On muuten aika vaativa harjoitus maanantaiaamuna ensimmäisenä joutua kirjoittamaan saksaksi sähköposti, jonka otsikkona on ”Gelangensbestätigung”.
Kaiken kokoustamisen ohessa oli Paul Englannista kahviautomaatilla. Edellisenä päivänä olin niin juro suomalais-mannereurooppalainen, etten pystynyt millään keinolla ehtimään reagoida kohteliaasti hänen englantilaiseen heittoonsa ”Hi Liisa, how are you?” Paul katosi jo hollantilaisen kaverin kanssa ovesta ja jäin miettimään mykkänä, että pitiköhän tuohon vastata, että ”I’m fine, how are you” vai ”Thanks, fine” vai ”Thanks, fine, how are you”? Ja miten tämän kaiken saa sekunnissa suusta ulos? Pitää olla valmiimpi englantilaisia varten.
Mutta nyt Paul peseskeli mukiaan hanan alla ja ehdin vähän kompensoida.
– And, still hanging around here?
– Yeah, one more day and then back to boring Leicester.
– Boring? So you mean, Venlo is exciting as... (as hell? as fuck? Mitä mä oikein meinasin sanoa? Eihän englantilaiselle saa kiroilla. Briteille kirosanat vaikuttavat todella törkeän voimakkailta ja ovat alamaailman pahinta alatyyliä. Olisiko olemassa joku ilmaus, joka ei olisi tökerö, mutta olisi ”exciting as joku”? Ei tuu mitään, tähän jää mun lause.)
Mutta onneksi Paul jatkoi.
– Yes, here it is really exciting; meetings, different people, new ideas...
– Okay, nice.
 |
| Muistitaulun viikonpäivä-sarjaa. |
Elän täällä sentään aika kansainvälisesti. Nautin tarkkailijana asemastani, että saan ohimenevissä keskusteluissa kuulla välähdyksiä eri maalaisten mielipiteistä ja tavoista. Pintapuolinen kansainvälisyys on positiivinen elementti arjessani, jota arvostan.
Eräälläkin kurssilla vieressäni istui italialainen, joka osaa hollantia, saksaa, englantia, espanjaa, ranskaa ja hitusen kreikkaa. Ja hänen vieressään puolalainen.
Niin sitä voi samana päivänä kuulla vaikka potkunyrkkeilystä, jota marokkolaisen työkaverin serkku harrastaa ja josta en muutoin tietäisi yhtään mitään, ja puhua hollantilaisen kanssa hänen Japanin-matkastaan, ja virittää keskustelun vuokra-asumisesta indonesialaisen kanssa. Välillä tapaa saksankenialaisen, jonka yksi vahvoista kielistä on swahili ja äidinkieli joku ihan muu.
Eräs aika hilpeä ja vilkas saksalaishollantilainen selvitti: ”Silloin, kun olin vielä mun äidin mahassa, niin äiti meni katsomaan Kölnin karnevaalikulkuetta. Siksi musta tuli tällainen!”
 |
| Tässä keskustellaan ainakin kolmen kansallisuuden voimin, että ”Relax” ja ”Eiks teillä oo mitään tekemistä vai?” ja #ei ja #melkeinviikonloppu. |
Yhtenä päivänä oli edessä itsestäänselvyytenä perihollantilainen perinne tarjota korppuja, kun joku on saanut lapsen. Jos vauva on tyttö, korppujen päälle sirotellaan vaaleanpuna-valkoisia anisrakeita ja jos poika, vaaleansini-valkoisia. Erittäin syvään kulttuuriin juurtunut värijako elää tässä perinteessä varmaan ikuisesti, vaikka nykykeskusteluissa kuinka yritettäisiin päästä eroon ”tyttöjen väreistä” ja ”poikien väreistä”.
Pyöreiden ilmavien korppujen päälle sivellään margariinia, jotta anisrakeet tarttuvat, ja hökötys on yllättävän hyvän makuinen. ”Kunhan reseptissä on tarpeeksi sokeria, mikä vain maistuu...” Anisrakeissa on sisällä oikea aniksen siemen, joka on kuorrutettu kunnon satsilla sokeria. Rakeiden nimi on ”muisjes”, pikkuhiiret, koska joissakin näkyy siimahäntä, siemeneen kuuluva haituva.
 |
| ”Beschuit met muisjes” |
Oliko sellainenkin ennakkoluulo, ainakin Hollannissa, että turkkilaiset eivät siedä marokkolaisia ja toisin päin? Tästä olikin vitsinä liikkeellä kaikkia osapuolia tasapuolisesti loukkaava ulkomaalaisvastainen muka-iskulause, jonka voi kuvitella graffitina seinään: ”Turkkilaiset takaisin Marokkoon!”
No ei pidä tämäkään vastakkainasettelu paikkaansa ainakaan minun vieressäni. Töissä on hollanninturkkilainen nainen, joka puhuu aivan ihastuttavan ja ihailtavan selkeästi alastaan niin, että sitä on ilo kuunnella. Hänellä on kaunis, sointuva ääni. Ja hänellä on vieressäni istuvalle marokkolaiselle paljon asiaa. He ovat hyvä tiimi ja keskustelevat pitkään yksityiskohdista.
Marokkolaisemme oli myös ollut vieraana turkkilaisen miehen ja hollantilaisen naisen häissä viikonloppuna. ”Se on potkunyrkkeilijä, mä tunnen sen niistä piireistä.” Näin kännykkäfilmiä siitä, kuinka turkkilaisorkesteri soittaa juhlapaikan ovella kimeän narisevia torvia ja paukuttaa rumpua; juuri tuon perinteisen musiikin olen kuullut myös asuinalueellamme, kun jossain rivitalokämpässä alkoivat turkkilaiset hääjuhlallisuudet. Lopuksi videolla vastavihitty pariskunta tanssi hollantilaista räppiä. Morsian valkoisessa mekossaan ronskisti: ”jou, jou!” Hassu tilaisuus.
Parasta ja vapauttavaa huumoria on se, kun ihmiset vääntävät vitsiä oman kansallisuutensa stereotypiasta ja pahimmista uhkakuvista, joita voi ulkomaalaisesta olla. Kuten silloin kun leikkasimme kakkua. Mohammed tarjoili ja virnisti hollantilaisille: ”Tässä on hei marokkolainen ison veitsen kanssa, uskallatko tulla lähemmäs!”
Kuorin tosi huonoa mandariinia, josta tuli mehut ulos ja sitä nahkaa sai nysvätä irti pinnasta millin paloina. Valitin vitsinä Mohammedille:
– Ihan kauhee mandariini, lähetän tän takas Marokkoon!
– Onks se sitten marokkolainen?
– No oikeastaan luulen, että nämä on espanjalaisia. Meillä oli Suomessa kyllä ennen aina mandariineja, joissa luki ”Maroc” tarrassa.
– No ne onkin hyviä. Paksu kuori, joka irtoaa. Mee marokkolaiskauppaan etsimään niitä.
– Joo, täytyisi mennä.
Kun kuulin, että hänen sukunsa tulee Tangerista, kerroin vielä suomalaisesta lautapelistä nimeltä Afrikan tähti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti