Amsterdam–Singapore–Krabi – 12 tunnin lento ja väsymystiloja maailman parhaalla lentokentällä

Schiphol ja lentokenttähotelli

Matka alkaa. Kun ajoimme iltapäivällä Schipholiin, oli kylmä, noin 7 astetta. Siellä auto pitkäaikaisparkkiin, ilmaisbussilla pysäköintipaikalta terminaaliin, sieltä kärryjä laukkuineen työntäen hotelliin. Mikä mulla oli jo siinä vaiheessa, kun olo oli ihan perseestä? Nälkä ja väsy ja ehkä pääkipu.

Lentokenttähotelli CitizenM oli sellainen modernin hipsteri automatisoitu hotelli, jossa vastaanottovirkailijan sijaan on englanninkieliset apupojat ja self check in -tietokoneet aulassa. Chill ambientmusa soi ja on hassuja taideteoksia ja värivaloja. Mua ei vain just silloin se reippaus ja huumorimotot kiinnostaneet. Halusin vaan äkkiä huoneeseen ja sitten ruokaa.

Plussaa: automaatilta sai sisäänkirjautuessa valita, miltä puolelta taloa haluaa huoneen ja ylhäältä vai alhaalta. Ylhäältä, lentokenttänäkymällä tietysti!

Huone oli merkillinen ja laukuille tilaa vähän. Olivat säästäneet kylpyhuoneen olemassaolon sillä, että vessa ja suihku olivat pyöreissä liukuovellisissa putkissa keskellä huonetta, värivaloin, joita voi säätää huoneen omalla iPadillä. Spacy. Ihme kapselihotelli. Kaipasimme vähän enemmän lattiatilaa, kun matkalaukut piti avata ja rullalaukut myös. Mitä kaikkea sitä tarvitseekaan yhteen yöpymiseen.

Suihkuputkilo.

Hotellin huumoria.

Sateli ja kävimme iltakävelyllä Schipholin terminaalissa, jossa joulukuuset olivat jo valmiina. Huom. päivä oli 12. marraskuuta.

Eksoottinen kana.

Hollannin marraskuun kelmeä pimeys.

Loppuilta vietettiin rauhoittuen huoneessa, jonka sänky oli ilahduttava, leveä seinästä seinään -laveri ikkunan edessä, ja ikkunoista näki kohti kenttää ja kiitoratoja. Edessä oli kentän teknistä parkkipaikkaa, ja kaikkia mahdollisia lentokentän ajoneuvoja suhasi edes takaisin. Lentoneen työntäjiä, follow me -autoja, matkatavaravaunujen vetotraktoreita, oikeita traktoreita, matkustajien kuljetusbusseja.

Huoneessa oli unilelu valmiina.

Luulin voivani nukkua hyvin, mutta ei. Huoneessa oli viileää eikä se lämmennyt vaikka iPadillä nostettiin muka termostaattia ylemmäs. Lopulta klo 6 nousin istumaan ja aloin katsoa ikkunasta ulos. ”Kato sieltä tulee portille iso Garuda Indonesia!” Taas sekoilin noissa aasialaisissa lintulogoissa. Ei ollut Garuda, kun oli Singapore Airlines, ”eiks meidän boarding passeissa ollukin just toi logo?” No oli. Se olikin meidän oma A350-900.

Aamuvarhain aamupala, hotellin aulassa hipsterimäisesti baristan baarin ympärillä. Liian virkeää Y-sukupolvea henkilöstönä.


Singapore Airlines

Turva- ja passitarkastukset. Automaattinen passicheck, jossa huomaan, että mun hienot passin kuoret eivät sovikaan laitteeseen tarkistettavaksi ja ne pitää ottaa pois. Tuokaa takaisin ne tyypit passikopeissa. Mun mielestä tässä semiautomaattisessa tarkastuksessa kestää vähintään yhtä kauan kuin manuaalisessa. Odotat jonossa. Seisot porttien välissä, tunget passia koneeseen, tuijotat kameraa ja odotat, että kuitenkin joku ihminen siellä takana tarkistaa, että kaikki on okei.

Koneessa huomaan, että rullalaukkuni, joka on virallisiin mittoihin mahtuva, ei mahdukaan Singapore Airlinesin ison A350:n tuolin alle jalkoihini, mihin perustui koko suunnitelmani. Tila on liian matala, laukku törmää varmaankin tuolin alla roikkuvaan pelastusliiviin. Minun piti ottaa varakassi esiin ja ladata sinne puolet laukun kamoista ja laittaa laukku ylähyllylle.

