Mystinen maina-lintu ja Thaimaan kootut eläimet

Ensimmäisenä kuuluu tipuja. Kun menee johonkin maahan.

Thaimaassa hotellin aamiaisella pikkuvarpuset hyppivät sisään syömään muruja. Istuivat myös buffetin päällä ja leipälankulla odottamassa. Molemmissa hotelleissa sama. Pääskysen oloisia lensi ja joku kyyhkysen pikkusukulainen huhuili kyyhkymäisesti.

Pikkukyyhkyt tepastelevat.

Näitä on jotenkin vastassa joka maailman kolkassa jonain variaationa: varpunen, pääsky ja kyyhky. Muistan, kun tulimme Curacaoon, muka ihan outoon uuteen maanosaan ja maailmaan, niin lentokentällä kuuluikin ”tsilp tsilp” heti ekana. Siis onko täälläkin muka ihan tavallisia varpusia? On.

Jotkut näköjään kirjoittavat hotellien arvosteluihin närkästyneenä, että onpa kamalaa ja epähygieenistä, kun aamiaishuoneessa käy lintuja. Sanoisin, että sen siitä saa ja sitä ei voi välttää, kun kaikki ravintolarakennukset ovat avoimia, seinättömiä katoksia. Minkäs villieläimelle teet. ”Eikä henkilökunta tee mitään!” Mitä ne voivat tehdä? Ei villieläintä voi kouluttaa. Jos sen ajaa pois, se tulee minuutin päästä uudestaan etsimään ruokaa. Koeta kestää, sanoisin. 

Näin vaikka mitä lintuja siellä täällä, mutten mitään oikein kunnolla läheltä. Valkoisia suurehkoja lensi metsän editse, merimetson oloinen meren yllä, joku kotka kalkkikivikallion päällä korkealla. Pieni kellertävä lintu vinkui puussa. Rantakalliolla musta iibismäinen, pitkä kaareva kaula.

Siluettina näin aamuvarhain kaksi isoa jännää lintua. Paksu nokka ja pitkä kaula ja leveä pyrstö. Sarvinokkia! Tunsin ne vain tv:stä.

Legendaarinen maina-lintu

Selvästi näkyvillä olivat vain mustat linnut, jotka kärkkyivät jämiä ravintoloissa. Isot mustarastaan kokoiset ja kottaraisen tapaan astelevat, joilla oli vaalea rinki silmän ympärillä. Jotka pitivät kovia ääniä hotellilla. Norkoilivat jo Singaporessa katoilla.

Kiinnitin huomiota, kuinka erilaisia vihellyksiä ja ääniä ne tekevät. Ne kuulostivat heti sellaisilta, jotka matkivat myös muita lintuja. Ne todellakin tsirputtivat välillä tahallaan kuin pikkuvarpuset, joiden vieressä ne istuivat.

Rohkeita ja röyhkeitä, urbaaneja, ihmisiin tottuneita.

Pariskunta.

Kerran ne pitivät shown palmun lehvillä parvekkeen edessä. Niitä oli kaiteella, alhaalla aurinkovarjojen päällä ja palmussa ja ne pulputtivat. Yksi pörhisti ja alkoi pitää naksuttavaa ääntä: koiraan soidinshow. Naaras olikin suopea ja tuli sen viereen istumaan mukavasti.

Ruokaa! Pliis!

Päätin vihdoin ottaa selvää, mitä nämä puhuvat kottaraiset ovat. Netti löysi nimet: myna tai minah. Ennen kuin etsin sen enempää, mentiin uimaan. Ja keskellä uima-allasta muistin välähdyksenä 80-luvun Aku Ankan: ”maina-lintu”!

Siinä oli joku eksoottinen seikkailu ja siinä esiintyi ”maina-lintu”. Voi olla, että se oli juonen yksi koukku: että ne etsivät jotain aarretta ja pelkäsivät rosvoja ja kuulivat ääniä takanaan ja hätkähtivät, että ryövärit tulevat luolaan, mutta sitten selitettiin, että se ei ollutkaan miehen ääni, vaan maina-lintu, joka osaa matkia ihmisiä.

Ja niin nämä osaavatkin tarkempien tietojen mukaan. Tämä laji on tarkalleen pihamaina, levinnyt moneen maahan ja maanosaan, ihminenkin levittänyt. Kaikkiruokainen. Pidetään joissain maissa häkkilintuna juuri siksi, että se osaa matkia ihmistäkin.

Muistaakohan joku 80-luvun Akun, jossa oli maina-lintu? Minusta siinä oli Roope-setä aarreluolassa, ja Tupu, Hupu ja Lupu varmaan osasivat selittää maina-linnun pikku besserwissereinä.

Pihamaina.

Varaani

Näkyvästi esiintyi ystävämme varaani. Aika iso lisko. Se piti parhaan shownsa uima-altaalla pudotessaan aurinkotuolilta liukuvan pyyhkeen kanssa myttynä alas ja tullessaan kanssamme pulahtamaan uima-altaaseen. (Varaaniseikkailusta lisää hotelliartikkelissa.)

Varaani pelottelee ihmisiä altaalla.

Oli kiva uintireissu.

Varaaneja näkyi monta kertaa Moracea-hotellin alueella Khao Lakissa. Kerran yksi kurkki allaskioskin lähellä betonilaatan alta. Siinä oli kivetty koroke, jonka alla oli vähän tyhjää tilaa ja ammottava reuna maaperässä. Hätkähdin, kun huomasin tummanharmaan varaanin siinä hiljaisena kuin patsaan, metrin päässä minusta. Sen alaosa oli luolassa maan alla, mutta ulkona oli ilmeetön pää ja etujalat.

Kotipesällä.

Se oli aivan liikkumatta. Pelottava sellainenkin, joka ei reagoi ollenkaan. Joku turisti kysyikin kaveriltaan: ”Onks toi aito?” Se näytti todellakin kuin joltain muovipatsaalta.

Ei se eläin minua niin pelota, mutta se on hätkähdyttävä hetki, kun tajuaa että sun vieressä onkin elävä olento, jota et tajunnut ollenkaan.

Näytin sen allaspojalle ja hän sanoi, että siinä on sen koti. Eiköhän se lähtenyt lipettiin sillä hetkellä kun sen vieressä alkoi allas-aerobic ja kovempi musiikki. Allaspoika oli vähäsen hämmästynyt, kun kerroin varaanin olleen uima-altaassakin tässä yksi päivä.

Toisena päivänä vinossa puussa kulki vähän solakampi, ehkä nuorempi yksilö. Se kiipeili sukkelasti ihan ylös ja taas alas. Luultiin jo ensin, että käärme menee puuhun, kun nähtiin todella pitkä matka tummaa pitkulaa. Tässä yksilössä oli selvästi keltaisia läikkiä erilaisina ryhminä ja kuvioina harmaalla pohjalla.

Älä mua nuole.

Turistit kokoontuivat aina katsomaan varaaneita, mutta suhtautuvat niihin rauhallisesti. Halusivat kuvia, olivat kiinnostuneita, mutta antoivat eläimille tilaa kulkea.

Orava

Pörröinen orava hyppi puussa kavereineen syömässä hedelmiä useana päivänä Khao Lakin hotellin alueella. Kahina kuului lehvistä. Niillä oli nätti vienosti pitkittäisraidallinen häntä.

Ravinnosta ei täällä liene pulaa. Puut kantavat ympäri vuoden aina jotain syötävää.

Orava löytää namia.

Apinat

Näkemämme apinat olivat jaavanmakakeja ja mustalangureja. Yhtenä aamuna Ao Nangissa mieheni oli kuullut kovaäänisen apinalauman huutelevan ja etenevän, ja ne saattoivat olla gibboneita, sillä niillä on kova ääni. (Minä tietysti nukuin kuin tukki korvatulpilla.)

Jaavanmakaki Railay beachillä.

Räyh!

Onneksi vältyimme kaikenlaisilta apinakonflikteilta ja vaaroilta. Sillä jaavanmakakit voivat varastella ihmisten eväitä ja kasseja, raapia ja purra.

Saimme katsella niitä rauhassa mm. Railay Beachillä sekä apinatemppelissä Khao Sokin retkellä. Siellä ne saavat ihmisiltä päivittäin runsaasti hedelmän- ja kookoksenpaloja ja hengailevat kaikessa rauhassa tontilla perheineen.

Temppeliapinat poikineen.

Facepalm?

Käärme

Käärmeitä näimme vain Khao Sokin kansallispuistossa. Oppaat, jotka ohjasivat bambulauttoja joella, osottivat sauvallaan puun latvoihin, jotka roikkuivat päämme päällä.

Python. Se oli vaikea nähdä, käärme oli sykkyrällä lehvästössä ja liikumatta, ehkä vetämässä sikeitä. Eikä siten onneksi kiinnostunut ainakaan ihmisistä. Toinen käärme nähtiin samalla matkalla myös puun oksalla solmussa.

Yö ja ötökät

Yöllä kuului valtava konsertti matelijoita ja hyönteisiä, ja lepakot lensivät. Sirkkelisahalta kuulostava kaskas huusi hämärässä, joskus päivälläkin. Sammakoiden kurnutusta ja muita ääniä, tuntemattomia haukahduksia, matelijan ehkä.

Ulos mennessä täytyi tervehtiä eläimiä aina ensin. Varsinkin yöllä. Ei koskaan tiedä, mikä siellä pusikossa luuraa. Toivoimme, että ovat ystävällisiä.

Polulla oli kotiloita. Täytyi tosissaan varoa astumasta eläinten päälle. Katsoimme tarkkaan joka askelta. Onneksi Moracea-viidakkohotellin laajan alueen polut ja raput oli aika hyvin valaistu joka mutkassa, niin että lähes kaikkialla näki tien pinnan myös säkkipimeällä.

Ravintolan terassin kulmalla: ”Mä otan susta valokuvan ja sitten siinä näkyy suurentaessa, että sun takana on joku hirvee monsteri pimeessä.”

Ainakin oli sellainen kiiltävä viisisenttinen koppakuoriainen pylväällä chillaamassa koko illallisen ajan.

Meille esittäytyi myös sammakko. Olinkin viime illat ihmetellyt, kuka sanoo pimeässä narisevasti ”kääk” pusikossa. ”Ahaa, sä olet varmasti se kääk-eläin”.

Kääk-eläin.

Meillä oli hyttyssuihketta mukana ja joskus suihkin sitä jalkoihin ja käsivarsiin illalla kun mentiin ulos. En tiedä, auttoiko se; jokunen paukama tuli ranteeseen tai nilkkaan ihan huomaamatta, että siinä joku kävi. Myös silloin, kun olin suihkuttanut. Viidakkoretkellä kehotettiin laittamaan suihketta, mutta konkreettisesti en nähnyt metsässä yhtäkään hyttystä.

Päivällä lenteli isoja perhosia monessa paikassa. Ne eivät vain oikein koskaan pysähdy valokuvaa varten sopivasti.

Gekko

Gekko on klassikko, jota tiesimme odottaa. Pieniä gekkoja näkyi urbaanissa ympäristössä valomainoksissa illalla, odottamassa valon houkuttelemia hyönteisiä syödäkseen. Ne näkyivät mustina siluetteina.

Hotellihuoneemme eivät olleet mitään avorakennuksia, vaan tiivistettyjä ja ilmastoituja, joten gekkoja ei päässyt huoneeseen. Silti meillä oli oikeastaan oma talon gekko jo Ao Nangissa. Kattopalkissa ovemme ulkopuolella oli aina samassa nurkassa joka ilta gekko.

Khao Lakissa niitä oli parvekkeen katossa heti kun tuli hämärää, aina vähintään neljä. Yksi kurkkasi katon ja seinän välisestä pikku raosta ja nähtiin, että ahaa, ne mahtuvat välikköön, ehkä ne asuvat siellä luolassa.

Vain pari kertaa kuulimme illalla oikean ison gekon äänen ”gek-koo, gek-koo” tien laidassa. Olin juuri kuunnellut netistä, mitä se nyt oikeasti sanoo, muuten en olisi tunnistanut. Kumisen vinkulelun tapainen nasaali sointi.

Vasta loman viimeisinä päivinä näimme isoja gekkoja. Ravintolassa oli vihdoin lampun alla kunnolliset yksilöt. Kämmenen pituiset, paksut, kauniisti kuvioidut komeat eläimet.

Suuri gekko.

Sen sijaan koko ajan näkyi sormen pituisia pikkunakkeja, ihonvärisiä, pienet mustat pisteet silminä, ja ne vain vähän naputtelivat äänenään. Kun ne pikkuiset tappelivat illalla parvekkeella, kuulin hetken aikaa niiden ääntä, se oli ihan hiljaista potpotusta.

Kun tuli ukkos-rankkasade, sen jälkeen oli gekko jopa polun laidassa, kun ne olivat yleensä seinillä ja katoksissa. Lisäkosteus villitsi eläimet. Kuului vielä tavallistakin enemmän sirinää, pörinää, sihinää ja ritinää kaikkialta.

Lahjoitettiin meidän talon gekoille party. Laitettiin parvekkeen valo erikseen päälle illaksi ihan niitä varten. Valo houkuttelee hyönteisiä ja ne saavat enemmän ruokaa kuin pelkässä hämärässä, kun päivystävät valokeilassa.

Pikkunakit parvekkeella.

Tsekattiin välillä: Gekot, onks teillä viel party? Näkyi olevan. Olivat erityisen liikkuvaisia ja kääntyilivät saaliin perään ja kipittivät. Ilman valoa se on paljon enemmän paikallaan istumista ja turhaan odottamista.

Vesieläimet

Rantojen kivillä näki puolen kämmenen kokoisia taskurapuja, tummanvihreitä tai tummanharmaita läikikkäitä. Hiekkarannoilla oli rapujen koloja ja niiden valmistamia pieniä hiekkapalloja ryhminä ja kuvioina kolon ympärillä.

Minirapujen pesäreikiä ja niiden tekemiä hiekkapalloja.

Vihertävä läikkä keskellä on pieni taskurapu, simpukoiden peittämällä kivellä.

Veden alla oli sitten vaikka mitä, jos snorklasi tai jos sukeltaisi. Merimakkaroita, merisiilejä, meduusoja (onneksi ei tullut vastaan, näitä on aika ajoin ja ne polttavat), mantoja, jonkin lajin minihaita, ja kaiken muotoisia kirjavia kaloja.

Suolaveden tiikerikaloja.

Makean veden parvi.

Makeanveden kalojen kanssa pääsimme leikkimään vesiputouksen alalammikossa.

Kulkueläimet ja maaseutu

Ao Nangissa näimme pari kertaa villin koiralauman ylittävän katua. Ne elivät omassa jengissään ja pidimme etäisyyttä. Muutoin koiria näki tonttien portilla ja maantien laidassa ja huoltoasemalla makaamassa bensapumpun varjossa. Useat näistä kuuluivat selvästi taloon.

Kissoja oli sekä taloon kuuluvana, joillain oli kaulapantakin, että kulkukissoina, myös kerjäämässä ruokaa ravintoloiden liepeillä.

Rantakissa.

Torikissa.

Maalla talojen pihalla kulki usein kanalauma kukkoineen; omavaraistalous on monella lisänä käytössä. Onhan se kätevää, jos pihassa kasvaa vaikka mangoa ja kookosta omiin tarpeisiin ja kana munii.

Lehmiä näimme puuplantaasien varjossa harvakseltaan, harvoin kokonaisena laumana. Joillain taloilla tuntui olevan vain yksi yksittäinen ruskea lehmä liekaan sidottuna.


Yhteiselo faunan kanssa sujui siis osaltamme rauhanomaisesti. Mistä voi olla iloinen. Potentiaalisia vaaroja täällä nimittäin ehdottomasti on: meduusat, käärmeet, merisiilit, kulkueläinten ja apinoiden puremat, myrkylliset ötökät, hyttysten virukset.


Osin tarjonta oli eksoottista, mutta osin yllättävän tuttua (varpuset, orava).