Päikkärit pliis!

Minua toistuvasti raivostuttavat lehtien ajanhallinta/unettomuusjuttujen ne oletukset, että ihminen voisi valita ottaa päiväunet. Että ”jos yö menee plörinäksi niin voihan lohduttautua sillä, että voi vetää päikkärit päivällä”. Miten niin! Nukupa perkele työpaikallas!! Juu ”kätevä keino iltapäiväväsymykseen - voithan aina ottaa pienet nokoset”. Missä hitossa, työpaikan vessanpöntön päällä piilossa vai? Minä siis välillä yritän tätä, mutta ei voi kovin rentouttavaksi syväksi uneksi sanoa. 

Viimeksi luin tällaisen, että ”usein yli 60-vuotiailla unen määrä ja laatu huononee, mutta yöuniahan voi täydentää päiväunilla.” Se 60-vuotiaskin tekee helkkari soikoon TÖITÄ vielä melkein 10 vuotta ennen kuin pääsee eläkkeelle nukkumaan niitä päiväuniaan. 

Tai siis kaikki tämä päiväuni voisi korkeintaan olla toteutettavissa alkuillasta, kun on päässyt kotiin (ja syönytkin, jos vastassa on heti ekaksi nälkäinen perhe tai itsellä vatsa kurnii). Mutta ei keski- eikä iltapäivän tunteina, jolloin sitä eniten kaipaa, siis ainakaan yleisimpien päivätöiden työaikoina. Tai sitten vain viikonloppuina ja lomilla. 

Ihan kuin kaikki toimittajat kirjoittaisivat jonkun oloneuvoksen ja vapaaherran näkökulmasta, joka saa aina itse päättää tekemisensä joka päivä! Olettaisivat, että se on standardi! Ettei ole sidottu työaikoihin. Jos se on niin, että enemmistö saa ihan itse päättää päiviensä kulun, niin miksiköhän minä raadan niska limassa voimatta lopettaa? Miksi minä olen sitten se ainoa, joka ei saakaan itsestäänselvästi ottaa päikkäreitä klo 14?

Herkkyyteni tämän aiheen epäoikeudenmukaisuuteen ja oletusten TYHMYYTEEN osoittaa vain sen, kuinka epätoivoinen ja turhautunut olen omaan jatkuvaan työntekooni ja palautumisen ja levon puutteeseen, joka johtuu sekä stressistä että sairauksista. Kuinka vihainen olen siitä, että minulla ei ole mahdollisuutta ottaa päikkäreitä silloin kun väsyttää.

Yksi yö en nukkunut ollenkaan. Makasin vain. Ja ahdistuin. Velvollisuudet kasautuivat. Keksin yhä vain lisää asioita, jotka ovat rempallaan ja pitäisi järjestää. Siivota, raivata, tsekata, suunnitella. Aamulla kirjoitin niistä 20 kohdan listan ja ahdistuin lisää.

Onneksi olin nukkunut monta yötä oikein hyvin sitä ennen. Ja onneksi olen sisäistänyt sen totuuden, että pystyn toimimaan, vaikka jonain yönä en nukkuisi sekuntiakaan. Ikävää se on, mutta pystyn siihen.

Turhautuminen: pakko silti vaan aina mennä töihin. Ei sitä lasketa sairaudeksi, että ei ole nukkunut yhtään. Pitää painaa vaan. Maissa, joissa vaaditaan lääkärintodistus poissaoloon, se ei myöskään olisi hyväksyttävä syy. Ei armoa.

Iltapäivällä iski odotetusti se hetki, että silmät lupsuvat. Mitä teen, jos työpöydän ääressä silmät painuvat kiinni enkä muuta voi? En minä voi tahdonvoimalla taikoa fyysistä väsymystilaa kokonaan pois! En vaikka olisin kuinka mallikansalainen, ahkera ja tunnollinen. Mitä minun on sitten tarkoitus tehdä? Kahvi tai kofeiinijuoma auttaa vasta viiveellä myöhemmin.

Ainoa keinoni on sulkeutua vessaan ja ottaa sekunnin mikrounet. Voin pöntöllä istuen vajota muutaman minuutin sisään vaikka kolme kertaa sellaiseen 1-2 sekunnin unitilaan, ja kun sen päästää tapahtumaan, sen jälkeen pystyy taas heräämään ja väsymys poistuu. Luulen, että on tärkeää päästää aivot vajoamaan pois käytöstä hetkeksi, päästää se sähkökäyrän kurvi alas, antaa ajattelun mennä. Käväistä syvärentoudessa ja antaa signaali, että otan aivojeni tilan vakavasti ja annan niille, mitä ne tarvitsevat. Yhden kerran kun siellä syvällä käy ihan silmänräpäyksenkin verran, pääsee vireystaso taas nousuun sen jälkeen. 

Muistan, että nuorena kesätöissä jo käytin tätä keinoa epätoivoisessa iltapäiväväsymyksessä. Vessaan nukkumaan. Ehkä olisi helpppo sanoa, että mitä olin nuorena niin hölmö, etten ilmeisesti nukkunut tarpeeksi monta tuntia yöllä, jos kerran sellainen väsymys tuli. Mutta ehkäpä nukuinkin. 

Se vain on ollut niin koko ikäni, että varhainen herääminen on aina väärin rytmilleni. Vaikka miten olisin nukkunut yöllä hyvin, kun kello soi seitsemältä, se tulee aina kesken parhaiden unien ja on aina väärin ajoitettu. Ja keskeyttää sen unen, jota tarvitsisin. Aikuisena päälle tulee lisäksi unettomuuden mahdollisuus. Se ei ole kokonaan omassa kädessä, pystyykö nukkumaan, vaikka menisi kiltisti ajoissa sänkyyn.

Kateuden aiheeni on myös se, että Saksassa työssäkäyvä, jolla on sairauksia, uupumusta tai toipuminen menossa, voidaan lähettää parantolaan lepuuttamaan ja parantamaan itseään kokopäiväkuntoutukseen, jonka vanha nimi on ”Kur”. Nytkin yksi nuori työkaverini on 3 viikon ”Kurilla” 

Ikivanha Saksan systeemi, mutta edelleen aktiivinen. Oikea käsite on Reha nykyään (sama kuin englannin rehab, rehabilitaatio). Tiedän useita kesi-ikäisiä, jotka ovat olleet Kurilla, joku oli saanut määräyksellä jopa 6 viikkoa, mikä saattaa olla jakson maksimipituus.

Onpa syvän inhimillinen systeemi. Tarkoitus on työikäisillä säilyttää jaksaminen ja työkyky. Ehkäistä sairauksien paheneminen. Eli nähdään se, ettei aina voi vain painaa tauotta.

Joku diagnoosi tarvitaan taustalle ja sitten voi parannella itseään vaikka syöpäleikkauksen jälkeen tai jos on sydänhäikkää tai parkinson tai nivelsairaus tai burnout, ja on olemassa myös äiti-lapsi-Kureja, ja eläkeläiset pääsevät myös. Valtio ja sairausvakuutus maksaa. Parantola voi olla vaikka satojen kilsojen päässä kotoa, meren rannalla tai vuoristossa, luonnonkauniilla paikalla, ja oleskelusta saa nauttia ihan yksin.

Olisipa Suomessa tai Hollannissa tällaista. Mutta ei, on vain armottomuus. Paina paina, ja vain jos et oikeasti kykene ollenkaan, menet sairaslomalle. Varmaan minäkin olisin melkein kroonisessa migreenissä saanut Saksassa Kurille lähetteen. Olisipa ihanaa. Siellä pääsee psykologin vastaanotolle ja ravintoneuvojan luo ja askarteluterapiaan ja voi uida altaassa, ja ehtii myös olla ja rentoutua ja lukea ja käydä kävelyllä luonnossa.

Jep jep. Yritän sitten vaan itse pysyä järjissäni ja määrätä itselleni vaikka 500 palan palapelin. Ja nukkua viikonloppuisin tarpeeksi. Ja muistan olla kiitollinen siitä, että emme sentään ole Amerikan Yhdysvalloissa, jossa ei saa edes kunnolla vuosilomapäiviä.

Tapahtuu runsaasti

Muutamille punarinnoille olen jutellut, niitä on taas näkynyt pihassa ja ulkona puskissa. Silloinkin näin yhden, kun kävin kävelyllä päivänä, jolloin ison kadun työmaa laajentui meillepäin. Asfaltti oli kaivettu pois myös vikalta pätkältä pyörätietä skeittiparkin vieressä ja siihen oli laitettu poikittain raskas puomi, jossa kiellettiin sekä kävely että pyöräily isolla liikennemerkillä.

Pyörätie päättyy.

Siihen parveili rouvia ja kotiäitejä pyörällä ja miehiäkin, joista osa ei ollenkaan uskonut kieltokylttejä ja paineli nurmikon kautta puomin vierestä eteenpäin pyörätietä. Naureskelin, että tyypillistä hollantilaista, kiellot eivät aina koske yksilöä ja niitä sovelletaan. Mutta siellä sitten lyhyen matkan päässä oikeasti asfaltti loppui ja reunan pudotuksen jälkeen muta/hiekkakenttä tuli vastaan. 

