Matka osa 12 - labskausia Bremenissä

Autolla Hollannista Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen ja takaisin.

Matkapäiväkirja heinäkuulta.

Toiseksi viimeisen reissupäivän autonajot olivat melko rasittavia. Aika ruuhkaista alusta loppuun. Tanskan moottoritie tuntui loputtomalta ja Saksan yhtä lailla. 

Puuduttavaa ja samalla hermoja raastavaa, kun on niin täyttä ja pitää jatkuvasti analysoida, millä kaistalla on nyt tilaa ja tuleeko joku lujaa vasemmalta ohi tai jopa oikealta ja mikä traktori tai matkailuvaunu edessä nyt taas köröttää.

Ruuhkaista oli jo Jyllannin moottoritiellä. Ja siellä rekan takaa lensi kivi meidän tuulilasiimme ja siihen tuli sen verran pitkä halkeama, että pitää viedä auto huoltoon matkan jälkeen. ”Kääk kääk, sehän on 7 sentin mittainen!” Tunnin päästä kuului ”naps” ja halkeama oli 20 sentin mittainen. 

Vältimme puhalluttamasta kylmää ilmastointia ikkunaruutuun, ettei rako jatku sen enempää lämpötilaerojen provosoimana. ”Tosin tulee siitäkin lämpötilaero jos ulkona on 28 astetta ja autossa sisällä kohta 60, jos ei uskalleta käyttää ilmastointia ollenkaan!”

Saksan Autobahn. Koko ajan ruuhkaa, välissä tietyö, aina pitää olla varuillaan, betonilaatat kolisevat renkaiden alla. Hampurin tunnelit. Eihän se Elbtunnel sinällään olisi mikään ongelma, mutta kun sen edessä ja takana on käynnissä ilmeisesti joku 30 vuotta kestävä 20 km pitkä työmaa, jossa kaistat ovat poissa käytöstä ja kiemurtelevat, ikuisesti.

Autobahnin jälkeen oli ihan kiva saada joku luksuskokoinen king size bed.

Olimme valinneet taas hotellin suoraan vanhastakaupungista, jotta ehdimme katsoa kuuluisimman alueen yhdessä illassa. Autolla yksisuuntaisten katujen sokkeloihin, mutta ei se sitten niin vaikeaa ollutkaan navigaattorilla; hotelli lupasi pysäköintihallin talonsa alta ja sieltä se löytyi. 

Hieno Radisson Blu, moderni. Hotellihuoneessakin oli ikkuna promenadihytissä, eikun siis ikkunasta 4. kerroksesta näki valoverhon läpi alas hotellin ”keskusaukiolle”, joka oli aamiaissali ja baari keskellä kompleksia lasikaton alla.

Hotelli Radisson Blu, aula.

Olen ilmeisesti ollut lapsena muinoin Bremenissä. Jotkut asiat tuntuivat etäisesti tutuilta. Täälläkin oli sellanen soiva talo klo 1800, joka pimputteli Meissenin-posliinisia kelloja ja näytti pyörivää reliefiä tiilitalon pyöreässä nurkassa. 

Missä toisessa vanhassa (hansa)kaupungissa on se joku kellopeli, joka tasatunnein pyörittelee raatihuoneen seinässä jotain nukkehahmoja tms? Oliko Lyypekissäkin joku sellainen?

Kellot pimputtavat showta ja pylväässä pyörii kuvaelma.

Kapeat kujat ja erikoiset punatiilitalot, koristellut julkisivut, monet reliefit ja patsaat ja muhkuraiset katukiveykset ja laattojen variaatiot muistuttavat montaakin vanhaa Saksan kaupunkia. 

Varjoisilla kujilla on erikoinen valonsa; kun seisoo sisäaukiolla, ei tiedä varmasti, onko siinä katto pään päällä vai taivas. Jokin tuntuu syvällisesti tutulta. Jokin vetää puoleensa. Syvin sisimpäni tunnistaa jotain omaa, turvallista ja sympaattista täältä.

Bremenin soittoniekat on kuuluisa eläinsatu, ja neljästä eläinkaveruksesta on tehty pronssipatsas raatihuoneen viereen. Siinä täytyy jokaisen turistin poseerata.

Raatihuoneen aukiolla kuplataiteilija puhalsi jättimäisiä saippuakuplia.

Meillä on kotona kunniaesineenä ”kiinalainen selänraaputin”, sellainen keppi jossa on kaareva kamman takainen sormisto päässä, jolla ylettää rapsuttamaan mitä tahansa kutiavaa selän kohtaa, johon ei aina paraskaan joogi taivu. Sellainen oli meillä jo lapsuudenkodissani ja kyllä niitä myyvät ihan hollantilaisetkin kemikaliokaupat.

Eksyimme kalliiseen lifestyle-saippuakauppaan. Siellä myytiin selänraaputtajia, joissa oli kauniisti puusta muotoiltu melko realistinen käsi. Vaikka se oli tyyris taide-esine, mieheni halusi hankkia talouteen toisenkin raaputtajan: yläkertaan omansa.

