Ekaa kertaa melomassa

Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni kanoottiin, kun miehen sisko järjesti retken. Olen kyllä halunnut joskus vielä kokeilla. Speksit: avoin kanootti ja yksilapainen mela. 2-3 henkeä per vene. Ja matala puro. Syvimmillään 2 metriä, matalimmillaan sellainen, että kanootti raapii pohjaa.

Melonta oli aika kivaa, mutta myös rankkaa. Kaikkiin lihaksiin sattui sen jälkeen. Meloin vissiin jaloillani, koska reisilihaksetkin olivat kovin rasittuneet. Kyllä joutuivat kaikki niska-hartia-yläselät hommiin ja kannattelemaan melaa koko ajan. Hauikset myös. Ja rakko tuli peukaloon.

Onneksi minulla oli kaksi voimakasta miestä siinä moottorina, mutta silti minäkin sain täysillä tehdä töitä, että vene pysyy suunnassaan. Tehtiin jarruttelumanöövereitä, jotta suunnan saa nopeammin vaihdettua.

Törmäiltiin kokalla vinottain rantaan kuitenkin välillä tai viistettiin piilipuun oksien ja kaislojen ja nokkosten alta rantapöheikköä pitkin, kun oli liian vaikeaa pitää se vene veden keskellä. Se oli minusta yllättävän hankalaa, pitää se suunnassa. Puro mutkitteli erittäin paljon myös.

Nätti puro oli, hiekkapohja ja kasveja liehumassa virran suuntaan, kirkas vesi. Kauniita metsäpaikkoja puiden alla, välillä todella kapea väylä ja puskat naamassa molemmin puolin, välillä leveämpi.

Yhtäkkiä tuli lampaita mää-mää esiin kaislikosta, olivat siinä ihan vieressä laitumellaan. Pari sorsaa ja yksi nokikanan nuorikko. Nuorisolla oli ollut sammakko veneessä jonkun aikaa.

Sammakkoa poistetaan kanootista.

Lapsukaiset halusivat välttämättä keskenään kolmistaan kanoottiin. Ja joutuivat hankaluuksiin, heidän ohjaamisensa oli niin vaikeaa, että he olivat koko ajan poikittain tai puskassa kiinni. Voi surkeat. Ehkä olisikin kannattanut jakaa joku aikuinen siihen veneeseen.

Nuoriso vaikeuksissa.

Me ohitimme lopulta kaikki seurueet ja tulimme ensimmäisenä päätepisteeseen. Itse olisin ehkä ottanut rauhallisemmin lipuen ja pysähtynyt useammin valokuvatauoille, mutta miehillä oli joku sellainen vaihde päällä, että ”nyt melotaan yhtä mittaa kun kerran ruvettiin.”

Tullaan...

...ja mennään.

Joku muun porukan vanhempi pariskunta oli juuttunut poikittain ja kaatunut veteen, ihme kyllä me ei plumpsahdettu.

Vesi oli viime viikkojen sateista huolimatta vieläkin todella matalalla ja siksi mekin kaksi kertaa jumituimme kynnyskohdalle, jossa oli vähäsen enemmän virtausta mutta juuri matalin vesi, ja piti nykiä ja työntää meloilla, että saatiin pohja irti kivistä ja päästiin jatkamaan matkaa.

Oli hienoa kokea se kyllä. Pääsi lähelle luontoa ja oli oikein kiva puro. Siinä oli uimapaikan näköisiä syvempiä kohtia, joihin olisi ihana pulahtaa helteellä. Salapaikkoja, puro on niin piilossa kasvien välissä ja niittyjen alla, ei sitä tajuakaan, missä menee tuollasia isompiakin puroja maisemassa. Kun tietäisi ne paikat maalta käsin, voisi mennä kivasti uimaan jossain metsännurkassa.

Ja oli taloja, joiden takapihalla on puro tai jopa raput puron veteen, tai pihatuolit ja pöydät kuistina puron varrella. Idylli, unelma. Kun asuisi niin, että on oma puro oman pihan takana. Mä niin meinisin siihen istumaan ja kahlaamaan kesällä.

Kuivalla maalla.

Näin kokemattomalle melominen oli kovaa lihastyötä. Olen sentään suppaillut aiemmin ja se oli samanlaista hauisten ja hartialihasten haastamista. Mutta selvisin kuitenkin. 5,5 kilsaa aloittelijana sentään.

Onneksi sadekuurot tulivat vasta retken jälkeen.  Palkinnoksi menimme jäätelöbaarin terassille.