Karitsan pusu ja muuta söpöilyä

Olin kävelyllä narsissien keskellä ja sitten rakennettiin pihapöytä ulos ja istuin auringossa nauttimassa kahvia ja baklavaa. Ei p*skempi.

Kävelin töissä ala-aulaa kohti menossa kotiin ja mietin, kun nykyajan työelämäpsykologit Suomessa sanovat, että ”pitäisi löytää työn imu”. Että jos on innostavassa ja oikeassa tehtävässä niin siinä on ”työn imu”. Mutta entä jos tuntee vain sen fiiliksen, että ”this job really sucks”? Onks sekin työn imua? 

Räjähdin nauramaan tätä ääneen yksikseni juuri kun tulin kulman takaa kellokorttilaitteelle, ja tietenkin aulassa seisoi kaksi tuntematonta naista ovien edessä. Ja katsoi minua sillä tavalla, että ”no niin, taas yks hullu”.

Reipas. Pyöräiltiin vähän töiden jälkeen, nähtiin lampaita puistossa, mentiin kreikkalaiseen syömään. Niin paljon ei pystynyt kaloreita kuluttamaan pyöräillessä kuin siellä tuli ahdettua napaan.

Pyöräiltiin vielä Stationswegiä, Asemakatua, takaisin, varmaan vikoja kertoja pitkään aikaan. Iso koko kadun remontti alkaa juuri. Siellä kaivetaan ojaa eri putkille, kaikki on myllätty, kaivurit hommissaan, katulaatat nosteltu pois paikaltaan, kaikki ginkgopuut sahattu poikki ja muutama muukin puu ja pusikko. 

Itkettää ne puut, siinä oli sellainen joku erikoiskuusikin, jossa oli muistolaatta, että tämä on lahja jostain joltain kansainväliseltä jutulta jostain maasta. Mutta seuraavana päivänä näin, että erikoiskuusi onkin kaivettu juurineen ja viety toiseen paikkaan. Toivottavasti siirto onnistuu eli se pystyy juurtumaan uudestaan.

Siirretty kuusi.

Olin kaatua hämmästyksestä (älä tee sellasta pyörän selässä) kun näin keltaisen työmaakyltin, jossa luki: ”Stationsweg menee kiinni 4. huhtikuuta alkaen marraskuun puoliväliin saakka”. Jössestävä. Meidän pääväylämme kotoa keskustaan. Aika pitkään saa käyttää laajoja kiertoteitä. Ja sitten kun se valmistuu, menee meidän lähiristeys kiinni moneksi kuukaudeksi, kun siihen tehdään liikenneympyrä, ja sitten saa keksiä, miten pääsee ylipäätään ulos omasta kaupunginosasta.

Olin jo nähnyt somessa magnoliakuvia eri maista, meillä vasta nuppuja. Mutta nyt niitä tuli vastaan, täydessä vaaleanpunaisessa kukassa oleva puu. Otin myös tahallani sellaisen kuvan, jossa näkyy taustalla iso vanha ruskea kerrostalo: ”magnoliaa ja betonibrutalismia”.

Sunnuntaina kävimme Haagissa hienossa Louwman-automuseossa, tein siitä oman postauksensa runsaiden valokuvien kera (linkki). Olin nähnyt vinkin tästä museosta nimenomaan jossain suomalaisessa blogissa, kun taas hollantilaisessa mediassa en ollut koskaan nähnyt tätä mainittavan. Helkatinmoinen kolmikerroksinen palatsi ihan vaan autokokoelmaa varten. Sen jälkeen käväisimme lounaalla Scheveningenin hiekkarannalla, joka oli ihan kulman takana. Sää oli tosi viileä.

Scheveningen, Den Haag.

Erehdyimmekö rannasta?

Hollantilainen silli rohkeille (raakana, sipulisilpun kanssa).

Sitä ennen lauantaina kävimme lampolassa pusimassa karitsoja. Lampailla ei ehkä ole niin kivaa kuin ihmisillä, jos on tuhat lammasta ja tuhat ihmistä. Mutta luulen, että lampolalla on tarkoituskin vähän totuttaa karitsoita ihmisen läsnäoloon. Ja se on vain yksi viikonloppu, sitten saavat taas olla rauhassa ja se on hyvä.

Siellä valvojatkin opastavat, että ota tästä heinää ja mene syöttämään sitä karitsalle, ja vanhemmat sanovat lapsilleen, että mene vaan sinne taputtamaan ja yritä silittää. Nämä kaikki johtavat siihen, että karitsa pyrkii pois. Ensinnäkin niillä on yllinkyllin sitä heinää ja jos jokainen koko ajan tuputtaa sitä turvan alle niin varmaan ei enää kiinnosta. Ja ne pelästyvät, kun ihminen menee käsi ojossa kohti. Ne ovat arkoja eläimiä. 

Näen tämän ja tiedän, mikä toimii. Ainoa oikea neuvo olisi tämä: mene kykkimään sinne keskelle ja ole ihan hiljaa paikallaan äläkä tee mitään. Lopulta karitsat ja lampaat ovat sittenkin uteliaita ja tulevat nuuskimaan ja alkavat ehkä vähän nyhtää ja maistella vaatteitasi. Saat pusun.

Tällainen meininki. Emolampaita karitsoineen.

Joku hönkii niskaan.