Lisäksi jokaiselle oli jaettu pikkutyyny sekä peitto muovipaketissa. Ja minulla oli oma niskatyynykin. Eli eiväthän ne kamat mahtuneet mihinkään. Ollakseen iso kone, tuoliväli ei ollut kovin suuri. Jalat krampissa yrittää pitää tavarapinoa kurissa jaloissaan.

Entertainment system oli mahtava, siellä oli leffat ja sarjat, kaikki ilmaiseksi mitä oli ikinä halunnut nähdä. Olisi ollut Lion King uutena ja vanhana versiona. Mutta ei ikävä kyllä vielä Frozen Kakkosta, jossa on Lappi.

Nyt alkaa olla kansainvälistä. Hindiä, tamilia, koreaa.

Katsoimme sen sijaan Yesterday-musiikki(hömppä)leffan, jonka olimme syksyllä missanneet oman kylän elokuvissa, joissa filmit vaihtuvat turhan tiuhaan.

Katsoin myös puolet HBO:n Tschernobyl-sarjaa, joka oli aika ällöttävä säteilyn uhreineen. Kommunistien poliittista jaarittelua tilanteesta eli univormuisten äijien kokouksia oli ehkä liikaa minun makuuni. Mutta realistiset kohdat kansalaisista ja tapahtumista olivat tietysti hyytäviä.

Musiikkia olisi ollut tarjolla vaikka mitä, myös kapellimestari Hannu Lintu ja Sibelius Singapore Symphony Orchestran kanssa.

Olin aika uupunut ja koko ajan tuli ruokaa ja juomaa eikä mahtunut olemaan jne jne. Ei siinä oikein päässyt rentoutumaan.

Vessassa ja jaloittelemassa kävin pariin kertaan, muuten sitä kökötti siinä tuolissaan lähinnä. Kun tarjoilut loppuivat ja matkustamo pimeni, yritin nukkua, mut eihän siitä tullut yhtään mitään.

Service oli kyllä hyvää, menyyt olivat hienot. Sai valita pääruuista kolmesta ja oli kaunolla kirjoitetut ruokalistat ihan turistiluokallekin. Juomia tarjoiltiin moneen kertaan. Hauska sipsin korvike oli pikkupussi ”peas and crackers”, jossa oli suolakeksikuvioiden välissä oikeita vihreitä kuivattuja herneitä. Nam. Olisi milloin vain saanut pyytää lisäksi pienen suolaisen tai makean välipalan.

Siinä meni yö ja 12,5 tuntia. Olihan se kone hyvä, siis aika hiljainen ja aika raikkaan tuntuinen ilma ja näin. Vain vähän tärisi turbulenssissa sivuttain pari jaksoa, ei mitään pahaa. Hassua kartalla nähdä, että lentää kaikkien ”stanien” yli, Afganistan Turkmenistan Pakistan ties mitä, ja osin Intian.

Mutta se nuokkuminen ja se väsymys. Klo 5.55 Singaporessa aamulla, pervoa sekin.


Singaporen lentokenttä Changi

Singaporen kehuttu lentokenttä Changi. Laukut menivät automaattisesti onneksi jatkolennolle. Ilahduin kielitieteellisesti, kun näin paikalliset kielet mandariinin, tamilin ja malaijin kylteissä.

Mikä minusta oli symppistä koko Singaporessa ja lentokentällä, oli se todellinen kansojen kirjo ja globaalius. Se, että kentällä näki ihan kaikkea. Ortodoksijuutalaisen letteineen, kiinalaisia, japanilaisia, intialaisia sareissa, malesialaisia muslimeja huivi päällä, länkkäreitä.

”Nyt alkaa se elämä, jossa me eurooppalaiset ollaan vähemmistössä.” Ja ”nyt alkaa se elämä, jossa me ei tajuta paikallisista kielistä mitään.”

Changissa symppistä oli myös Diwali-valojuhlan kunniaksi kukista rakennetut riikinkukkopatsaat. Paikalliset tamilit juhlivat hindujuhlia. Ja pienet vihreät keitaat keskellä odotushalleja: puutarhassa kukkakaaria köynnöksenä, pikku kivipolkuja, valtavat koit kalalammikossa kasvien keskellä.

Toisaalta ne mainostetut varsinaiset puutarhat olivat osin surkeita. Ehdimme katsomaan auringonkukkatarhaa, ja se oli vain pieni kattoterassi, jossa oli muutamassa rivissä auringonkukkia penkeissä.

