Jouluhalolla päähän

 

Kävin hammaslääkärillä ja putsaus sattui. Tällä kertaa vihloi joka hermossa hampaankaulalla. Viime kerroilla tehtiin ihan sama proseduuri, mutta ei tuntunut missään. 

Otin kuvan suurpupusta seinällä. Joka toimenpidehuoneessa on söpö eläin. Arvostan.

Pupu lohduttaa.

PUPU

Kuulemma ei ollut mikään hirveä hammaskiviesiintymä, vaikka sanoin, että tunnen sen etuhampaiden takana. ”Oon mä pahempiakin nähnyt tänään”, nauroi hammaslääkäri.

Mani? Ei kun Sinterklaas-suklaarahoja.

Minulle riittää seikkailuksi sekin, että kävin ihan itsekseni rautakaupassa. Piti saada vessaharja ja yritin etsiä värillistä halpaa, mutta eihän niitä ollut kuin valkoisia tai jotain upeita metallisia ja keramiikkakippoisia, jotka maksavat 34 euroa. Jumituin sinne, kun muistin, että AA-patterit loppuvat ja etsin sopivaa pakkausta. Sitten näin parin euron lukulaseja, kauniit turkoositkin, ja sovittelin lukulaseja peilin edessä rautakaupassa, mikä tuntui suht surrealistiselta. 

Miksi lukulasit, kun minulla on jo monitehorillit? Jos minulla on poikkeuksellisesti piilolinssit, silloin en näe lukea mitään. Kerran uimareissulla kokeilin mieheni lukulaseja ja huomasin, että siinä se ratkaisu on. Jos menen vaikka kylpylään linsseillä, niin otanpa omat lukulasit mukaan ja näen vihdoin lukea niiden ravintolassa menyyn.

Hämärässä eteisessä näin pitkulaisen elukan keskellä seinää. Jos toi on sokeritoukka, niin se on maailman suurin sokeritoukka. Mikä hitto täällä kävelee... Valo päälle. Se oli etana, hoikahko musta etana. Okei, mistä tulee kostea etana keskelle meidän kuivaa seinää? Miten tämä on mahdollista? Arvelin, että syyslehden mukana. Naapurin kolli tuo aika usein märän lehden etupihasta eteisen matolle, ja ehkä sen alla oli kyydissä etana. 

Minulle jäi tehtäväksi hoitaa etana ulos. Kuppi ja paperia. Ihan vapaaehtoisesti se ryömi kippoon, ja takapihalla ulos. Kunhan jaksoin odottaa sen liikehdintää. Mies: ”No onnistuiko se?” ”Joo. Hän oli yhteistyöhaluinen, mutta hidas.”

Kolli auttoi lahjojen paketoimisessa ja istahti keskelle työmaata ja papereiden päälle. Annettiin sille oma pala istuttavaksi. Askartelu oli sen mielestä hyvin rentouttavaa.

Kun menin kävellen lähikauppaan, siellä oli menossa Rolling Stones -ilta: saapuessani paikalle ulkokaiuttumista soi joku niiden kappale ja kärryjä palauttaessani soi edelleen / taas Rollarit, eri kappale. Se oli siitä erikoista, etten ole aiemmin kuullut soitettavan samaa artistia peräkkäin useampaa kappaletta.

Tarina kertoo, että alun perin marketti alkoi vuosia sitten soittaa musiikkia katoksensa alla melko lujaa, jottei siinä kokoontuisi nuorisoa. Joten strategiana oli jopa valita jotenkin ärsyttäviä kappaleita. Jos tämä muistikuva edes on totta, niin melko hyvin se onnistui, sillä usein minua ärsyttää niiden soittolistan kappale. Haluan yleensä paeta aika pian ovista sisään tai pois autolle säästääkseni korviani.

Hassuja juustoja.

Yksi inhokkikappaleeni soi huomattavan usein viime vuosina, Nelly Furtado: All good things. ”Ääh, tää taas!” En jotenkin kestä sitä depressiivisyyttä ja nillitystä, ihan kuin ihan kaikki elämässä muka päättyisi huonosti. Enkä tykkää sen melodiastakaan. Sori artistit kun mä vaan dissaan kevytmielisesti hengentuotteita.

Deprikappaleista puheen ollen. Onneksi ne eivät sentään soita Mad Worldiä, sitä Gary Julesin laulamaa hidasta coverversiota, jolle olen ollut vihainen sen ilmestymisestä asti eli aika montakymmentä vuotta (vuodesta 2000). Tears for Fearsin alkuperäinen 80-luvulta on ilahduttava: reipas ja nopea sävellys, jossa juuri kontrastina toimivat ne naurettavan masentavat sanat. On sentään joku tasapaino ja yleinen hämmennys. Tekivät siinä oikean valinnan, että melodia on energinen. Mutta en hyväksy sitä, kuinka uudessa versiossa paisutellaan sanoituksen depressiivisyys oikein tahallisen kyyneliä kalastelevaksi lannistuneen aneemiseksi saundiksi. Sellasta ei saa tehdä mun mielestä. Ehkä siinä on teennäisyys, yliampuvuuden lisäksi, joka minua haittaa.

Joten, kaiken tämän jälkeen: aika positiivista, että soittavat Rolling Stonesia, joka ei ärsytä yhtään ja on laatumusiikkia minun korvissani.

Lasten juhlajuomia. Joisin.

Tuli ihan hirveän kylmä jakso. Yöpakkasia on ollut -7 asteen arvosta. Päivällä ”tuntuu kuin -4”. Mutta yksi päivä sääennustesivu sekosi ja yöpakkasena luki -50.

???

Aloitin pihalla ulkolintujen ruokinnan ja pääsin tarkkailemaan, kuka meillä käy syömässä. Alkoi heti muistuttaa Kekkosen vaalilaskentaa: ”Varpunen, varpunen, varpunen. Kyyhky. Varpunen, varpunen.” Turkinkyyhkyt ovat löytäneet paikan ja se tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että ruoka kuluu tuhottoman nopeasti.

Mutta se on monen lajin menestys. Punarinta. Tiaiset. Mustarastas. Rautiainen. Viherpeippo. Talvipeippo. Mielestäni kaikki peipot, jotka ilmestyvät talviaikaan meille, ovat Suomesta tulleita talvipakolaisia.

Kylpykippo oli monta päivää ikijäässä. Kun korvasin kökön vedellä, 6 varpusta tunki yhtaikaa kylpemään. 

Tämä on surullinen traditio: aina kun töissä on joku pakollinen joulurieha, minulla on paljon töitä ja se vain häiritsee. Mietin jo etukäteen taas asosiaalisen katkerana itsenäni, että miksi ihan kaikki kuvittelevat, että on PAKKO järjestää jotain ylimäärästä actionia vain siksi, että on joulu. Haluaisin vain keskittyä töihini, koska ne EIVÄT taukoa siksi, että on joulu. 

Kuka vain normaali ihminen sanoisi, että kiitos kiitos ihanat kun järjestätte hauskaa, ja totta kai se on hauskaa, mutta kun minulla on AINA pahin stressi juuri silloin, jolloin toivoisin sen kaiken vaan viimeisimpään maan rakoon. 

Pitäkää jouluhalkonne. Tai siis stol- / Stollen-pullanne.

Jossain välissä ehdin kyllä sitten syödä ilmaisia herkkuja iloisena. Ja hei, me saatiin firman logolla varustetut jääskrabat.

Kollin lempparipaikka oli vanha Kodin Kuvalehti, mutta kun avasin uuden, se olikin parempi patja ja nyt ei sitten ilmeisesti lueta.