Eläinpainotteinen uutiskatsaus

 

Aamulla ulkoa kuului kova ”kip” ja aavistin, että tämähän on tikan ääni. Näin tikan kuusen latvassa, ihan siinä ylimmässä versossa, kuin vinossa oleva joulutähti, ja se alkoi siinä varovasti nyppiä. Mutta silloin tuli jo syöksyliidossa turkinkyyhky suoraan sitä kohti, räpsytteli siivillä ihan sen edessä, ja tikka lähti.

En tiennyt, että kyyhky katsoo asiakseen ajaa pois tikkoja. Mutta toisaalta se kuusi on niiden kaikkien kyyhkyjen pesäpuu ja olisi varmaan parempi, ettei tikka tee siihen reikiä.

Meidän toinen seeprapeippomme kuoli, se vanhempi ja pulskempi. On enää yksi jäljellä. Voi raasu sentään. On sekin jo keski-ikäinen, mutta aivan reippaassa kunnossa. Ja nyt on varmaan julmaa pitää sitä yksin, mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Ei sitä oikein halua antaa poiskaan, omaa kultaa. Huolehdimme kaikesta parhaamme mukaan, mutta tiedämme, että se on onneton yksin. Kyselemme sittenkin, voisiko joku kokonaista parvea pitävä lintuharrastaja mahdollisesti liittää sen ryhmäänsä lajitovereiden seuraan. Siellä se voisi parhaiten.

Emme voi ottaa uutta sen seuraksi, koska koko projektin tarkoitus on lopettaa eläinten pito sitten kun tämä viimeinenkin on poistunut keskuudestamme luonnollisella tavalla. Tämä on mietitty ja tietoisesti suunniteltu monesta syystä miehen kanssa ja on oikea ratkaisu.

Ehkä suurin syy on se, että rakkaus tarkoittaa surua. Peipot elävät vain jotain 3 ja 11 vuoden välillä, ja kun niitä pitää parvena, aina vääjäämättä joka vuosi joku niistä kuolee, usein tosin ensin sairastuu peruuttamattomasti. On ollut surullista nähdä niiden hiipuvan. Sattuu jättää jäähyväisiä kivalle eläinkaverille niin usein.

Ja toisena se, että olemme aika usein pikku retkellä vajaan viikon tai sitten Suomessa tai sitten pidemmällä matkalla ulkomailla (puhun nyt normaaleista vuosista ilman virusta), ja joka kerta peipoille täytyy järjestää hoitaja ja silti matkalla jäytää huoli, miten ne pärjäävät, ja ettei vain joku niistä sairastu juuri silloin kun hoitajaraukka on siellä vastuullisena. Niiden hyvinvointi mietityttää silloin kun ei ole itse paikalla.

Kaiken ilon ohella ne aiheuttavat paljon huolta, koska välitämme niistä kovasti. Joten haluamme seuraavassa vaiheessa vapauttaa elämämme siitä huolesta. Vastuusta pitää elävä olento hengissä ja tyytyväisenä, vastuusta, joka on aina läsnä.

Naapurien oranssi kissa asuu meidän pihapöydällämme nykyään. Huomasin sen nukkumassa lössönä pöydällä.

Se saisi syödä hiiret pois! Hiiri perkele rapisi taas klo 4 yöllä katon erkkerissä. Sattumalta kuulin. Heräsin niin, että minulla oli vasemman korvan korvatulppa vasemmassa kädessäni eikä mielikuvaa siitä, milloin ja miksi olen ottanut sen pois. Ehkä alitajuisesti, jotta kuulisin rapinan paremmin? 

Minulle tulee kylmä hiki noista hiiristä, koska jos ne syövät sen paneelin läpi niin ne ovat kohta asunnossa ja syövät reiät kaikkiin meidän vaatteisiin vaatekaapeissa ym ym ym.

Kerran olin menossa itse istumaan pihaan. Oranssi kissa nukkui tuolilla. Lähestyin sitä varovasti ja se heräsi sikeästä unesta ja katsoi minua, että mitäs nyt. Olisin hoitanut homman rauhallisesti ja ketään pelästyttämättä, mutta sillä hetkellä marjakuusesta räpiköi esiin mustarastasnaaras, joka oli siellä syömässä marjoja ja jotenkin pelästyi ja kompastui täysin ja läpsytteli siipiään kömpelösti, siirtyen syreeniin naamani eteen. Katseltiin siinä toisiamme, että mitäs täällä tapahtuu. Sillaikaa kissalle riitti koko show, että täällä on nyt kuulkaa ihan liian levotonta, ja se hyppäsi alas tuolilta ja poistui salamana aidan alta. Eikä tullut sinä päivänä enää takaisin.

