Lontooseen junalla

Pystyin nukkumaan, vaikka menimme klo 21 aikaan makuulle ja kello soi 4:ltä. Ajoimme aamuhämärissä Rotterdamiin, jonne jätimme auton parkkihalliin. 

Taidekuva. Keltainen läikkä on kuu. Oli sumuista.

Rotterdamin kuutiotalot varhain.

Rotterdamin päärautatieasemalla oli passi- ja turvatarkastuksen jälkeen lounge, jossa odotimme Eurostar-junaa kahviautomaatin kanssa.

Maat vaihtuivat Hollannista Belgiaan ja jossain vaiheessa Ranskaan. Istuimme takaperin Brysseliin saakka, mutta siellä juna lähtikin tulosuuntaan takaisin. Paluumatkalla kääntötemppua ei tapahtunut.

Kun junan henkilökunta vaihdettiin Brysselissä, mietin, milläköhän kielellä palvelu alkaa toimia sen jälkeen. No, kuulutuksen perusteella 3 x ranskaksi, ehehee. Sen verran paksu aksentti, että myös flaami ja englanti kuulosti 90% ranskalta.

Kahvilavaunussa oli baarin myyntitiski, muttei istumapaikkoja. Jono oli pitkä, koska digitaalinen maksu kassalla kesti jokaisella 2 minuuttia: masiina etsi verkkoa. ”Tää yhteys on aina vähän huono.”

Ehkä ostetaan paluumatkalla etukäteen eväät, niin minun ei tarvitse jonottaa puolta tuntia bistrovaunussa.

Mieheni: ”Jaaha, nyt mennään Kanaalin tunneliin. Kello on 11. Jännä nähdä, mihin aikaan tullaan ulos.” -”Hehe, ulos tullaan kello 10.20! Aikavyöhyke vaihtuu siinä välissä!” Outo tunneli.

Sitten tupsahdettiin keskelle Lontoota.

Saint Pancrasin asema.

Tekemistä riitti joka päivälle eli loman pituus oli juuri sopiva: 4 täyttä päivää plus matkapäivät. Onneksi on valokuvat, niin näen, mitä kaikkea tehtiin ja minä päivänä. Oli niin paljon.

Mieheni puhelimen mukaan kävelimme päivittäin vähintään 14 tuhatta askelta, joku päivä 17-18 tuhattakin. Minun lyhemmillä askelillani mitattuna se olisi vielä enemmän. 

Eivätkä siinä metrotkaan paljon auta, kun ne asematkin ovat täynnä rappusten ravaamista ja pitkiä kaakeloituja käytäviä. Siellä ei huonojalkainen pärjäisi. Pääsimme heti kosketuksiin metron kanssa, kun siirryimme hotellille rullalaukkuinemme.

Sää vaihteli, koskaan ei voinut lähteä takitta, koska aamulla oli vain 14 astetta. Mutta auringossa tuli pian kuuma ja hiki. Tosi usein luvattiin sadetta, mutta olikin poutaa. 

Paitsi tullessa lauantaina, kun emme vielä saaneet hotellihuonetta ja kävelimme täydessä sateessa Kensington Gardensin laitaa eikä lähellä ollut mitään kuppilaa, johon olisi päässyt nopeasti katoksen alle. 

On ikävä tunne, kun vesi vaan tihkuu koko takin hihan läpi ja naama ja tukka valuu vettä, eli se tulo oli aika pebasta, kun jouduimme vaeltamaan sateessa.

Sen jälkeen ostimmekin ensimmäisestä turistishopista kevytsateenvarjot molemmille, ja ne kyllä pelastivat meidät parissa sadekuurossa.

Lontoon ilma ei ollut hyväksi keuhkoilleni, heti ekana yönä alkoi astamaoireilu ja yöyskä. Rupesin ottamaan ekstrapaljon astmapiippua, ettei se ihan villiinny.

Olimme ihan lähellä kruunajaisia, vaikkemme menneet sinne. Oli se vesisade, jonka jokainen tilaisuutta tv:stä seurannut voi todentaa, ja se ei ollut mikään pikku tihku, vaan oikein märkä. Emme pidä hirvittävistä ihmismassoista emmekä fanita minkään maan kuninkaallisia.

Metroasemilla kuulimme kruunajaisviikonloppua varten äänitettyä Charlesin ja Camillan tervehdyskuulutusta moneen kertaan. Juhlakansan jäljiltä jäi märälle jalkakäytävälle kruunajaislippu. Ja kruunajaiskamaa näkyi kaikissa turistikaupoissa.

1000 palan kruunajaispalapeli.

Kun saimme tavarat hotellihuoneeseen ja keskustan kuuluisimmat nähtävyydet olivat kruunajaisten takia aitojen takana, lähdimme Abbey Roadille, jossa voi kävellä Beatlesien levynkannen kuuluisan suojatien yli studion lähellä. Studio toimii edelleen ja siellä levyttää esim. Adele, joten pällistelijöitä ei rakennuksen ovelle kaivata. Turistia ilmeisesti liikkuu paljon ihan Beatles-suojatietä varten, koska lähimmän St. John’s Woodin metroaseman ovella oli ystävällinen opastuskyltti oikeaan kadunkulmaan.

Jalankulkijanakin piti muistaa vasemmanpuoleisen liikenteen vaarat, eli jos olet ylittämässä tietä, se bussi viuhtoo nenän edestä oikealta päin eikä vasemmalta. Useissa paikoissa suojateiden edessä oli asfalttiin maalatut muistutukset ”Look right” tai ”Look left”. En tiedä, ovatko nämä vain tyhmiä mannermaisia turisteja varten, koska toisaalta oli paljon yksisuuntaisia kadunpätkiä, joissa oli yllätyksellistä ja itse kullekin hyödyllistä tietää, mistä suunnasta se liikenne tuleekaan.

Illalla syötiin intialaisessa ja sitten mentiin kuivattelemaan lätäköissä kastuneita kenkiä hotellille. Seuraavana päivänä sää alkoi parantua, aloitti vielä synkillä pilvillä, mutta aurinkoistui yhä enemmän.

Turistiruuhka oli pahin Big Benin tienoilla. Ostimme (kalliit) liput kiertoajelubussiin, jossa oli yläkerta ilman kattoa; samalla lipulla sentään pääsi myös Thamesin laivaristeilylle. Ajettiin kierros ja nähtiin muutama tyypillinen maamerkki.

Hypättiin ulos bussista taas  Big Benillä ja siirryttiin pubin puolelle. Keittiö avautui klo 12 ja silloin alkoi niin oluen kuin ruuankin tarjoilu. Sconesit olivat hyviä. Telkkarissa näkyi kruunajaisseremoniaa uusintana.

Oi, lapsuuden painajaisteni rautasäiliövessa livenä. Kestin konfrontaation ja uskalsin vetää.

Edellispäivän kyltti.

Sitten siirryttiin joen rantaan odottamaan laivaa.

Yhtäkään käteistä puntaa emme matkan aikana nostaneet, vaan maksoimme kaiken kortilla. Ainoa puute siinä on, että siten ei voi antaa ropoja katusoittajille (rokkia metroaseman käytävällä tai useampi säkkipilliskotti kiltissä Westminster Bridgen alueella), tosin joillakin muusikoilla oli jopa elektroninen maksupääte vieressään telineessä. 

Emmekä voineet antaa juomarahaa laivaristeilyn höpöttävälle oppaalle, joka veisteli vitsiä toisensa perään. ”Tuolla konserttisalissa ovat esiintyneet maailman kuuluisuudet, Freddie Mercury, Janis Joplin, jopa itse Frank Sinatra... he ovat kaikki ikävä kyllä nyt kuolleet. Joten odottelemme, että saisimme Justin Bieberin sinne esiintymään.” ”Tuolla on pikkuinen hiekkaranta Thamesin rannalla. Lovely, ihmiset makoilevat auringossa, koirat uivat saastuneessa vedessä... Seuraava Baywatch-kausi varmaan filmataan täällä.” ”Tuo erittäin ruma bunkkeri on ikävä kyllä meidän kansallisteatterimme. Se on valittu Lontoon rumimmaksi rakennukseksi. Kuningas Charleskin käy siellä välillä katsomassa näytöksiä. Mutta hän ymmärtääkin jotain rumuudesta.”

Laivasta käsin näkyi, ettemme todellakaan olisi halunneet taittaa kävellen etäisyyttä Big Beniltä Tower Bridgelle. Nämä ovat tosi kaukana toisistaan eikä ainakaan pohjoisrannalla ole hyvää kävelypromenadia veden äärellä, vaan rakennustyömaita ja tylsiä liikerakennustontteja. Kyllä ne 17 tuhatta askelta riittivät muutenkin, ja onneksi pääsi laivalla Towerille ja kiertoajelubussin toisella lenkillä pois sieltä.

Seuraavassa jaksossa mennään Tower Bridgen torneihin sisälle!