Kuljimme sitten vanhan Schnoor-korttelin muurin vierestä ja muistin repussani olevan käden. Ja sen, että 70-luvulla telkkarissa näytettiin Peppi Pitkätossun tv-sarjaa. Yhdessä jaksossa Peppi oli nyysinyt jostain mallinuken muovisen käsivarren ja kuljetti sitä olallaan pitkin katuja. Mukana tarinoissa oli usein lapsia moittiva täti Rissaska (ruotsiksi ilmeisesti ”fröken Prysselius”), ja lähtiessään omille teilleen Peppi heilutteli puskan takaa sitä mallinuken kättä ja huusi ”Adjö Rissaska!” 

Enhän minä muista, oliko tuo lasten sarja puhuttu päälle suomeksi vai oliko siinä tekstitys. Kai se tädin nimi sitten oli van suomennoksessa Rissaska. Silti yhdistettynä ruotsin adjöseen, joten en ihan tajua miten se meni. Elävästi muistan sen, kun tuohtunut täti puhisee huonosti käyttäytyviä lapsia, ja Peppi heiluttaa isoa muovikättä ja huutaa ”Adjö Rissaska” ja katoaa nauraen näkyvistä. Joka tapauksessa se teki meihin lapsiin vaikutuksen. Hysteerisen hauskaa.

Halusin tietysti näytellä irtokäden kanssa Adjö Rissaska -kohtauksen.

Illalliselle menimme perinteen äärelle tosissaan: monessa vanhassa Saksan kaupungissa on raatihuoneen kellarissa Ratskeller-niminen rustikaalinen ravintola. Nyt täytyi kokea kunnon saksalainen Ratskeller hyvin vanhassa kaupungissa.

Siellä oli tiiliholvit ja viinitynnyrit, ihan oikea tunnelma. Ja perinnemenyy. 

No niin, labskaus, raumalaisittain lapskoussi, vanha matruusien ruoka Itä- ja Pohjanmeren alueelta. Myös Bremenin seudun perinneruoka. Mössö, jossa sekoitetaan perunaan naudanlihaa (ja joskus myös silliä samantein); syödään etikkaisten asioiden kuten punajuurten ja suolakurkkujen kanssa.

Halusin nyt lopullisesti tietää, miltä se oikeasti maistuu. Tässä tulivat suolasillirullat erikseen oheen. Hieman liian valtava annos. Jaksoin kuitenkin syödä suurimman osan. Mutta makuelämyksenä, no, se oli omanlaisena. Ei ihan heti uudestaan tarvitse.

(*edit: tehty korjaus otsikkoon, jonne eksyi väärä vokaali. Otsikossa luki parin tunnin ajan "-kous" kun piti olla "-kaus". Näkyy ikuisesti virheellisenä eri linkityksissä, mutta itse artikkeli on korjattu.)

Aamulla hotellin hypermodernissa aamiaissalissa sen sijaan oli eri meininki. Monessa hotellissa eri maissa olemme viime vuosina jo nähneet uutuuden, tabletilla toimivan mehuhanan. Tiskillä nököttää vain yksi virtaviivainen teräshana ja sen viereen on tuettuna tabletti, jossa on kuva 3 mehulajista. Tehtävänä on laittaa lasi hanan alle ja tökätä tabletilta haluamansa mehulajin kuvaa. Ja hanasta juoksee siististi lasillinen mehua.

Lisäksi täällä oli lettukone! Ei taaskaan tehnyt mieli lettua juuri nyt, joten emme päässeet kokeilemaan, mutta koneesta saisi siis napin painalluksella automaattisesti lätäkön taikinaa, joka paistuisi siinä silmäin edessä valmiiksi kuumalla levyllä.

Ja voikone. En ymmärrä muuta tarkoitusta kuin hygienian, ettei tarvitse sorkkia 500 muun hotellivieraan kanssa samalla voiveitsellä, eikä toisaalta tuhlata muovia yksittäispakkauksiin, ja ehkä sen että voi pysyy kylmänä. Voikone oli hyvinkin avaruusteknologian näköinen suippo ja sinistä valoa hohtava muovismetallinen objekti, jonka alle asetettiin oma leipälautanen, painettiin nappia, ja koneesta putosi valmiiksi annosteltu henkilökohtainen voinappi. Tadaa.

Tämän kokemuksen jälkeen olimme nähneet kaiken maailmassa ja saatoimme suunnata kotiin.

Armoton tavaroiden purkaminen vuorossa. Ja pyykin pesu. Kämpän tuuletus. Pihan raivaaminen metrisistä rikkaruohoista, no ei siellä onneksi hirveän paljon ollut tapahtunut kolmessa viikossa.

Tuliaiset esiin.

Mieheni kävi autohuollossa, koko tuulilasi meni vaihtoon. Onneksi tämä ainoa oikea auto-ongelma tapahtui vasta myöhään paluumatkalla. Kaikki hyvin.

Kilometrejä koko edestakaiselta matkalta kertyi melko tarkalleen 4000.