Kiskoin villiviiniä aidalta ja huomasin, että se on taas kasvanut noin kilometrin verran naapurin puuhun ja naapurin tontille. Vahvisti oikeastaan jo tekemäni päätöksen, että syksyn tullen poistan villiviinit kokonaan. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja paniikkia. Edessä oleva kasvaa pihaoven väliin koko ajan ja tasakaton kulmaliuskan alle vaarallisesti voiden vahingoittaa kattoa. Takana oleva kasvaa takapuolelle yleiselle polulle paljon paksumpana kuin meidän puolelle, ja se leviää siitä naapurille. Koko ajan saan olla leikkaamassa ja kiskomassa sitä irti. Se on 10 kertaa liian massiivinen siihen paikkaan, jossa sen pitäisi olla ja pysyä.

En minä saa sitä kuriin. Nätti se on kesän ajan vihreänä aidalla ja seinällä, mutta se on ihan liian megalomaaninen.

Syksyn tullen poistan kaikki mahdolliset kasvit, jotka ovat liian isoja. Ehkä jäljelle jäävät vain rikkaruohot. Ja todella epämääräinen ala ilman suunnitelmaa, jämät poikittain, rumuus.

Mun piha on pelkkä epätoivo eikä yksikään kasvi kasva siten kuten toivoin. Syreenikin kasvaa ihan väärään suuntaan tukkien polun, havupuut kasvavat 10 metriä liian korkeiksi, ja villiviini ja muratti kasvavat katolle ja ulos tontilta.

Katsotaan sitä sitten kun kaikki on poistettu.

Yhtenä viikkona oltiin hoitamassa lomailevan sukulaisperheen vanhaa kissaa.

Ennen helteitä käytiin pyöräilemässä. Melkein metsässä. Siitä on vielä varastossa pari kuvaa. Perusmaaseutua.

Käytiin miehen siskontytön ja kaverinsa kanssa eläintarhassa. 11-vuotiaiden hauskin temppu oli mennä piiloon metsäpoluille ja piiloutua meiltä ja juosta eri suuntaan, ja sitten rynnätä jonkun nurkan takaa yhtäkkiä, pöö.

Toinen hauskuus oli osoittaa milloin mitäkin nukkuvaa apinapariskuntaa tai röhnöttäviä pesukarhuja tai loikoilevia kenguruja ja sanoa, että "no siinä ne nukkuu taas, ilmiselvä mun isosisko ja sen poikaystävä." Teinit ovat kuuluisia unenlahjoistaan, kun nukkuvat iltapäivään saakka viikonloppuna bileiden jälkeen.

Mutta lopuksi he eivät jaksaneet keskittyä eläimiin ollenkaan enää, vaan juoksentelivat ympäriinsä. Sillaikaa me nähtiin uusi laiskiainen, nukkumassa tietysti, ja kääpiövirtahevot vedessä ja mangustit tunneleita kaivamassa.

Lopulta löydettiin kaikki vuohiaitaukseen vuohia silittämään ja ne olivat niin suloisia ja kesyjä.

Katselin ihan rauhassa elukoita ja vieressäni pari pikkulasta myös keskittyivät niihin. Heitä taas heidän isänsä hoputti: tulehan, jatketaan matkaa, ja poika oli, että ”ei vielä”.

Jotkut lapset haluavat jäädä rauhassa katsomaan, mutta vanhemmat hoputtavat; jotkut aikuiset haluaisivat rauhassa katsoa yhdessä koko perheen kanssa, mutta hyperaktiiviset lapset ryntäävät nopeasti aina seuraavaan paikkaan.

Johtuuko ero eri ikäluokista, vai onko se pelkkä luonneasia? Minähän olen se, joka voisi jäädä tuijottamaan samaan kohtaan tunniksi, koska aina riittää uutta näkemistä yksityiskohdissa. Minä olen se, jota saa aina hoputtaa liikkumaan edes joskus. Loputtoman kärsivällinen.

Kapybara eli vesisika. Samastun.