Päikkärit pliis!

Minua toistuvasti raivostuttavat lehtien ajanhallinta/unettomuusjuttujen ne oletukset, että ihminen voisi valita ottaa päiväunet. Että ”jos yö menee plörinäksi niin voihan lohduttautua sillä, että voi vetää päikkärit päivällä”. Miten niin! Nukupa perkele työpaikallas!! Juu ”kätevä keino iltapäiväväsymykseen - voithan aina ottaa pienet nokoset”. Missä hitossa, työpaikan vessanpöntön päällä piilossa vai? Minä siis välillä yritän tätä, mutta ei voi kovin rentouttavaksi syväksi uneksi sanoa. 

Viimeksi luin tällaisen, että ”usein yli 60-vuotiailla unen määrä ja laatu huononee, mutta yöuniahan voi täydentää päiväunilla.” Se 60-vuotiaskin tekee helkkari soikoon TÖITÄ vielä melkein 10 vuotta ennen kuin pääsee eläkkeelle nukkumaan niitä päiväuniaan. 

Tai siis kaikki tämä päiväuni voisi korkeintaan olla toteutettavissa alkuillasta, kun on päässyt kotiin (ja syönytkin, jos vastassa on heti ekaksi nälkäinen perhe tai itsellä vatsa kurnii). Mutta ei keski- eikä iltapäivän tunteina, jolloin sitä eniten kaipaa, siis ainakaan yleisimpien päivätöiden työaikoina. Tai sitten vain viikonloppuina ja lomilla. 

Ihan kuin kaikki toimittajat kirjoittaisivat jonkun oloneuvoksen ja vapaaherran näkökulmasta, joka saa aina itse päättää tekemisensä joka päivä! Olettaisivat, että se on standardi! Ettei ole sidottu työaikoihin. Jos se on niin, että enemmistö saa ihan itse päättää päiviensä kulun, niin miksiköhän minä raadan niska limassa voimatta lopettaa? Miksi minä olen sitten se ainoa, joka ei saakaan itsestäänselvästi ottaa päikkäreitä klo 14?

Herkkyyteni tämän aiheen epäoikeudenmukaisuuteen ja oletusten TYHMYYTEEN osoittaa vain sen, kuinka epätoivoinen ja turhautunut olen omaan jatkuvaan työntekooni ja palautumisen ja levon puutteeseen, joka johtuu sekä stressistä että sairauksista. Kuinka vihainen olen siitä, että minulla ei ole mahdollisuutta ottaa päikkäreitä silloin kun väsyttää.

Yksi yö en nukkunut ollenkaan. Makasin vain. Ja ahdistuin. Velvollisuudet kasautuivat. Keksin yhä vain lisää asioita, jotka ovat rempallaan ja pitäisi järjestää. Siivota, raivata, tsekata, suunnitella. Aamulla kirjoitin niistä 20 kohdan listan ja ahdistuin lisää.

Onneksi olin nukkunut monta yötä oikein hyvin sitä ennen. Ja onneksi olen sisäistänyt sen totuuden, että pystyn toimimaan, vaikka jonain yönä en nukkuisi sekuntiakaan. Ikävää se on, mutta pystyn siihen.

Turhautuminen: pakko silti vaan aina mennä töihin. Ei sitä lasketa sairaudeksi, että ei ole nukkunut yhtään. Pitää painaa vaan. Maissa, joissa vaaditaan lääkärintodistus poissaoloon, se ei myöskään olisi hyväksyttävä syy. Ei armoa.

Iltapäivällä iski odotetusti se hetki, että silmät lupsuvat. Mitä teen, jos työpöydän ääressä silmät painuvat kiinni enkä muuta voi? En minä voi tahdonvoimalla taikoa fyysistä väsymystilaa kokonaan pois! En vaikka olisin kuinka mallikansalainen, ahkera ja tunnollinen. Mitä minun on sitten tarkoitus tehdä? Kahvi tai kofeiinijuoma auttaa vasta viiveellä myöhemmin.

Ainoa keinoni on sulkeutua vessaan ja ottaa sekunnin mikrounet. Voin pöntöllä istuen vajota muutaman minuutin sisään vaikka kolme kertaa sellaiseen 1-2 sekunnin unitilaan, ja kun sen päästää tapahtumaan, sen jälkeen pystyy taas heräämään ja väsymys poistuu. Luulen, että on tärkeää päästää aivot vajoamaan pois käytöstä hetkeksi, päästää se sähkökäyrän kurvi alas, antaa ajattelun mennä. Käväistä syvärentoudessa ja antaa signaali, että otan aivojeni tilan vakavasti ja annan niille, mitä ne tarvitsevat. Yhden kerran kun siellä syvällä käy ihan silmänräpäyksenkin verran, pääsee vireystaso taas nousuun sen jälkeen. 

Muistan, että nuorena kesätöissä jo käytin tätä keinoa epätoivoisessa iltapäiväväsymyksessä. Vessaan nukkumaan. Ehkä olisi helpppo sanoa, että mitä olin nuorena niin hölmö, etten ilmeisesti nukkunut tarpeeksi monta tuntia yöllä, jos kerran sellainen väsymys tuli. Mutta ehkäpä nukuinkin. 

Se vain on ollut niin koko ikäni, että varhainen herääminen on aina väärin rytmilleni. Vaikka miten olisin nukkunut yöllä hyvin, kun kello soi seitsemältä, se tulee aina kesken parhaiden unien ja on aina väärin ajoitettu. Ja keskeyttää sen unen, jota tarvitsisin. Aikuisena päälle tulee lisäksi unettomuuden mahdollisuus. Se ei ole kokonaan omassa kädessä, pystyykö nukkumaan, vaikka menisi kiltisti ajoissa sänkyyn.

Kateuden aiheeni on myös se, että Saksassa työssäkäyvä, jolla on sairauksia, uupumusta tai toipuminen menossa, voidaan lähettää parantolaan lepuuttamaan ja parantamaan itseään kokopäiväkuntoutukseen, jonka vanha nimi on ”Kur”. Nytkin yksi nuori työkaverini on 3 viikon ”Kurilla” 

Ikivanha Saksan systeemi, mutta edelleen aktiivinen. Oikea käsite on Reha nykyään (sama kuin englannin rehab, rehabilitaatio). Tiedän useita kesi-ikäisiä, jotka ovat olleet Kurilla, joku oli saanut määräyksellä jopa 6 viikkoa, mikä saattaa olla jakson maksimipituus.

Onpa syvän inhimillinen systeemi. Tarkoitus on työikäisillä säilyttää jaksaminen ja työkyky. Ehkäistä sairauksien paheneminen. Eli nähdään se, ettei aina voi vain painaa tauotta.

Joku diagnoosi tarvitaan taustalle ja sitten voi parannella itseään vaikka syöpäleikkauksen jälkeen tai jos on sydänhäikkää tai parkinson tai nivelsairaus tai burnout, ja on olemassa myös äiti-lapsi-Kureja, ja eläkeläiset pääsevät myös. Valtio ja sairausvakuutus maksaa. Parantola voi olla vaikka satojen kilsojen päässä kotoa, meren rannalla tai vuoristossa, luonnonkauniilla paikalla, ja oleskelusta saa nauttia ihan yksin.

Olisipa Suomessa tai Hollannissa tällaista. Mutta ei, on vain armottomuus. Paina paina, ja vain jos et oikeasti kykene ollenkaan, menet sairaslomalle. Varmaan minäkin olisin melkein kroonisessa migreenissä saanut Saksassa Kurille lähetteen. Olisipa ihanaa. Siellä pääsee psykologin vastaanotolle ja ravintoneuvojan luo ja askarteluterapiaan ja voi uida altaassa, ja ehtii myös olla ja rentoutua ja lukea ja käydä kävelyllä luonnossa.

Jep jep. Yritän sitten vaan itse pysyä järjissäni ja määrätä itselleni vaikka 500 palan palapelin. Ja nukkua viikonloppuisin tarpeeksi. Ja muistan olla kiitollinen siitä, että emme sentään ole Amerikan Yhdysvalloissa, jossa ei saa edes kunnolla vuosilomapäiviä.