Joulu yllätti kukkakaupassa kävijän

Perjantai-iltana shoppailtiin kierros. Puutarhakaupasta saa hyvälaatuisia paksuja kynttilöitä pimeää sesonkia varten. Kaupassa oli joulumaailma valmiina, metsällinen tekokuusia valoineen ja nurkassa valkoinen luminen miniatyyrimaisema liikkuvine osineen ja ajavine junineen, ja vuoristoineen ja markkinakojuineen.

Kojussa myydään belgialaisia ranskiksia.

Joululaulut soivat kaupassa. Aloin pelätä, että kohta saadaan kärsiä Last Christmasista ja sanoin, että äkkiä ulos täältä ennenku tulee Geroge Michael. Oli vasta lokakuu, oikeasti. Ja sehän on maailmanlaajuinen vitsikilpailu, että kuka onnistuu olemaan kauimmin kuulematta Last Christmasia aina syksyllä. Mutta mieheni kertoi jo kuulleensa, kun Mariah Carey soitettiin jo radiossa edellisviikolla, All I want for Christmas.

Keskustassa käytiin kemikaliokaupassa ja selailin taskukalenteria ensi vuodeksi. Aukiolla roikkui mukavia tunnelmavaloketjuja ja leivonnaiskoju loisteli vaaleanpunaisena hämärässä. Mutta niiden myymät vohvelit ja tiiviit hollantilaismunkit, oliebollen, eivät ole minun suosikkejani ollenkaan.

Lauantaina käytiin Saksassa, Oberhausenin valtavassa Centro-ostoskeskuksessa, ja mies löysi etsimänsä paksun talvitakin. Minä löysin itselleni taskukalenterin kivasta  kirjakaupasta. Otettiin kahvitauko ja syötiin lopuksi Nordsee-ketjun pikaravintolassa kalaa. Teki yhtäkkiä sattumalta mieli kalaa, kun se haisi siinä paistetulta lohelta. Saksalainen gurmee kai. Taannoin söin mielelläni niiden turskasämpylöitä Bonnissa.

Oberhausenin Centron ravintolatori.

Centrossa ei ole minkäänlaista ruokakauppaa lähistölläkään, ikävä kyllä. Etsittiin erikseen navigaattoriin lähin Kaufland, että päästiin ruokaostoksille. Oberhausenin laitamilla oli rupunen ostoskeskus, rähjäinen, oikein vanha, lähiöromanttinen. Sellainen ”totuus Ruhrin alueesta” -tyylinen, real life. Mutta siellä oli Kaufland, jossa meni liukuhihna oikein yläkertaankin ja oli non-food-osastoja. Sekin oli vanhanaikaisen oloinen, täyteen ahdettu, mutta iso kumminkin. 

Sain muistelemani eines-Knödelit, sellaiset kauheat, joissa on muruset valmiina muovipussukoissa. Niitä keitellään kattilassa, kunnes ne turpoavat ja sitten ne kuoritaan palloina muovista lautaselle. Kuulostaa yhtä hirveältä kuin Suomen roiskeläppäpitsa, ja kaikki itseään arvostavat tietysti sanovat, että näitä on niin helppo pyöräyttää itse. Mutta tiesin juuri nämä einekset 90-luvulta ja halusin maistaa niitä uudelleen. 

Variantteina on Kartoffelknödel eli perunamykyt ja nämä Semmelknödel, jotka koostuvat lähinnä leipäpaloista (ja jos tekee itse, niihin käytetään kätevästi vanha sämpylät). Perunavaihtista ei juuri nyt osunut silmään hyllystä, mutta joku kerta hankitaan sekin.

Joskus tuntuu, että niinhän sitä ”helposti pyöräytät” minkä vaan ruuan, jos et käy töissä. Mä vittu pyöräytä mitään jos olen ollut 10 tuntia poissa kotoa käydäkseni töissä. Kun tulen kotiin kuuden jälkeen, minulla on nälkä ja haluan ruokaa. Ei minulla ole edes niitä sopivia aineksia valmiina odottamassa, mistä pyöräyttää, eikä varsinkaan aikaa. Joten einesknöödeli tänne. Ei minua töiden jälkeen kiinnosta yksinkertainenkaan resepti, vaan jokin todella simppeli ja nopea ateria. Joskus kun ei jaksa paneutua sekuntiakaan edes siihen, että hankkii sopivat aineet.