Havainnekuva "hollantilainen tottelee määräyksiä".

Tämä oli ennen valtaväylä keskustaan.

Jotkut ilmeisesti kahlasivat sen työmaa-alueen läpi, jossa siis nyt hurisevat myös tiejyrät ja raskaat kuorma-autot, koska he eivät tulleet takaisin. Osa palasi minuutin sisään nolona pyörää taluttaen sillä ilmeellä, että ”no ei tästä oikeesti pääsekään enää läpi.” Puomin luona pysähdeltiin ja keskusteltiin, että ”mistäs mä nyt pääsen Antoniusveldiin.” ”Ne lupas että tuolta kaukaa vasemmalta pääsee vielä puiston läpi, mutta sinne pitää ensin ajaa useampi kortteli tosta asuinalueen läpi.” ”Hankalaa on.” ”Eikä keskustaankaan pääse.”

Työmaan vieressä on yhdistetty kanapiha ja lammasniitty, jolla asuu vain yksi pariskunta lampaita. Nyt huomasin, että emon alla oli karitsa juomassa. Syksyllä?

Emolampaan alla karitsa.

Yksi perjantai-ilta kävimme syömässä suuressa aasialaisessa buffettiravintolassa. Hellekesän aikana ei tehnyt mieli liekkejä puhkuvan kuuman wokin ääreen, mutta nyt esitin kysymyksen: ”Miksei me hei olla syömässä buffettiravintolassa? Nyt? Tai huomenna?” Mentiin sitten huomenna.

Aulassa seisoi robotti, joka ohjelmoitiin viemään meidät pöytään. Pömpeli rullasi ja sillä oli näytössä kissan naama ja se soitti musiikkia, ja seurasimme sitä. Se toi myöhemmin useita seurueita musiikin kanssa sisään. 

Välissä se rullasi pöytien välissä ja siinä oli laskutasoja, joille sai laittaa likaisia astioitaan, jotka se vei tiskille lajiteltavaksi. Jollain keinolla sen sai pysähtymään paikalle siksi aikaa, mutta sitä eivät oikein vieraat tajunneet, mitä piti tehdä. Jotkut tunkivat lautasia vauhdissa siihen ja joku painoi vahingossa oikeaa hätäpysäytysnappia ja henkilökunta tuli katsomaan, miten sen saa taas liikkeelle. 

Mutta kumminkin, kissarobotti hei. The future is here.

Kaiken lisäksi tiskiltä sai namupurkista ”Väyrysen naama” -samiakkeja (virallinen suomalainen nimitys.)

Pari viikkoa sitten lauantaina pääsimme vihdoin isoon kukkataloon hankkimaan etupihan neliömetrin kokoiseen aukkoon uudet pysyvät kasvit. Siitä oli poistettu pallonmuotoinen havupensas, joka leveili liikaa ja oli sisältä kuiva ruskea kökkö. Monta viikkoa odotin, että päivittäinen 30 astetta ja auringonpaiste loppuisi, ja vihdoin luvattiin sateiden alkavan, joten hommiin.

Halusin tilalle kukkivia kasveja, jotka kestävät paahdetta ja kuivuutta kesäajan. Minulla oli netistä valikoitu lista kandidaatteja, ja niistä löytyi osa. Sitten kaivoin pihaan sinikukkaista roikkuvaa laaksosinikkoa ja nahkeaa isomaksaruohoa, joka on täynnä nuppuja ja kukkii vasta lokakuussa punertavana. Ja pari iisoa hempeänä kukkana, joka tekisi sinisen kukkavarren ensi kesänä jos luoja suo. Osa kasveista kestää -15 pakkasen ja toivomme nyt, että kaikki ne pysyvät.

Kukkakaupan ostoskärryt.

Kaivoin siis maahan 7 kasvia lapiolla etupihaan, ja istutin 3 ruukkuun asteria ja krysanteemia syyskoristukseksi. Sormet mullassa ja kunnon työrupeama ja hiki, dsiisös. 

Näyttävät pärjäävän, laaksosinikot vetävät kimalaisia, ja juurtumiseen ne ovat kaikki saaneet ilmaista sadevettä runsaasti monena päivänä.

Mieheni kävi konevuokraamossa hankkimassa mattopesurin viikonlopuksi. Olimme puhuneet, että olohuoneen tiivis nukkamatto on varmasti kurainen, kun sen yli kävellään joskus kengilläkin. Ja se iso matto on hirveän painava jo kuivana ja vaikea raahata mihinkään pesupaikkaan edes takaisin, eihän se rulla mahdu edes autoon.

Saatiin imurin tapainen märkäpesuri, jossa suutin truuttaa mattoon pesuainetta ja imee heti perään likavedet putkea pitkin säiliöön. Saimme sen toimimaan, mutta letkujen liitokset vähän vuotivat alkuun. Levittelimme remonttilakanoita lattian suojaksi ja hurruutimme. 

Voi hyvänen aika.

Kauhea likavesihän siitä irtosi. Pesimme 3 isoa olohuoneen mattoa ja 3 pientä ympyrää, jotka ovat keittiössä ja eteisessä. Oli aurinkoinen hellepäivä, joten raahasimme niitä pihalle pöydille ja telineille kuivumaan, vaikka pesuri lupasikin, että 90% vedestä poistuu matosta saman tien.

Kyllä raitamaton värit kirkastuivat.

Välissä oli myös työbileet, tiistai-iltana grillibileet parkkipaikalla. Ensin piti kärsiä tunnin kokoustilaisuus seisten sisähallissa ja jalat alkoivat väsyä. Ulkona oli laitettu telttakatoksia pystyyn ja ruokatiskit. Tiskeiltä sai kivoja ja kauniita pikku annoksia: burgeria, thaikanacurryä, tulisesti maustettua ranskista, pulled pork bapao, kalatortillaa. 

Thaicurry ja rapea krupuk-rapuleipä.

Graavilohitorilla.

Hengasin tuttujen kanssa ja viihdyimme viralliseen loppuun saakka klo 19. Sää oli täydellinen ajoitus, oli viimeinen kesän oikeasti lämmin +21 ilta, ja vaikka oli tulossa sadetta, se alkoi vasta 19-20 välillä eli juuri tilaisuuden loputtua. Sinne jäi iso joukko vielä sen jälkeenkin viihtymään eli oli kyllä onnistunut ja kiva juttu.

Mies käytti auton vuosihuollossa ja sai korjaamolta korvaavana ajoneuvona mummopyörän, jolla ajaa kotiin ja takaisin. Siinä on trendikäs puukori edessä, ja korissa juomapidike. ”Jos ajat, et ota”?

Juomapidike.

Minulla kasvaa nyt vasta pihassa ekaa kertaa oikein iso auringonkukka, 160-senttinen. Toivottavasti se ehtii viedä hommansa loppuun ennen kuin ihan talvi tulee. Hassua, että se vasta elokuussa keksi alkaa ylipäätään itää.

Lämpötilat alkoivat nyt laskea tosissaan. Yläkerrassa alkaa olla kylmä, kun syystuuli puhaltaa yksinkertaisiin ikkunalaseihin ja huonoista karmeista sisään. Siellä on enää 19 astetta. Pakko oli alkaa laittaa lämmitystä päälle ainakin ajoittain.

Ryömin myöskin vaatekaappiin ja reippaasti sain tehtyä talvi-kesävaatteiden vaihdon. Löysin kaikki villatakit ja neuleet. 

Yhden villakangastakin taivaansininen väri loisti isosta vaatekaupasta silmään kadulle saakka, kiireisenä ohi kulkiessani. Se jäi sen verran vaivaamaan, että päätin mennä tsekkaamaan sen heti kun ehdin, jos se olisi tsaanssi. 

Oli niin kaunis ja lämmin auringonpaiste, että menin pyörällä. Takki oli niin kauniin värinen ja minulle sopiva, että otin. Miinuksena on vain V-kaula-aukko, joka on pitkälle auki ja ylempänä ei ole nappia. Aukko täytyy aina täyttää kaulaliinalla hyvin.

Ostokset tarakalle.

Töissä siivosin osastonkaapin muuttoa varten ja se oli hauskaa. Meni aamupäivä mukavasti. Muutamme noin kymmenen metrin päähän eri puolelle salia. Sitten siellä laitettiin screenille Queenin hautajaiset päälle ja sain kuunnella anglikaanista messua ja säkkipillimarsseja. Halusin tai en.

Pari päivää myöhemmin löysin pöytäni uudelta paikalta ja mikä parasta, kaikki saavat säädettävät pöydät, jotka voi nostaa ylös, jotta niiden ääressä voi vaihtoehtoisesti seistä. Heti seisoin seisomapöydän ääressä. Tuntuipa hyvältä seistä osan aikaa.

TNT:n tyypit toimittavat toisilleen kirjettä loputtomana kehänä.

Söpöä oli kun opiskelijaharjoittelijat piirsivät minunkin kuvani galleriaan magneettitaululle, jossa ovat jo pari vuotta komeilleet monen työkaverin naamapiirrokset. Nyt siihen lisäillään uusia tyyppejä reunoille mihin mahtuu.

Uutiset vs. mielenterveys

Menin pihalle ja katsoin taliruokaa kohti, koska halusin tarkistaa, onko se lopussa. Ei näkynyt purkin pohjaa, sillä siinä roikkui juuri sinitiainen ja tuijotti minua olkansa yli hämmentyneenä. Oho sori. Nyt on jo se syysaika, että tali- ja sinitiaiset kulkevat ryhmissä, tulevat samaan aikaan ruoalle, huutelevat toisilleen.

Tiaiset söpösti syövät auringonkukasta siemeniä. Sehän on hienoa. Pikku auringonkukat ovat siihen ilmaiseksi kasvaneet, pudonneista siemenistä joita ne samat tiaiset söivät talvikuukausina. Kiertokulku. Ja mikä parasta, ei tarvinnut viljelytaitoja, annan vain kasvaa. Hienoa, että niin helposti kasvi tuottaa satoa, jota linnut voivat syödä. 

Tulee hyvä mieli katsoa, että luonto toimii, että eläimet etsivät ja löytävät ruokaa, ja jopa ihan minun pihastani. Jotainhan siinä olen tehnyt oikein, että on niin luonnollinen piha, että siinä on ravintoa eläimille. Se ekologisuus onkin suunnilleen ainoa prinsiippini. Siinä asiassa olen ihan hippi.

Ja tällaiset pienet ilot ihan pelastavat päivän ja ratkaisevat päivän. Vakuuttavat, että luonnossa on vielä tasapaino ja toivo. Kaikkihan on ihan hyvin, jos söpö tiainen tulee syömään minun pihaani. Siinä on jotenkin se ainoa tärkeä totuus maailmasta.

Minun on huolehdittava mielenterveydestäni. Se ei onnistu, jos annan suuren painoarvon uutisille ja menen niihin tunteella mukaan. Emme paljonkaan ehtineet katsoa uutisia lomaltapaluun jälkeen ja olin mieluummin ulkona kävelyllä tai menin suihkuun juuri silloin. Enpä missannut mitään. Ei siellä ole kuin pelkkää huolipuhetta. 

Ihan joka uutinen on kurjuutta, kun selaa otsikot: onnettomuus, murha, sota, uhkailu, tyranni, diktaattori, väkivalta, sähkö loppuu, lämpö loppuu, hinnat nousee, tauti jyrää. 

Miksi minä edes haluaisin lukea kaiken tämän, tiedostaa kaiken tämän. Miksi haluaisin päättää, että se on tärkeää minulle ja minun elämässäni. Koska on vaihtoehto. Vaihtoehto on vaikka mennä luontoon tai vaikka katsoa sitä tiaista pihassa. Ja lukea kirjoja. Syventyä musiikkiin. Arvostaa tai jopa tehdä taidetta. Kaikki taide ja kulttuuri tarjoavat eri näkökulmaa ja luovaa, vapaata otetta elämään.

Olen esim. päättänyt, etten anna mediatilaa aivoissani hulluille diktaattoreille. Miksi maailma edes kuuntelee niitä, kun tietää mitä ne ovat? Se tiedetään jo, että he valehtelevat ja provosoivat. Hullu on hullu. Miksi kukaan edes välittää mitä ne inisevät? Iniskööt keskenään. Pyyhi niiden sanomisilla pebas. Kyllä heidät lopussa luonto korjaa ja saavat palkkansa, minä voin katsoa rauhassa vierestä ja odottaa kohtaloa. Minun ei siitä tarvitse stressata.

Kaikki on valintaa. Se on valinta, kuinka elämän keskiöön sisällöksi uutiset ottaa ja viitsiikö niistä huolestua. Haluan muistaa, että se ei ole mikään pakko eikä itsestäänselvyys. On valinta, keskittyykö kurjuuteen uutisten muodossa. Elämänsä voi luoda ihan toisenlaisten raamien sisälle.

Eikä se niin ole, että kunhan suurimmat kriisit tästä lakkaavat, uutisetkin ovat taas hyviä. Uutisethan olivat jo ennen pandemiaa kokonaan negatiiviseen keskittyviä. Ainahan siellä mediassa on kaikki huonosti.

