Elämäni ekat karjalanpiirakat

Karjalanpiirakka-projekti. Leivoin yhdet karjalanpiirakat, ensimmäiset elämässäni, ja some räjähti, kun kerroin siitä. Suoritusta kehuttiin. Ja olihan se ylpeä tunne, kun se ensimmäinen rypytetty valmistui tiskipöydällä.

Eka kokonaan alusta asti itse ja yksin valmistamani karjalanpiirakka.

Täällä Hollannnissa kun ei marssita tuosta vain markettiin ostamaan karjalanpiirakoita. Tällä saarella näännytään jatkuvasti ilman karjalanpiirakoita! (Peppi Pitkätossu -sitaattia mukaillen.) Jos haluaa niitä, ne on tehtävä itse. (Tai ajettava suomalaisten ylläpitämään kauppaan esim. Rotterdamiin tai Amsterdamiin hankkimaan niitä silloin kun siellä on pakasteita tai tuoreita tarjolla; ja se on minulle usean tunnin keikka.)

Nyt on näköjään se hetki, jonka piti olla syksyllä. Että ”syksyllä sitten leipasen karjalanpiirakoita, sitten kun on paljon aikaa joku viikonloppu.” Ei ole tullut sellaista aikaa koko syksynä, tietenkään, sellainen on syksy. Luulin jo oppineeni, ettei syksylle kannata suunnitella projekteja, koska niitä ei ehdi koskaan tehdä siinä ohikiitävässä hetkessä myöhäisten kesähelteiden loppumisen ja jouluvalmistelujen alkamisen välissä. Ehkä hyvä tietää, että sellaiset luppoajat saattavat sen sijaan hyvinkin koittaa tammikuussa.

Tämä ei ole reseptiblogi eikä ohjeblogi. Täällä vaan sekoilen ja kerron kokemuksistani. Resepti löytyy vaikka Martoilta (linkki tässä) ja hyviä vinkkejä vaikkapa tästä, jota katsoin sattumalta. 

Puuro on keitetty, on tosiaan kätevämpää hoitaa se homma jo edellisenä päivänä. 

On olemassa sellanen peli, että pitää mainita asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. ”En ole koskaan... keittänyt riisipuuroa.” Pelottaa. Siitä kerrotaan aina, kuinka helposti se palaa pohjaan, jos ei koko ajan sekoita.

Toimi se. Paksupohjainen valurautapannu kai auttoi asiaa. Ja vinkit siitä, että jos aloittaa keittämisen veteen ja vasta hieman myöhemmin jatkaa nestettä maidolla, se ei pala heti ja niin helposti pohjaan.

Esihistoria: Pulikka on ollut minulla mukana ulkomailla varmaan 90-luvulta saakka siinä toivossa, että teen ne piirakat. Saksasta Hollantiin. Ja nyt jo sitten tein, heh heh. Kannattaa odottaa 25 vuotta.

Ruisjauhoja olen googlaillut ja todennut, että aika hankala nitä on Hollannista etsiä. Jossain biohippikaupoissa saattaisi olla, normaalissa ruokakaupassa ei koskaan. Hankin suomalaiset ruisjauhot jo kesällä, kun kaavailin projektia. Puuroriisiä sentään löytyy lähikaupasta.

Työelämään tutustumisjaksolla yläasteella koin ensimmäisen kosketuksen raakaan karjalanpiirakkaan, kun suurkeittiön ystävälliset leivontamummot antoivat minun kokeilla ja harjoitella reunan rypytystä. Tein ensin liian teräviä ryppyjä kunnes opin. Luokkakaverien mukaan kotitaloustunnillakin tehtiin jo aiemmin karjalanpiirakoita, mutta joko en ole ollut koulussa sinä päivänä tai tuo muistikuva on harvinaisen täydellisesti pyyhkiytynyt aivoistani jo pian sen jälkeen.

Puuro jäi turhan vaisuksi, kaipaa enemmän suolaa. Mutta kuten jo tiesin etukäteen, osaan kyllä ohentaa kakkarat ja rypyttää piirakat. Ei tuollainen askartelupuoli ole koskaan vaikeaa ollut. Ja hyvin paistui ja pysyy koossa ym. 

Pistin kakkarat kaulitusta taikinasta juomalasilla (käsin maalattu Tallinna-matkamuistolasi). Vaihtoehtoinen metodi on rullata taikina makkaraksi ja katkaista siitä siivuja.

Leivinpaperimme sanoi kestävänsä max. 220 astetta, ja meidän uunista lähtee 250 astetta ja piirakat tietysti paistetaan maksimissa. Ei täällä edes myydä uuneja, jotka osaisivat 275 tai 300, mutta riitti tuokin. Leivinpaperi joko kärtsää tai sitten ei, en lähtenyt kokeilemaan. Paistoin paljaalla pellillä ruisjauhojen päällä. Onkohan Suomen leivinpaperi paremmin kuumuutta kestävää, kun siellä paistetaan realistisesti välillä 300 asteessa?

(”300 asteessa paistaminen on Suomessa ihan legitiimi skenario”, ajattelin. ”Mikä snobi”, ajattelin sitten. Ei tarvitsisi kaikkea ilmaista latinaksi, mihin on kansankielikin. Sitten tajusin, että jos käytän juuri tällaista latinaa sivistyssanoina, siinä on sentään se etu, että tuon ”legitiimin skenarion” voisi tajuta puoli maailmaa suoraan ilman käännöstäkin. Kaikki romaanisten kielten maat ja kaikki englantia puhuvat, koska niille on latinasta ja ranskasta lainattu tuollasia sanoja - eli espanjalla ja englannilla voittaa jo pari kokonaista maanosaa samantien. Saksassakin käytetään paljon näitä kansainvälisiä sivistyssanoja. Eli onhan se nyt aika käteväkin kielimuoto.)

Työkaverikin kyseli lisää, kuvia nähtyään, miltä sellainen piirakka maistuu. Itse asiassa sehän on joku tällainen EU:n suojeltu paikallisperinneruoka, jonka reseptiä tulee vaalia. Tuhatvuotiset pulikat. Kun leipomisen vaiheillakin on omat nimensä, ”kakkarat”, niin on se aika pyhä toimitus. Sanoin, että kaikki oppivat tämän mummoltaan parhaassa tapauksessa, rullaustekniikat ja rypytykset. Mutta on siihen nettikin täynnä ohjeita. ”Mikä näiden nimi on siis oikeesti?” -”Karjalanpiirakat!” Syvä hiljaisuus pitkän ja vaikealat kuulostavan sanan edessä. ”Joo okei...”