Ja silloin on suloista. Emolampaatkin tulivat minua tsekkaamaan, yhtäkkiä siinä hönkii turpa niskassa. Karitsan pehmeä karvainen turpa käy korvanjuuressa, ja ne haistelevat naamassani, tuhisevat: puh, puuh. Hengitän takaisin.

Nuusk.

Päivää.

Säihkyvän kaunista historiaa Louwman-automuseossa

Haagin kaupungin laitamilla sijaitseva Louwman Museum näyttää valtavan kokoelman autoja historian varhaisimmista ”hevosettomista kärryistä” halki vuosikymmenien eri designien, moderneihin menopeleihin saakka. 

Täältä löytyy Elviksen Cadillac, James Bondin alkuperäinen elokuvissa käytetty Aston Martin, valtavia amerikanrautoja, söpöjä miniautoja, amfibiauto, eri sukupolvien kilpa-autoja. 

Välissä moottoripyöriä, polkupyöriä ja pari lentokonettakin, autoaiheisia leluja, taidetta sekä ilmalaivan matkustuskabiini. Ja kahvila-aula on hämmästyttävästi kokonainen kaupunkikulissi, jonka näyteikkunoissa on muuta historiallista tavaraa.

Museo avattiin vasta vuonna 2010 eikä edes moni hollantilainen ole tästä vielä ehtinyt kuulemaan. Tekniikan ystäville oiva käyntikohde. Sopii huonon sään päivään. Keskimäärin kierrokseen sanotaan kuluvan noin 3 tuntia, mutta jos on friikki ja lukee kaikki tekstit ja tutkii yksityiskohdat, varmasti saa kauemminkin kulumaan. Tarjolla on myös kuulokkeita audioselityksineen. 

Katsotaanpas muutamia erikoisuuksia. Vaikka Fiatin ranta-auto, jonka istuimet ja jopa kojelauta on koripunosta. Tällä voi huristella huvilalta Välimeren rannalle. Vieressä näkyy punainen amifibiauto, joka oikeasti toimii myös veneenä.

Sen sijaan tämä vene-Fiat ei oikeasti osaa uida. Se rakennettiin veneilykursseja tarjoavan bolognalaisen yrityksen mainostempuksi.

Historia alkaa todella varhain, malleista jotka todellakin ovat ”hevosettomia kärryjä” eli hevosvankkurin designiin pohjautuvia avoimia ajoneuvoja.

Harley-Davidson valmisti moottoripyöriä jo reilut sata vuotta sitten.

Lasten polkuautotkin tietysti mukailivat sen ajan trendikkäimpiä automalleja.

Osa autoista kävi höyrykoneen voimalla ja muistuttikin pyöreine pönttöineen veturia.

Mutta jo 1908 sähköauto oli vaihtoehto ainakin kaupunkiliikenteen lyhyillä matkoilla. Konepellin alla oli rivistö akkuja.

Lontoon kaupunkibussi vuodelta 1904, yksi aivan varhaisimpia malleja. Jo silloin kaksikerroksinen, eli katollakin on taivasalla koko rivi matkustajien penkkejä. 

1950-luvulla valmistetaan kauniin pyöreämuotoisia pieniä autoja, mukaan lukien ranskalainen Renault-poliisiauto vuodelta 1955. Suzukia, Hondaa ja Trabantia löytyy, ja kaikkein pineimpänä yhden istuttavia kolmi- tai nelipyöräisiä miniautoja.

Hollannin liikennepoliisin moottoritievalvontaa hoidettiin Porscheilla 60-luvulla.

Kokoelmissa on myös yksi Elviksen autoista, Cadillac. Elviksellä oli koko liuta kustomoituja amerikanrautoja, joten tämä on ”vain” yksi kaaroista, joilla on titteli ”Elviksen auto”. Aikakauden leveitä amerikkalaisia oli myös esillä koko osastollinen.

James Bondin alkuperäinen, filmeissä käytetty Aston Martin oli täällä. Autoon on oikeasti rakennettu toimivia agentin lisävarusteita kuten napin painalluksella syntyvä savuverho vihollisen hämäämiseksi, kääntyvä rekisterikilpi, johon voi vaihtaa sveitsiläisen, ranskalaisen tai englantilaisen rekkarin, ja liukuva luodinkestävä takaikkuna.

Erittäin pitkä amerikkalainen paloauto vuodelta 1922, jossa toinen palomies voi erikseen ohjata takapyöriä takana istuen. Kun tikkaat kokoaa pisimmilleen, ne ovat 20 metriä korkeat.

Bensapumppujakin on koko valikoima, tuttuja ja tuntemattomia merkkejä, vanhoja kapeita malleja.

Amerikassa kauhisteltiin nuorison Hot Rod -kilpa-ajovillitystä, jota varten tuunattiin moottoreita ärhäkämmiksi. 

  

Nämä kilpa-automallit muistuttavat kovasti niitä neppis-autoja, joilla lapset leikkivät suomessa 70-luvulla.

Jokaiselle jotakin: virtaviivaista art deco -upeutta Talbotissa, tai itävaltalainen pikku söpöläinen.

Viimeisenä erikoisuutena sisääntuloaulan violetti ilmestys. Tämä on rakennettu vasta 2008 vanhanajan design-ihanteiden mukaan; auto on ekstrapitkä ja takaosasta saa laskettua esiin Harley Davidson -motskarin, joka on muotoiltu täydellisesti autoon sopivaksi.