Myönnän, että elämme erikoisen kriisintäytteisiä aikoja ja että tapahtumilla alkaa olla vaikutusta tavallisenkin ihmisen ja pienten yritysten rahalliseen pärjäämiseen. Inflaation ja sähkölaskujen aiheuttama köyhyys on hyvin stressaavaa. Välillä on minustakin relevanttia tai mielenkiintoista seurata uutismediassa käytäviä keskusteluja, onhan yhteiskunnallisilla päätöksillä sinällään väliä. Ja hätää kärsiviä ja sodan uhreja täytyy auttaa, mitä paljolti tapahtuukin solidaarisesti ja sydämellä. 

Silti uutisissa on kaiken kukkuraksi paljon spekulaatiota, etukäteishuolta, tulevaisuuden dystopioita, abstraktia ja maailmanlaajuista. Pystytkö vielä hankkimaan perusruokaa inflaatiosta huolimatta? Hyvä. Turha sitten olla jatkuvasti huolissaan pankkimaailman globaalin inflaation vaikutuksista muihin mantereisiin ja maailmankauppaan. Ei kaikki se huoli voi olla sinun, pienen ihmisen, harteilla. Ei siitä ole kenellekään mitään hyötyä, jos menetän järkeni ja toimintakykyni uutishuolien takia.

Tällaistahan sen pitäisi olla. Viattomuus ja hyvyys. (Lastenlaulun sanat Marjatta Pokela)

Hollantikin on kyllä niin naurettava ankkalampi. Kesällä revittiin uutista siitä, että ”voi voi jäätelöpallokin on niin kallistunut” ja että ”tivolilaitteiden hinnat ovat kyllä korkeita” ja ”kaljalasikin maksaa nyt niin tosi paljon markkinoilla”. Siis huvitukset, joita kukaan ei elintärkeänä tarvitse. Kuinka onnekkaita olemme, että on tarjolla huvituksia. 

Oikein luodaan sellaista nurinan ilmapiiriä, että kyllä nyt pitäisi kansalaisen nousta barrikadeille tyytymättömänä, kun on huvipuistossa huvittelukin niin kallista. Mitä hittoa. Se on luksusta, on aina ollut. Älkää käniskö. 

Suutun tällaisesta perspektiivittömyydestä. Muualla on sota. Ja täällä pitää valittaa näinkin tökerösti lavastettuna, että haastattelija kysyy ”no olikos se jäätelö kallista?” ”No olihan se kallista”, myöntää rauhallinen nainen lapsensa kanssa, hymyillen ja tosiasiaan tyytyen > Otsikko ”Törkeät hinnannousut, kyllä kansa on nyt vihainen!”

Sen taas ymmärrän kyllä, että kansa alkaa olla raivoissaan, jos energialaskut nousevat kuusinkertaisiksi eikä mistään saa apua niiden maksamiseen.

Minun henkilökohtainen uhkani ja ilon pilaajani on vain terveyteni. Muuten menisi ihan hyvin. 

Uutisissa on todellakin ihan hirveää mustamaalausta ja doom scenarioita, ne yltyvät yhä pahemmiksi. Kaikki on aivan perseestä ja näkymät synkät. Viimeksi oli otsikko ”jos syttyy ydinsota niin 5 miljardia maapallon ihmisistä kuolee”. Joo vittu hyvää huomenta vaan. 

On niin tärkeää pystyä pitämään etäisyys kaikkeen siihen pelotteluun ja aihevalintaan. Tiedostaa, kunka kuormittavaa omalle hyvinvoinnille se voi olla, jos sitä ei tietoisesti suodata.

En aio mennä mukaan uutisten luomaan näkymään, että ”me kuollaan kaikki koska inflaatio ja sota ja energian loppu”. Minun tulevaisuudennäkymäni on se, että on ihania koti-iltoja mieheni kanssa pitkin syksyä. Käytämme uutta moccamasteria ja luen kivasti kirjaa ja teen palapelejä. Syömme jotain hyvää. Siinä minun näkymäni.

Bonuskissa ja jääkaappisirkus

Naapuritalon kolli Dorus on uskaltautunut meille vähitellen sisään. Ovella se osoitti kiinnostusta kynnyksen yli ja halusi raapia kynsiään karkeaan ovimattoon. Näytin, että ole hyvä, teroita siinä, ja se kävi etutassuillaan sitä riepomaan ja poistui kun se oli tehty. 

Lopulta se jäi kerran eteiseen olemaan ja kurkisti olohuoneeseen, hyvin arkana. Istui ovimatolla hyvän aikaa ja kun tarkistin perään, se päästi korkean pikkuisen ”miu”:n ilmoituksena, että täällä ollaan vielä hei.

Yhtenä iltana mieheni auttoi Doruksen omistajaa löytämään sen puskan alta etupihasta.

- Kannattaa aina katsoa täältä, se on usein tuolla kasvien takana.

- Jaa, ihan piilossa...

Dorus kävelee esiin.

- No kappas, siinähän se onkin.

- Nooh manneke, tulehan mukaan. Sun pitää tulla kotiin syömään.

Sitten Dorus nostettiin syliin ja vietiin kotiin. Söpöä. ”Manneke”, pikkumies.

Vähitellen Dorus rohkaistui sisälle ja hyppäsi pöydälle. Kun se on sisällä, pidämme oven raollaan. Sen pitää olla aina valmiina menemään kotiin ja löydettävissä, jos omistaja etsii. Emmekä ruoki sitä. Mutta se tykkää nuuskia uudessa ympäristössä ja pestä itseään ja torkkua pöydällä iltanokoset.

Totesimme, että jos Dorus on paikalla, täällä ei voi syödä vanukasta eikä sipsiä eikä mitään. Se nenä tunkee joka puolelta kohti kulhoa ja haluaa osansa. Hurina käy ja tassut marssivat, että ”ruokaa ruokaa ruokaa mulle, saaks ruokaa, ruokaa ruokaa.” Se ei luovuta. Hysteeristä.

Tarjoilija, pöydälläni on kissa!

Yritin itselleni silti tehdä sienipastaa ja meinasin, että ”eihän sua voi kiinnostaa pasta eikä sieni”, mutta Dorus vastasi, että tuollainen kermakastike olisi kyllä ihan maukasta maistaa. Kun kuonoa tunki lautaselle oikealta ja vasemmalta ja jouduin jo nostamaan annosta suorin käsivarsin kohti kattoa, jottei lautasella olisi kissaa, siirsin kollin ystävällisesti ulos.

Yläkertaan se uskaltautui myös, lipaston päälle ja siitä ikkunalaudalle katselemaan maisemia. Seurasi tunnin hiljaisuus, kun se veti sikeitä ikkunalaudalla pötköttäen.

Kävin Plus-kaupassa hakemassa ruokaa. Kun purin ostoskoreja autosta, niin eikö Dorus livahtanut heti eteiseen tutkimaan. Nauroin jo valmiiksi, että broileri herättää varmaan kiinnostusta. No siinä nuuski. Palasin autolle sulkemaan takakakontin ja kun tulin, oli broileri jo erittäin vastustamaton ja Dorus molemmilla etutassuilla seisomassa ostoskorissa ja nenä niin kiinni broilerissa että meinasin, että kohta se haukkaa muovin läpi. Nostelin Dorusta pois ostoksista ja menin lastaamaan niitä jääkaappiin. Dorus seurasi jaloissa ja kehräsi ja marssi, sanoen: ”Oi kuinka ystävällistä että ostit mulle kanan, syödäänks me se nyt heti?”

Myöhemmin se keksi hypätä mikrouunin päälle, koska siinä on leipäkori, jossa tuoksuivat tuoreet juustocroissantit. Dorus hieroo poskea croissantpussiin ja tunkee päätä leipäkoriin, jolloin päätin, että parasta laittaa leipäkori kaappiin oven taakse tai se syö croissantit pusseineen heti kun selkänsä kääntää.

Koivet ilmassa akrobatiaa.

Sitten se päätyi jääkaapin päälle ja myöhemmin kuului vain ”tumps” ja se oli katonrajassa maustekaapin päällä. Toivottavasti kaappi kestää seinässä... Kissa etsii korkeat paikat, se on selvä.

Lidilissä kävimme isoilla ostoksilla. Paistopisteellä oli ilahdus toisensa perään: ”Kato, mini-flammkuchen! Otetaan lounaaksi tollaiset. Hei, brezel, mä ainakin haluan brezelin! Oi, pastel de nata, ne on herkullisia, otetaan huomiselle kahville.” Portugalilainen joululeivonnainen pastel de nata on viime vuosina levinnyt standardiksi Hollannin marketteihin, huoltoasemavitriineihin ja työpaikkaruokaloihin, ympärivuotisesti. Siinä on vaniljatäyte lehtitaikinakupissa eli aika viinerimäinen olemus.

Pastel de nata.

Juuri silloin kun olin ladannut Plusin tuoreet kanat, kalafileet ja salaatit jääkaappiin, ja sen jälkeen toimme vielä koko satsin Lidliä sinne, jääkaapin heikkous alkoi näkyä tosissaan. ”Eihän tämä ole mikään kylmä... täällä alkavat tuotteet kohta pilaantua hei... tämä ei nyt toimi oikeasti enää.” Irrallinen lämpömittari kertoi, ettei se pysty tekemään maksimivaihteellakaan kuin 14 astetta viileyttä.

Meillä on pyörävarastossa lisäksi juomajääkaappi ja neljän laatikon pakastinkaappi, joihin saimme suuren osan elintarvikkeista kylmään turvaan vaihdon ajaksi.

Täällä tämä toimii näin nopeasti: Tilattiin netistä perjantai-iltana uusi jääkaappipakastin, ja se toimitettiin lauantaina. 

Mehupullot hikoilevat lämmetessään.

Pelastakaa edes jääkaappimagneetit.

Onneksi mieheni jaksoi tehdä vertailutyön ja selata netistä. Uusi on isompi ja se on hyvä, koska jääkaappi on usein täynnä ja aina siirtelemme siellä pinoja ja ähisemme ja etsimme tavaraa toistensa takaa. Se on myös korkeampi. Tässä on nyt alla kolmen laatikon pakastin, kun edellisessä oli päällimmäisenä vain yksi pakastelokero. Ja silti tämä kuluttaa vähemmän sähköä kuin edellinen. Tekniikka edistyy.

Miehet rullasivat sen valkoisesta pikkukuormurista sovittuna aikana lauantaina iltapäivällä. Jopa jääkaapeissa on nykyään takana alla pyörät, joilla sen voi rullata asuntoon. Hieman ahdasta oli mutkissa ja raivasimme nopeasti pöytää ja penkkiä syrjään, ja oli upeaa että kuljetusmiehet hoitivat kaapin paikalleen nurkkaan saakka. Ja ottivat vanhan mukaansa.

Dorus valvoi koko jääkaapin vaihdon. Vain siinä kohdassa kun 2 miestä rullasi kaksimetristä kaappia keittiöön, se juoksi pakoon. Muuten se asettui tiskipöydälle nitisevien styroksipalojen päälle tyytyväisenä. Sitä ei haitannut vaikka imuroitiin, eikä edes kahvimyllyn korviaraastava ääni kahvitauolla.

Ja hommathan vain pahenivat: edellinen jääkaappi oli erikoiskapea 55 cm. Uusi on standardia kodinkoneleveyttä 60 cm. Hellan ja jääkaapin välissä on Ikean 60 cm alakaappi kattiloille ja uunipelleliile ja sen päällä mikrouuni, eli tärkeä elementti. No nipistä siitä sitten senttejä, että alakaappi edelleen mahtuu uunin ja jääkaapin väliin. Jääkaappi oli jo ihan lattialistassa kiinni, ei mene enempää nurkkaan. Hella vedettiin kiinni tiskipöydän päätyyn. 

Ja vieläkin oli alakaapin päälle ruuvattu työtaso hitusen liian leveä. Mutta siinä oli puoli senttiä reunan yli roikkuvaa ylimääräistä molemmin puolin, joten sähkösaha esiin. Minä imurin kanssa poistamassa sahanpuruja ja mieheni jurruutti sahalla lastulevyistä pöydänreunaa irti keskellä keittiötä. Ja Dorus torkkui vieressä kaikessa kaaoksessa ja melussa. Lopussa kaappi saatiin mahtumaan.

Alkaa taas näyttää kunnon työmaalta.

Mahtu.

Tämä on aina tällaista: meillä jos vaihtaa yhden mööpelin tai kodinkoneen, alkaa dominoefekti. Jokin muu ei enää mahdukaan ja jotta se saadaan ratkaistua, pitää alkaa ostaa muita mööpeleitä uusiksi, tai tuhoamaan niitä, kuten nyt. On aina kysymys milleistä ja senteistä, koska asunto on ahdas ja täyteen tungettu säilytysratkaisuja. En millään olisi halunnut, että tästä alkaa odysseia, että pitää alkaa etsiä paria senttiä kapeampaa alakaappia, joita ei kuitenkaan ole, koska standardimitta on 60, ja että kapeampaan kaappiin eivät mahtuisi enää uunipellit ja ritilät, vaan ne pitäisi tunkea hellan aluslaatikkoon hankalasti, ja sinne eivät sitten taas mahtuisi kakkuvuoat, ja kaikki pebasta. 

Eli ihan sama vaikka työtasosta näkee, että sitä on sahattu, haluan pitää vanhan kaapin kumminkin, jotta tämä jääkaappi-keittiösirkus joskus loppuu. Nyt iloitsemme tilavasta ja toimivasta jääkaapista.

Käyttöohjeet ovat hauskoja. Sallittuja ääniä kuvassa.

Jos kaappi on toisen kaapin kyljessä, se tekee nallet.