Ja vanhaa leipää meillä ei (onneksi) ole nurkissa pyörimässä muutenkaan, koska pidämme leipävarastomme pakastimessa, kullekin omat lempilajinsa. Aina tuoretta, senkun sulattaa pikaisesti tarpeen mukaan. Tähän mennessä jokainen leipälaji on kestänyt pakkasessa aivan priimana. Ei tule hävikkiä. 

Näin se alkaa. Kuivat ainekset pusseissa.

Pussit läpäisevät vettä ja sisältö alkaa turvota.

Pieni kyspytys kuumassa vedessä.

Valmis. Ruskea kastike päälle.

Sunnuntaina huomasin, että yhdestä perjantaisesta kynttilästä puuttuu sydän. Jouduin palaamaan kauppaan. Menin pyörällä, koska oli kaunis syyssää. 

Nyt on se aika, kun lehtiä todella irtoaa puista, tuulenpuuska repii niitä irti kymmenittäin, ihan livenä näen niiden lähtevän lentoon edessäni parvena. Kultaisia lehtiä lentää ja pääsin pyöräilemään, takki vielä auki. Oli jotain 13 astetta silloin, mutta sitten alkoi viiletä ja nyt on aamuisin enää 5.

Palvelutiskin nainen nauroi myös, kun sanoin, että tätä kynttilää on hankalahko sytyttää.

Latvassa on naakkojen kokous.

Talviaika laitettiin sunnuntaina ja vaihdoin jo autonkin kellon. Pomoni oli vääntänyt Sitikkaansa, mutta oli vaikeaa. Kysyin ”olikse liian ranskalainen” ja kyllä oli nimenomaan siinä se hankaluus. Onneksi meidän aasialaiset automme ovat tosi yksinkertaisia.

Joo tiesin, että talviaikana tulee varhain illalla pimeä. Mutta oikeasti tosissaan. Kello 16.30 kiinnitin huomiota, kun keltanen valo loisti ulkona alhaaltapäin, laskeva aurinko pilven alta lähes vaakatasosta. 17.00: vaaleanpunaiset pilvet. 17.30: pimeä. Ihan niinku heti ekana päivänä talviaikana vai?

Kun pyöräilin, sen jälkeen oli lonkkakipuja. Rappusissa olen ihmetellyt, miten voi joka toinen askelma narahtaa, mutta se onkin vasen polveni, joka ääntelee. Ja oikeassa polvessa on pistänyt rapuissa siitä saakka kun pyöräilin. Hiton vanhuus.

Väsyttää ja silti nukun huonosti. Menen rättiväsyneenä punkkaan että no nyt, nyt varmaan nukun sikeästi. Niin eikä perkeleessä, pyörin tunnista toiseen hereillä.

Talitiaiset riehuvat pihassa söpöinä. Punarinta kylpi vesikulhossamme. Punarinnat säksättävät pimeässäkin ja saattavat lurittaa laulun. 

Tallinkin Romantika-alus on vuokrattu pois, täällä uutisissa on, että se alkaa huhtikuusta liikennöidä Norjasta Hollantiin. Uuden vastaperustetun varustamon alla. Savupiipussa on vielä Tallinkin raidat, mutta yhtiö maalataan uusiksi valokuvien perusteella. Kumminkin ne säilyttävät laivan nimen; eihän sitä olekaan myyty, vaan charteroitu alkujaan 3 vuodeksi kuulemma.

Kylki on joko jo maalattu tai photoshopattu uutiskuvaa varten.

Nyt saatan mennä kokovartalopaniikkiin, kun tajuan, että sunnuntaina minun on tarkoitus pitää ne järjestämäni kirjanjulkkarit Amsterdamissa. Onneksi kaikki järjestäjät ovat positiivisia, hotelli iloitsee, haastattelija on valmiina, ja sovitaan, että pidetään mukavaa.

Kirjoja tilaavat etukäteen nekin, jotka eivät pääse paikalle. Signeerattuna. Onneksi kysyin vähän aikaa sitten Facebookissa oikeilta kirjailijoilta, miten signeerataan kirja. Omistuskirjoitushan on sitten vielä erikseen, että laitetaanko saajan nimi. Ja keksivätkö jonkun tervehdyksen oheen. Siihen vastasivat kokeneet kirjailijat ja TOMMI KINNUNEN taas, eikä edes ekaa kertaa minun kyselyihini. Istun vieläkin penkillä ja yhtäkkiä muistelen, että TOMMI KINNUNEN, jumaleissön.