Tilanteita marketissa

Käänteinen heippalappu: Meillä on nyt toteutettu uutta jätteidenhaku- ja lajittelujärjestelmää muutama kuukausi. Tyhjennyksen jälkeen mieheni oli nähnyt, että jäteastioihin oli kadun varressa kiinnitetty laput. ”Voi ei”, sitä ajattelee ensin - joku huomautus siitä, että teet virheitä ja säiliössä oli vääriä asioita. Kuten he ovatkin luvanneet huomauttaa. Mutta se olikin kehulappu kaikille. Että ”hyvää työtä teette ja lajittelu sujuu hyvin”. Ohoh.

Jonkun upea etupiha.

Yhtenä sunnuntaina olimme lähimmässä ruokakaupassa, jossa oli tilanteita. Ensin minua ärsytti, kun hyllyntäyttäjät pyysivät meitä syrjään, vaikka mieheni tuli juuri kylmäkaapista ja minun oli tarkoitus skannata se jugurtin koodi, joka hänellä oli kädessä. Mieheni teki kohteliaasti tilaa ja käveli yhä kauemmas poispäin, ja minä olin jumissa siinä ison kärryn kanssa ja yritin pistoolilla tähdätä hänen peräänsä, että halojaa, koodi tänne, millä meidän on tarkoitus tehdä yhteistyötä jos meidät erotetaan 10 metrin päähän toisistamme. Ensin antavat asiakkaalle tehtäväksi hoitaa kassan hommat ja skannata koodit tuotteistaan, ja sitten ei anneta tilaa eikä aikaa suorittaa sitä tehtävää hyllyjen välissä.

Joskus siellä ovat pelkästään työntekijät niin paljon tiellä, että mietin, että mä olen hei teidän asiakas ja te teette aika hallaa teidän työnantajan bisnekselle, jos te estätte asiakasta pääsemästä hyllylle ottamaan tuotetta. Jonka liikevaihto maksaa teidänkin palkat. Joten joskus otan sen oman tilani vähän väkisin puskemalla, sillä eivät he saa asiakasta työntää syrjään.

Mutta sitten asiakkaat pyysivät apua, pieni mummo huikkasi, voisiko mieheni ojentaa ylähyllyltä tuotteen, johon hän oli ihan liian lyhyt ylettymään, tietysti voi. Ja oli ilo auttaa. 

Raatihuoneen suuri plataani.

Kun pääsimme autolle, tuli parkkipaikan yli nainen ja sanoi, ettei saa virta-avainta kääntymään, ehkä raavas mies voisi saada sen liikkumaan, voisiko ystävällisesti mieheni kokeilla. Tungimme juuri jääkaappitavaraa 50-asteiseen helleautoomme, joten hiljaa toivoin, ettei operaatiossa kestäisi hirveän kauan. Laitoin auton ovet auki tuulettumaan. Naisen auton lukko oli tosissaan oudosti jumissa, mutta mieheni sai moottorin hörähtämään. Avuliaasti hengailin vieressä ja hän sai käynnistää auton kokonaan, jotta nainen pääsee ainakin ajamaan kotiin.

a) Luulin, että hän oli tuntematon, mutta mieheni sanoi, että sehän oli meidän naapuritalon kulmassa asuva opettajanainen. Ai jaa. Mieskin sanoo häntä vähän oudoksi tyypiksi, joka vähän niin kuin välttelee kontaktia selvästikin. Joten toisaalta joo, minulla on kasvosokeutta, mutta toisaalta, milloin olisin päässyt kertaakaan panemaan merkille tarkemmin, miltä se nainen näyttää, jos en ole koskaan edes vaihtanut yhtä sanaa kasvotusten?

b) Pilkaten luulin jo, että ”ranskalainen auto hajoaa taas, höh höh”, koska luulin sen näyttävän Peugeotilta tai joltain, mutta mieheni korjasi sen olevan kyllä Toyota. No voi nenä, luotettava merkkikin vielä, pettymys.

Muumin peba.

Viime viikolla minun piti keksiä ruoka kahdelle päivälle ja lohikeittohan oli hyvä idea, pitkä aika siitä kun viimeksi tein. Pähkäilin, mitä ihmettä keksin torstaille sitten. Kunnes tuijotin keiton reseptiä, että siinähän sanotaan, että 4 annosta. Siis 2 hengelle 2 päivää, jos minun matematiikkani mitenkään toimii. No kato, sitähän syödäänkin torstaina myös. Ja oheen hyvää näkkäriä. Hollannista saa ihan kelvollisia näkkäreitä perusmarketista.

Kävin kaupassa autolla ja purin autosta eteiseen ostoskoreja. Arvelin jo, että naapurin kissa kyllä haistaa kalan vaikka muovipakkauksen läpi. Kyllä. Laskin lohikorin eteisen lattialle ja palasin takakontille hakemaan toista ostoskoria. Sillä välin utelias kolli oli jo häntä heiluen sisällä haistelemassa lohipakkauksia. ”Tämäpäs tuoksuu mielenkiintoiselta.” Ja hölkkäsi syyllisen oloisena pois, kun lähestyin toisen korin kanssa.

Naapurin kolli saa käydä meillä kylässä.

Lohi oli kallista, melkein 22 euroa kilo nahalliset palat. Nahaton tuore maksaisi jopa 30 euroa. Marssin pakastimelle, että pakastefileethän ovat halvempia. No, hylly tyhjänä. ”Tuote ei saatavissa tällä hetkellä.” Höh. Sieltä olisi saanut kätevästi nahatonta 20 eurolla kilo.

Oikein ökyruoka tehdä lohikeittoa, tähän ei ole nykyisellä inflaatiolla kaikilla enää varaa.

Niin kallista, etteivät edes kehtaa pakkaukseen kirjoittaa kilohintaa?? Hyllyn reunassa hinta sentään näkyi.

Tässä oli sitten nahka poistettavana paloista, mikä on siis vaikeaa sahata tuoreesta lohesta. Kokonaiset fileet kypsennän tietysti nahan kanssa, koska syödessä se lähtee helposti. Mutta lohikeittoon oli menossa kuutioita enkä halunnut sinne 30:tä pikkupalaa nahallisena enkä myöskään poimia jälkikäteen valmiista keitosta 30 nahanpalaa. 

Olisi kai pitänyt esikypsentää lohifileet, irrottaa nahka helposti, ja sitten vasta paloitella. Mutta mitä monimutkaista shittiä. Tällaisessa kohdassa alan aina inhota ruoanlaittoa. Jos se on tehty kohtuuttoman vaivalloiseksi.

Alkaisko jo olla valmista??

Reseptien määrätkin ovat hankalia hankkia hollantilaisista marketeista, koska niin moni asia on valmiiksi annosteltu. Esim. lohikeiton reseptin 800 g perunaa on mahdoton saada. Perunaa myydään 1 kg muovipusseissa, tai joskus miniperunaa 500 g tai sitten 2 kg tai 5 kg säkeissä. Ei niitä saa kauhoa laarista irrallaan kuten Suomessa.

Eikä lohtakaan saa 800 g. Kylmiössä on valmiiksi pakattuja pikkufileitä 250 g per pakkaus, eli jos otan 3 pakettia, saan 750 g lohta. Joko puuttuu 50 g tai sitten pitää liioitella ja ottaa 4 pakettia, ja sitten onkin jo 1 kg erittäin kallista lohta.

Tulos oli kuitenkin vaivan arvoinen.

Yhtenä päivänä huomasin, että pyöräni takakumi oli mennyt plätyksi. Mieheni tietää korjaajan, jolla on takapihassaan pyörävajabisnes parin kadun päässä. Ihmettelen välillä, mistä näitä löytyy, kun ihmisillä on vaan perinnetietona ”joku puhelinnumero” jollekin äijälle, joka korjaa iltaisin pyöriä korttelissa, tuskin on ihan ilmoitettu bisnes. Mutta miten hyvä, että sellainen on, koska jos minun pitäisi viedä se viralliseen pyöräkauppaan, sinne olisi pitkä matka keskustaan enkä voi tyhjällä kumilla ajaa, joten millä sen sinne taluttaisi kilsakaupalla.

Legenda on myös mieheni tarina jostain korttelibisneksestä kopioiduilla CD-levyillä joskus varhaisella 90-luvulla. Joltain indonesialaiselta tyypiltä sai kotiovelta käteisellä parhaat hittimiksit, silloin kun levyjen polttotekniikka ei vielä ollut tullut joka talouteen ja joka tietokoneelle. Vähän kyräiltiin ja pidettiin salassa, ettei laiton kauppa paljastuisi; kunnes joku näki, että paikallinen poliisikonstaapelikin kävi siellä hakemassa lapsilleen parhaat bilemusiikit viidellä guldenilla.

Tässä muuten saksalainen 90-luvun esite, joka löytyi arkistoista. Virallisia CD:itä.

"Eläimellisen hyvää kansanmusiikkia"

"Hellät tunteet"

Takaisin Tunturi Daamiin. Korjaaja ihasteli taas Tunturipyörän kunnollista laatua; ”akselikin on sellaista tukevaa tekoa mitä yleensä näkee vaan BMX-pyörissä”. Ja muutenkin kunnolliset paksut materiaalit. Huomaan, että siinä on jopa tarra, että se on Rautaruukin terästä. Onkohan Suomessa oikeasti nykyäänkin vielä oma terästehdas? Sanoin, että tämä fillari on 90-luvulta ja aion tosiaan käyttää tätä niin kauan kuin se vain pysyyy kasassa. Ja tietysti on legendaariset Nokian renkaat: ulkokumit ovat vieläkin alkuperäiset.

Tässä vielä pari kuvaa viikonlopun monitaidetapahtumasta, jossa bändi soitti elvistä ja rokkenrollia puistossa. Keskustassakin oli muutama eksoottinen ruokakoju.