Välillä töissä saa vaikka kuulla saksalaisen käsityksen suomalaisista pienpanimo-oluista: ”Niissä on varmana etiketissä joku sellanen kilometrin pituinen suomalainen sana!”
Joku oli tuonut Ikeasta keksejä meille kaikille. Ilahduin ja selvensin, että Ikean ruokakaupassa on välillä suomalaisiakin tuotteita välissä. Kuten sillit soosissa. (Ei, ne palat lasitölkissä eivät ole sama kuin ruotsalaisten haiseva surströmming. Mutta joidenkin täkäläisten mielestä sinappisilli on ihan yhtä kamala asia.) Ja että moni ruokakulttuurin osa onkin kyllä ihan identtinen Suomen ja Ruotsin välillä.
Ikea ja muut Ruotsi-promoottorit ovat lanseeranneet köttbullar-sanan niin laajalti Saksan medioihin, että moni tavallinen saksalainen tuntee sen ja moni osaa lausuakin sen oikein ruotsalaisittain, eikä tavallisella k:lla. Minä sain sitten selvittää tiedusteluihin, että kyllä Suomessakin tunnetaan nämä, mutta ei, niiden nimi ei meillä ole köttbullar, vaan ”lihapullat”. Sitä ihmeteltiin ja toisteltiin.
Kävin yhden pikaisen työkurssin. Siellä parini oli aika kärkäs antamaan palautetta, jota pitikin tosin antaa. Hollantilainen, joka uskaltaa kiritisoida – niitähän on kuulemma paljon. Uuh. Mutta se on sen luonne. En voi panna pahakseni.
Usein tarkkanäköiset, Hollannissa asuvat tai asuneet suomalaiset toteavat, että ”hollantilaiset ovat suorapuheisia”. Niin kai sitten. En osaa niin analysoida, koska en näin monen vuoden jälkeen oikein näe ulkopuolelta enkä tunnista eroja Suomeen selvästi, mutta eipä tuota voi kiistäkään. Aika tutulta tuntuu. Ei täällä välttämättä kaarrella. Sen näkee tietysti vielä selvemmin joku, joka on asunut monessa eri kulttuurissa; niissäkin, joissa juuri hyssytellään ja peitellään totuudet kohteliaisuuksiin.
Kurssilla ilmeni, että kriittinen luonne on samalla myös se henkilö, joka uskaltaa heti alkuun paukauttaa: ”Saaks kysyä, mistä sun erikoinen nimi tulee? Mistä maasta sä olet?” Minusta on helpottavaa, kun kysytään suoraan. Yhdeksän kymmenestä ei kysy. Näköjään kuuluu sellaisen luonteen ominaisuuksiin, joka uskaltaa avata suunsa ja tiedustella, että voi olla samalla sellainen kuuluisa kriittinen, joka uskaltaa ilmaista negatiiviset asiat.
Muistin samalta nuorelta mieheltä myöhemmin vaikka kuinka monta epäileväistä kommenttia jo kurssin alusta. Hän on todellakin vain sellaista tyyppiä, jolla on mielipide ja joka sanoo sen ääneen. Ei todellakaan kannata ottaa nokkiinsa kaikista niistä lausunnoista. Nämä henkilöt voivat kritisoida aiheettakin asiaa, joka on minun tai muiden mielestä ihan hyvin.
Se on näkökulmakysymys. Jos etsii, niin aina voi jonkun huomauttamisen löytää. Jos on meinaan oppinut, että huomauttaminen, skeptisyys ja oikeutusten kysely on arvokasta ja toivottavaa. Mutta ei se tarkoita lopullista totuutta. Joku voi olla myös hieman ylikriittinen.
Ahaa, alan oppia tajuamaan ihmisten luonteita.
Muutoin olin kursseilla vaihteeksi vähän sellainen sankari, jolle tuntemattomat olivat, että ”oho vau Suomesta, oho osaat noin paljon kieliä”. Kiinnostusta ja ansaitsematonta ihailua. Olin parrasvaloissa hetken tarpeekseni.
Iltapäivän kurssin vetäjä, aasialaisen näköinen hollantilainen, vastasi suomalaisuuteeni heti, että ”ahaa, Suomi, hei mä osaan yhden sanan: kiitos!” Sitten hän nauroi nolona, että Netflixiä tässä on vaan vähän tullut katsottua. Niin, siellähän menee jo useita suomalaisia rikossarjoja nykyään, Sorjosesta se alkoi, sitten tuli Karppi ja ties mitä vielä. Suomi on menossa maailmankartalle.
Jouduin äskettäin vielä yllättäen uudestaan huomion keskipisteeksi. Siis jumalialauta, olen ollut tuolla käpäsellä toimistolla töissä 10 vuotta. Pomo järjesti juhlat. Sain virallisen sertifikaattini ja lahjakortin, ja osasto oli designannut hienon kortin, tosi kiva. Mohammed oli vääntänyt jostain lähteestä käsiinsä suomalaisen käännöksen ja tavannut korttiin vaikka kuinka monta lausetta suomeksi, hyvin suloista.
Viimeksi sain valistaa ”kahviputkimiestä” Suomen asioista. Kahviautomaattien putsaaja alkoi kysellä, tunnetaanko ”kuuma kaakao” myös Suomessa, kun se on Hollannissa niin perinteistyypillinen juoma, jota kuuluu talvella kitata aina ulkoilun tai luisteluretken jälkeen. No kyllä se sinällään tunnetaan talvijuomana Suomessakin. Mutta lapsille on kautta vuosikymmenet tarjottu ennen kaikkea kuumaa punaista mehua; se oli standardi minulle 70-luvulla hiihtomajalla. Selvitin kaikki punaiseen mehuun mahdollisesti kuuluvat marjat, puolukat ja punaherukat, ja skandinavisen glögin, joka on makeampaa ja enemmän mehulta maistuvaa kuin Saksan hapan punaviinipohjainen glühwein.
Kahvimies esitti viikon humoristisimman kysymyksen (jonka käänsin mielessäni jostain syystä turkulaisittain): ”Ei suinkka siel alkoholii juoda?” Siis Suomessa. Yritin olla lysähtämättä lattialle makaamaan naurusta kieriskellen. Kokosin itseni, että no kyllä, jotkut vähän liikaakin. ”Mutta kallista se on?” No tämän tietää kyllä ihan jokainen, Pohjoismaiden pelottavat viinan hinnat.
Selvisi, että kahvimiehen veli on parin viikon päästä menossa matkalle Lappiin. Että onko lunta ja kylmä. No kyllä varmasti on, nyt on paras aika oikealle talvelle. ”Laitetaanko siellä vaseliinivoidetta naamaan pakkasella?” Hyvä kysymys; 70-luvulla laitettiin, mutta sen jälkeen sanottiin, että ei kannatakaan, koska se voi olla jopa pahempi vaihtoehto paleltumien kannalta kuin ilman. Nykyään sitä ei suositella.
Neuvoin menemään saunaan ja sieltä tietysti avantoon. ”Täh, niinkö siellä tehdään!” -”Joo, sahataan reikä järveen ja siihen tikkaat. Lipokkaat jalkaan ettei jalat jäädy hankeen kiinni matkalla.” Toivovat näkevänsä revontulia. Toivottavasti onnistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti