi jättää ne uikkarit saman tien päälle, ei ainakaan ala paleltaa. Kun ajaa avojeepillä 5 boforin tuulessa kaktusmetsän läpi niin siinä se uintipaita kuivuu itsekseen. Ja täällä on vain siedettävä sitä ajatusta, että istuu märillä pöksyillä milloin aurinkotuolissa, milloin rantakahvilan tuolilla ja milloin jeepin penkillä - ne on yleensä tehty sellaisiksi, että ne kestävät märän.

Jatkettiin Arikok-kansallispuistoon, jonne maksetaan pääsymaksu ja jossa on vaikeita mutkittelevia teitä kukkuloilla. Osa teistä on avoinna vain nelivetoisille maastureille.

Ajettiin kuoppaista hiekkatietä ja välillä tuli mutalätäkkö, josta roiskui laidoille, tästä oli toki varoitettu retkeä varatessa. Oli varoitettu myös, että ei kai ole selkävaivoja, koska tämä voi olla kova juttu selälle. 

Niin, millähän siitä hyppimisestä ja pomppimisesta parhaiten selviäisi, olemalla rento ja joustava ja taipumalla mukana, vai jotenkin yrittämällä lihaksilla tukea ja suojella selkänikamiaan? Pidimme aika tiukastikin tangoista kiinni.

 

Se oli villiä ajoa. Hiekkateitä, ylämäkiä, alamäkiä, mutkia. Parempien tieosuuksien poikki kulki syviä kivettyjä vesikouruja, jotka ilmeisesti rankkasateella ovat välttämättömiä kuljettamaan vesipurot rinteiltä alas. Ja yhden kukkulan juurella kuski ilmoitti, että ”nyt se hauska alkaa”, ja silloin tie muuttui kivenlohkareiksi ja kuopiksi.

Oli kukkuloita ja kiviaavikkoa, kaktusmetsää jonka keskellä olikin jonkun yksittäinen kotimökki. ”Täällä asuu piikikkäitä ihmisiä”. ”Jos asuu täällä, täytyy sietää piikittelyä”, ja muita kaktusvitsejä.

Kävimme luolassa, jossa oli alkuperäiskansojen tuhatvuotisia kalliopiirroksia ja lepakoita. Kuumaa ja kosteaa. Luolan vieressä oli pusikossa lammikko, jonka takana vuohet kiipeilivät, ja purossa asui kaloja, jotka tekevät jalkapedikyyriä eli nyppivät ihoa. Siihen laitettiin turistit istumaan. Me olimme nämä jo jossain turistipaikassa kokeilleet, joten jätimme kokemuksen muille.

Aruban sinivhreä sisilisko, jossa on täpliä.

Oli kalliorannikkoa, kauniit siniset aaltokuohut löivät ja roiskuivat lahdelmissa päin kiviä. 

Nousimme korkealle kukkulalle ja jeeppi pysähtyi hetkeksi näköalapaikalle valokuvia varten. Sieltä näkyi pitkälti yli saaren.

Natural pool oli meren lahdelma kallioiden välissä ja sinne laskeuduttiin monia portaita. 

Voi, se oli ihana. Meri tyrskysi ympärillä ja heitti roiskeita ja maininkeja sinne kuppiin, joka oli matalahko ja melko rauhallinen vesialue terävien kiviseinien ympäröimänä. Piti kiivetä varovasti kivien välistä veteen ja vesikengät olivat tässä hyvät.

Siellä oli hauskaa. Aaltoja vyöryi sinne ja vesi kuohui. Näin myös 2 sinistä kalaa allani nyppimässä kiviä. Nämä ovat ihan parhaita nähtävyyksiä, luonnonpaikat.

Pikkutauko vielä ”natural bridgen” luona, josta oli nähtävyys romahtanut muutama vuosi sitten. Eli kalliosta muodostunut silta merenlahden yli. Sen vieressä oli enää pienempi kaari ”baby natural bridge”. Mutta olipa siellä vessa, kahvila ja souvenir shop.

Lounas lasinpuhaltamossa. Joo, siellä oli tosiaan joku emigroitunut italialainen puhaltamassa ”Muranon lasia” keskellä Aruban maaseutua, kuka olisi arvannut. Istuttiin aurinkovarjojen alla ja oli hyvää.

Sitten ajettiin pohjoiskärjen valkoiselle majakalle, California Lighthouse. Päätimme kiivetä ja maksaa pääsymaksun. Puuportaat ja hyvä tuoksu. Kierreportaat pienenivät. Hengitys puhisi. Kardioliikunta. Uuh, sydän tykytti, oli sentään 30 astetta. 

Nättejä puukarmisia ikkunoita välissä. 

Tasanteella turvaverkon takana tuuli niin vimmatusti, huh huh. Sieltä näkyi kuulemma 60% koko saaresta. Muutama kuva ja takaisin alas. Lihas liikkui. 

Majakan alla oli snäkkibussi, jossa oli häkissä iso arapapukaija jolle ihmiset juttelivat.

Lopuksi meitä kuskattiin takaisin rannikkoa pitkin ja näytettiin miljonäärien villa-aluetta ja pohjoisen pikkubiitsejä.

Jeeppiretki oli monipuolinen ja kiva, seikkailu. Siinä oli vauhtia tarpeekseen ja näki pitkälti koko saaren. Välilevytkin kai pysyivät paikallaan pompuista huolimatta.