Menimme perhospuutarhan ohi ja se taas näytti kunnon kokoiselta. Mutta emme ehtineet sinne millään! Silloin tulimme juuri kaupunkikierrokselta (ensi kerralla kerron siitä) ja meillä oli kiire päästä Skytrainillä terminaali 3:sta 2:een hakemaan laukut säilytyksestä ja sen jälkeen ehtiä syödä jotain ennen kuin pitää jo mennä portille terminaali 1:een. Oli hirveä nälkä, oli kiire ja hiki, ja kauhea väsymys päällä kahden huonon yön jälkeen.

Singaporessa ollessa minua oikein ahdisti, kuinka vähän ilmaa saan nenän kautta. Tukkoisuus varmaan johtui lentokoneen kuivasta ilmasta, joka vaihtui samanlaiseen lentokentän ilmastointi-ilmaan. Pelkäsin jo, että nenäni jää sellaiseksi Thaimaassakin, muttei se jäänyt.

Tiedän, miksi minulla on lähes kaikissa Singaporen kentän kuvissa suu auki: nenä on niin tukossa, että yritän hengittää suun kautta.

Huomiota herättävää oli, että koko Changi oli peitetty kokolattiamatoilla. Mitä se tekeekään akustiikalle! Terminaalihallit olivat todella pitkiä ja kilsoittain kuljettavia ja kaikki vetivät rullalaukkujaan, mutta oli aika lailla hiirenhiljaista. Kiitos kokolattimaton. Ei kuulunut kolinoita ja ryminöitä. Se oli aika jännää. Ihan eri juttu kuin kaikkialla muualla kaikuvissa halleissa. Älä kysy, miten ne pitävät ne matot puhtaina tosin. (Paluumatkalla selvisi, että myös Thaimaan Phuketin hallissa on kokolattiamatto.)

Olin odottanut paljon hypermodernimpaa otetta koko arkkitehtuurilta ja toiminnalta Changissa, mutta lopulta se oli aika tavis. Joo iso, ja muutaman minuutin välein kulkeva Skytrain teminaalien välissä. Ei roikkuva kuten Düsseldorfissa vaan kiskoilla ajava, mutta samanlaiset vaunut ja automaattinen ilman kuljettajaa. Ulkona rakennusten välissä meinasin, että ”ollaanks me tultu vahingossa Düsseldorfiin”, koska se juna ja ympäroivät talot ja parkkihallit näyttivät ihan tasan siltä.

Muutoin Changi oli sisällöltään niinku normaali; kaupat ja liikkeet, rullaportaita. Enemmän vanhanaikaisen oloinen kuin modernin. En minä siitä ihan selvää saanut, miksi tämä on ollut vuosikausia äänestyksissä ”maailman paras lentokenttä”.

Terminaalien kaupat tarjosivat pitkälti kalliita luksusmerkkejä. Changin uusin ylpeys on Jewel-ostoskeskus, joka varmastikin on se hypermoderni osio. Lentokentän terminaalien vieressä/välissä oleva pullea rakennus, jonka keskellä on korkea ja voimakas keinotekonen vesiputous. Näimme sen Skytrainista yhdellä siirtymämatkoista terminaalien välissä. Vesiputous oli ihan hauska homma.

Meillä ei todellakaan ollut aikaa shoppailuun, eikä kyllä budjettiakaan, koska myös Jewel on karttojen mukaan täynnä jotain Guccin ja Pradan liikkeitä superrikkaille.

Myös Singapore Airlinesin ruudulla, kun käynnisti leffan, tuli ensin luksustuotteiden mainoksia: kalliita timanttikelloja ja Porschea. Okei, että tällainen meininki. Niinku keskivertokansalaisen oletus on olla miljonääri tai jotain.

Minulle oli yhteensä jotenkin luotaantyöntävää se kauniiden ja rikkaiden sfääri siellä. Liikaa. Olkaa normaaleja. En minä kultaa ja smaragdeja tänne tullut ostamaan, vaikka sellaisia oli jopa melko tavallisen oloisessa pikku souvenir-shopissa tarjolla.

Kaikista krumeluureista aisti sen, että nyt ollaan ihan eri estetiikan alueella. Pitää olla koristeellista ja kimaltavaa. Aivan vastakohta pohjoismaiselle designille ja yksinkertaisille linjoille.



Scoot

Sitten vielä pikkulento Krabiin. Scoot on Singapore Airlinesin omistama halpisyhtiö paikallisille lennoille Aasian alueella.

Tyhmänä yllätyksenä oli vielä lähtöportilla läpivalaisuportti ja nesteet otettiin pois. Piti luovuttaa kallis monen dollarin juomavesipullo. Että se siitä ohjeesta, että ”osta sitten turvatarkastuksen jälkeen kentällä juomavettä mukaan”, koska edessä voi olla toinenkin turvatarkastus ja sinne menee sekin ostos.

Matka meni hyvin, mutta kyllä kone oli ahdas. Meidän vieressä istui pitkäkoipinen saksalainen paketissa kaksinkerroin ja hän totesi mieheni kanssa, että aika pienet on tilat joo. Ihan törkeän ahtaasti ahdettu penkit toistensa taakse, pahempi kuin Hollannin Transavia. Minun polveni olivat jo kiinni edessä, mieheltäni puuttui sellaiset 5 cm polvien kohdalta ja saksalaiselta noin 8 cm.

Sitten ne sekoilivat, että meille olisi muka tilattu ateriat lennon ajaksi, mutta ei me haluttu, just oltiin syöty kiireellä kentällä. Miten niin, mikä ateria, ja ei me haluta maksaa mitään, tällä halpiksellahan kaikki maksaa. Sitten ne ihmettelivät ja moittivat sitä, että meillä oli vain kopio-osa boarding passeista jäljellä, mutta Changin tyyppi oli lähtöportilla repinyt itselleen ne originaalit. Sitä monta kertaa lentoemäntä kyseli, mutta eihän me sille mitään voida.

Minulla oli väsymystila aivan tapissa siinä vaiheessa ja kaikki ylimääräinen sekoilu ärsytti, väärä ruoka ja väärät liput. Ja sitten tuli eteen lomakkeet, jotka pitäisi täyttää Thaimaan maahantuloon. Kynäni oli ylähyllyn laukussa ja passit ja kaikki tiedot, joita olisi tarvittu, myös jossain muualla, eikä ollut mahdollista täyttää sitä koneessa. Joten paniikissa ja kiireessä yritettiin täyttää lomake maissa juuri ennen Thaimaan passintarkastusta.

Ylhäältä näki korkeita hienoja pilvitorneja ja kuvioita, mutta olin liian väsynyt ottamaan kuvia. En enää jaksanut mitään, halusin vain nukkua. Olisi nähnyt Malesian ylhäältä. Thaimaassa näkyi leveä joen uoma ja -delta, ihan valtava alue, vähän ennen laskeutumista.


Krabin lentokenttä

Kentälle mentiin koneesta alas rappuja, sitten bussiin, joka ajoi noin 10 metriä Krabin terminaaliin naurettavasti. Kuumuus iski päin pläsiä kuten odotettiin. Mutta sen se teki jo Singaporessa, kun siirryttiin kiertoajelubussiin.

Saatiin lomake täytettyä. Thaimaan tarkastuksessa meiltä otettiin kaikista 10 sormesta digikuvat ja otettiin valokuva automaatilla. Mutta nopeasti pääsi maahan silti.

Sitten rynnättiin seuraavaan skanneriin, joka oli siinä nenän edessä odottamassa ja skannasi laukut. Tungettiin rullalaukut sinne, tultiin portista ja tajuttiin: missä meidän matkalaukut on? Mistä ne saa? Ne olisivat olleet siinä lyhyessä välikössä passintarkastuksen ja seuraavan turvatarkastuksen välissä. Siellä olisi kai ollut joku liukuhihna, jos olisi jaksanut katsoa oikealle tai vasemmalle. Me ei nähty ollenkaan. Oltiin opittu niin kuuliaisesti menemään jonosta ja tarkastuksesta suoraan toiseen, ettei tajuttu, että oltiin matkatavarahallissa siinä kohdassa.

Perkele perkele. Niin väsynyt, ettei toimi enää. Jouduttiin anomaan naispuoliselta univormuiselta rajapoliisilta, että ”totanoin, meidän pitää mennä takaisin hakemaan laukut tuolta.” Mieheni pääsi sivuoven turvatarkastuksen läpi privaatisti takaisin hakemaan molempien laukut.

Perkele liika on liikaa. Liika nukkumattomus on liikaa. Ihan kauheeta.

Täytyy olla iloinen siitä, että tiukoista virkamiesarmeijoista huolimatta päästiin hakemaan ne mokatut matkalaukut samantien. Vaan eivät ne haasteet siihen loppuneet. Piti nostaa bahteja automaatista kymmenentuhatta. Piti vaihtaa yksi tuhatlappunen pienempiin juomarahoihin ja sen teki pankin tiski ottamatta maksua, vaikka se oli oikeastaan maksullinen valuutanvaihtopaikka.

Ja sitten piti hommata taksi. No ne olivat heti ulkona vastassa. Ja oli hintalista kuten oltiin kuultu, 600 bahtia hotelliin saakka. Oli se melko pitkä matka lopulta. Heti sekaan vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.

Kun vielä selvisimme hotellin vastaanoton rituaaleista ja saimme huoneen, saatoin olla melko helpottunut.