Hyväksyin mallikirjani, ja kirja meni tuotantoon. Kolmas romaanini, lapsuudesta ja 70-80-luvun nostalgiasta kertova ”Vakosamettia ja karkkisadetta” on virallisesti julkaistu vappuna 1.5.
Tässä linkissä kirjan esittelyä BoD-kirjakaupassa. Tilattavissa myös Suomalaiseen Kirjakauppaan, sekä Booky- ja Adlibris-verkkokaupoista. Kirjailijasivulle www.liisarauhakoski.net lisäilen käteviä linkkejä ja e-kirjan ostopaikat sitten kun valmistuu sekin.
Tapahtui ihan hirveän paljon ja tein ihan hirveän paljon kirja-asioita. UPS ilmoitti, että paketti tulee: kirjan 5 kappaleen ensipainos! Ovat näköjään BoD:illakin kyllästyneet DHL:n viime kertojen pelleilyyn ja vaihtaneet kuriiria. Löysin Booky-myyntilinkin ja päivitin nettisivun. Huomasin, että yksi nettisivun valokuva menee väkisin poikittain, joten poistin sen. Otin valokuvan kaikista 3 kirjasta etusivulle ja päivitin sen. Meilasin Hyvinkään kirjastolle ja kysyin kysymyksiä.
Hyvinkään pääkirjastossa kerron kirjasta heinäkuussa, kun olen lomalla Suomessa, tiistaina 19.7. kello 17.
Kaiken kirjahektiikan ja työhektiikan lisäksi oli outoa kommunikointia. Oikein riemuvoittoja. Laitoin hollantilaiseen Flightradar-ryhmään jutun British Airwaysista, jonka aina kuulen selvästi jarruttelevan just tässä pään päällä ja tunnistan sen moottorien ujelluksen sisälläkin, että nyt on taas BA laskeutumassa Düsseldorfiin.
Minulle vastasi Ihan Oikea Lentokapteeni, EasyJetin pilotti, joka sanoi, että tässä kohdassa on tosiaan se raja, jolloin poistutaan Hollannin valvonnasta ja saksalaiset alkavat käskeä valmistautumaan ja laskeutumaan Düsseldorfin ILS-pathiin tosissaan. Eli ne alkavat oikeastikin jarrutella juuri Venrayn päällä. Myös EasyJet ja Aer Lingus ovat välillä äänen lähde, mutta kovin ujellus tulee kyllä BA:sta vaikka on saman tyypin koneet kaikilla, A319 tai A320. Ehkä eri alatyyppejä/vuosikertoja ja eri moottorityyppejä niissä.
Teki hyvää saada vahvistus, että en ole yksin joku hullu outoja kuuleva erityisherkkä, joka tunnistaa moottoreiden ujelluksia ja keksii niille merkityksiä, vaan se on ihan fakta ja muutkin ymmärtävät sen asian.
Töissä odottelin asioiden hoitumista yhdessä huoneessa, jonne tuli jonoon myös kirjanpidon romanialainen Iulia, tunnen hänet meileistä takavuosilta. Vähän ujo tapaus. Kun siinä odoteltiin, keksin yhden aiheen: ”Kohtahan on euroviisut... seuraatko niitä yhtään? Tiedätkö Romanian kappaleen?” Oli hän viime vuonna seurannut hyvin, ja tänä vuonna kuulemma tulee ihan huonoa Romanialta, ei mikään tunnettu... viimeksi oli joku hyvä Romanialla joskus vuonna 2000 ja sitten ei enää.
Aika usein minulle tuleekin vastaan joku, joka vähättelee oman maansa euroviisukappaletta, että ”toivoton tapaus ja hohhoijaa ei tästä tuu mitään”, turhan pessimistisenä. Lohdutin, että onhan se nyt ihan kiva keskitason partykappale eikä mitenkään alimpana minunkaan listoillani.
 |
| Välillä on käyty parsan suoramyyntikaupassa, josta saa myös mansikkaviiniä ja Lambada-mansikoita. |
 |
| Siellä on aivan uusi kuorimiskone, jossa parsat roikkuvat pidikkeissä ja kuorimaveitset käyvät ylhäältä alas. |
Nauran aina itselleni, että ”miten niin oon introvertti mörökölli”, kun totean tunnereaktioni tietynlaiseen uutisartikkeliin. Hollannin yleisardion nettiuutisjanalla on aina aamun aluksi yksi koostejuttu tyyliin ”mitä kaikkea on odotettavissa tänään”, siihen päivän säätiedotus ympättynä, ja kaikki kepeään sävyyn paketissa. Tämä artikkeli ei ole tiukkaa uutistekstiä, vaan aluksi tervehditään lukijaa iloisesti: ”Hyvää huomenta!” ja sitten blaa blaa blaa.
No, joka kerta, kun luen tuon iloisen ”Hyvää huomenta!” joltain tuntemattomalta toimittajalta, pöyristyn ja pahastun, ja klikkaan artikkelin saman tien kiinni. ”Ei tänne oo tultu smalltalkia pitämään! Eikä mun aamu oo hyvä! Perkele hyvä kun hereillä pysyn! Neljä tuntia unta puuttuu! Tunge se hyvähuomenes vaan sanonkomämihin! Mene asiaan! Haluan uutissivulta pelkkää faktaa enkä tekopirteitä aamuihmisiä! En mä tänne tullu kaunokirjallisuutta lukemaan vaan pikaisesti uutiset! Ei mulla oo aikaa tällaiseen laverteluun!”
Olin itsekin pöyristynyt, miten yksi pirteä ”Hyvää huomenta!” voi muka tuntua minusta niin väärältä ja negatiiviselta. Testasin moneen kertaan eri päivinä, että avaan aamukoosteen: onko se nyt oikeasti niin kamalaa? On! On se, joka kerta!
 |
| Tuolla latvassa on yksi turkinkyyhky, joka toivottaa myös kello 6 aamulla ”huhuuhu”. Mutta sen kestän paljon paremmin. |
 |
| Etupiha kukkii nyt upeasti. |
 |
| Samoin takapiha. |
Hektisen työpäivän jälkeen koin, että minun täytyisi päästä stressistä irti ja liikkua. Veri veti pitkälle kävelylle. Hoidin kuitenkin ensin kirja-asioita ja sitten siitä tuli pyöräily. Voisin kiitää nopeasti ja saada lihaksille liikuntaa pikaisesti.
Päädyin puistoon katsomaan laukkaavia teinikaritsoja ja halusin nähdä harjumaiset metsän mäet puiston takana. Meinasin jättää pyörän parkkiin ja kävellä, mutta kukkulan vasemmalla puolella alkoikin selvä metsäpolku, jota aloin pyöräillä. ”Let’s offroad” -tyyliin (Fast Show). Huomasin, että polku jatkuu hyvin pyöräilykelpoisena loputtomiin, jos on asennetta. Jos eivät kävyt ja juurakot haittaa, vaikka minulla on vaihteeton Tunturi Daami.
Puskin eteenpäin, mutkia ja mäkiä. Oikein moneen suuntaan haarautuivat metsäpolut ja arvoin, mitä valita. Oli pari tiukkaa laskua ja jyrkkää nousua, yhdessä jouduin taluttamaan. Ja yhdessä kohdassa pelkäsin, että menen hirveää vauhtia alamäkeen ja sitten tuleekin pehmeää hiekkaa, johon voisi luisua ja kaatua jos huonosti käy. Eli oli ihan maastopyöräilyä ja adrenaliinia tarpeeksi.
Tulin hylättyjen luostarin kivitalojen taakse ja metsänlaidassa aukeni viherkatos, pergola, puolitunneli. Pitkä kaari metallista, melko vihreästi kasveilla peittyneenä. Tiilirappuset johtivat sinne, oli lattia, ja sen takaa jatkuivat tiheät pensasaidat luotisuoraan kohti kauempana häämöttävän rakennuksen seinää.
Mystinen paikka. Uskalsin kävellä hylätyn katoksen alle. Siellä on voinut olla oikein mukavia juhlia, jos siellä ovat vaikka istuneet ihmiset pitkän pöydän ääressä kesäpäivinä.
Olihan seikkailu. Paluumatkalla näin oman kadun kissat viettämässä aikaa kadulla. Yllätyksenä istui etupihassa pitkäkarvainen mustavalkoinen ”Hey dikke kat” (Hei paksu kissa) siellä, missä Junior-kolli asuu. Höh? Asuuko sekin siellä vai oliko se nuuhkimassa vihollisen reviiriä?
Sen nimi on ollut ”Hey dikke kat” siitä saakka kun mieheni huusi hämmästyneenä selkäytimestä nämä sanat nähdessään sen yhtäkkiä juoksevan pois autojen välistä meidän ovemme edestä. Junioria ei näkynyt. Dorus ja sen nuori pitkittäisraitakaveri olivat jalkakäytävällä oman talonsa edessä nuolemassa takalistojaan ja sanoivat, että tästä ei sitten oteta kuvaa.
Ai niin, laitoin vähän aikaa sitten online videon, jossa kuljen ja kerron pitkin Venrayn ostoskatuja. Siinä näkyy myös vähän varhaisemman kevään maisemia.
https://www.youtube.com/watch?v=CA1SnZeFJIU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti