Jotain tolkkua minilomassa

Pystytettiin joulukuusi. Kuusi oli ullakolla kolmena osana. Valot laitettiin heti. Muu koristelu sai odottaa pari päivää kunnes ehdittiin.

Tää on välillä tällasta, että nukahdan klo 19 ja on pakko ottaa nokoset. Tai tällasta, että yhden yön nukun oikein hyvin, mutta seuraavana yönä olen vielä 4.25 täysin valveilla enkä ole nukkunut sekuntiakaan vaan odottanut pelkästään, että vihdoin nukahtaisin.

Parin päivän loma oli, puoli viikkoa. Ei ollut pakko tehdä oikein mitään, onneksi. Kylpylään haluttiin kerran vielä uudestaan löllymään (linkki: tässä jutussa kerroin uudesta kylpyläkokemuksesta ekaa kertaa.)  Kylpylä on kiva, mutta saan siitä aina migreenin sekä sen, että nukahdan samantien sen jälkeen. Eli taas nokoset.

Minua stressaa pieninkin todo-lista enkä saa siltä yhtäkään kohtaa tehtyä pois. Aina tuntuu, että loppumaton pino asioita odottaa ja pitäisi ottaa niille se aika vihdoin. Tämän piti huom. olla loma.

Alan olla huolissani jaksamisestani, jos tämä on tällaista, että joka päivä tule migreeni ja joka ilta nukahdan vääjäämättä klo 19 niin että on pakko mennä oikeasti nukkumaan. Ja että unirytmi sekoilee epätasaisesti, minkä johdosta en saa yhteensä tarpeeksi unta öisin. Ja jos en lomallakaan osaa mitään muuta kuin stressata.

Lopulta kyllä nukuin lähes kaikki lomayöt hyvin ja pitkään, eli kyllä sitä unta sittenkin sai kohtuullisesti tankattua.

Aika paljon ehdin lukea myöskin. Lisää kirjoja pukkaa, ei tosin ole olemassa niin monta tuntia päivässä kuin lukemista olisi tarjolla. Lisäksi on lehtiä ja löysin pinon suomalaisia naistenlehtiä kesältä, joita en koskaan ehdi lukea. Ehkä ehtisin vähän enemmän, jos en lukisi nettiä ja facebookia koko ajan.

Aivan harmaita päiviä.

Kun tässä vain hissutellaan pimeässä lähinnä, on näköjään keskitytty ruokahuoltoon ja kokkailuihin. Tein thaimaalaista kookosmaito-kanawokkia, johon tungin perunanpaloja ja viinirypäleitä.

 Työpaikkaruokalassakin sai äskettäin ilahduttavan kulinaristista sinihomejuusto-päärynäleipää, ei huono.

Thai-kokkaus alkaa. Improvisoidut ideat lapulla.

Kokkiviini ei kuulunut reseptiin, mutta jämä löytyi kaapista ja piti ilmeisesti juoda pois.

Ja leivoin unelmatortun, jossa on vanilja-voikreemiä täytteenä. Leivinpaperi oli Saksasta hankittu rulla, josta voi itse leikata. Meidän kaupasta saa vain valmiiksi arkitettua paperia, ja jos paistaa uunipellillä jotain nestämäistä kuten pannukakun taikka tällaisen kääretorttupohjan, arkista puuttuu aina reunasta 2 cm pituutta.

Kunnon rulla Saksasta.

Hei rullaati rullaati...

Muumit menossa mukana.

Tähän on tultu, että katan kakkuhaarukan. Keskieurooppalainen hienostelu.

Kylpylässä oli kyllä oikeasti zen-hetkiä. Kun makaa 60-asteisessa huoneessa lepotuolissa, jossa soi hiljaa abstrakti meditaatiomusiikki, värivalot liukuvat lempästi kauniin sävyisinä koko spektrin läpi hissuksiin, ja panoraamaikkunasta näkee suoraan rantaveteen, jossa seisovat osmankäämit ja kaislat tuulessa huojuen. Pikku järveen ulottuu pusikkoinen niemi, jonka rantaviivasta erkautuu nokikana ja alkaa kelluskella laineilla. Toiset nokikanat sukeltelevat kaksistaan ja löytävät syötäviä vesikasveja pinnan alta.

Suomalainen panoraamasaunakin tarjoilee saman näkymän järvelle. Aina siellä on joku kanashow. Näiden molempien huoneiden nimi pitäisi olla ”Kanapanoraama”. Oli muuten hassua kääntää hollantilaiselle, mitä tarkoittaa suomalainen lajin nimi ”nokikana”. No onhan se musta kuin noki, mutta ei se nyt ihan kana ole.

Kun luen, että suomeksi on kokonainen vesilintuheimo nimeltä ”rantakanat”, niin se on aivan söpöä. Kyllä sen myönnän, että kun nokikana kävelee tai ui, sen pää nyökkii samalla lailla eteenpäin kuin kanalla. Ja hollanniksikin lähisukulainen liejukana on waterhoen, ”vesikanalintu”, siis sittenkin kana. Saksaksi ovat nokikana ja liejukana Blässhuhn ja Teichhuhn, eli nimen puolesta ”kanalintuja” myöskin. 

Thermen Berendonck -kylpylän sisäänkäyntihalli. Kännykät jätetään pukuhuoneisiin, luonnollisesti on valokuvakielto alastomien ihmisten altailla.

Sen verran kauan tuli lilluttua isossa altaassa, että sieltä rappusia noustessa painovoima iski todella ilkeästi. Jo alkoivat kilot roikkua. Koko keho tuntui painavalta. ”Tältäkö tää tuntuu! Tällastako painovoimaa tässä tulee sietää! Tällasenko kanssa me yleensä eletään!” Voi kamala. Olin oikeasti hämmästynyt.

Suola-altaassakin käytiin taas 2 kertaa, se on kyllä maaginen. Se on ulkona, intialaisten muurien ympäröimänä, vesi lämmintä. Portilla automaattisuihku, lämmin, pesee suolat pois. Hämärässä höyry näkyy tunkevan portilta leijumaan ilmaan. Kylmässä koko lämpimän altaan pinta leijuttaa usvaa. Vedessä lamput ovat siniset, seinillä turkoosit. Suolaveden kelluttavuus on hämmästyttävä. Ongelma on se, kuinka edes kaula ei meinaa painua pinnan alle ja niskaan tulee kylmä.

Sanottiin, että nyt me ”marinoidutaan” suolavedessä tai että meistä tulee suolattu joulukinkku. Ja aika absurdi kombinaatio on katsoa niitä intialaisia muureja ja tunnelmavaloja ja päässä soi ”Kouvola, Kouvola, kaikkea kivaa betonista”. Se oli ilmeisesti niin hyvä sävellys, että se jäi päähäni mestariteoksena. (Linkki tähän Kalevauvan kappaleeseen löytyy tästä postauksesta loppupuolelta.)

Virtahepo olohuoneessa tms.

1001 yön sauna tähtikattoineen oli kans kiva ja siellä oli intialaista musiikkia. Mietin kyllä, että ehken halua lällymusiikkia, vaan miksei täällä kylpylässä voisi soida vaikka Nirvana. Vaikkapa masennuslääkkeen mukaan nimetty kappale Lithium. ”I’m so happy cause today I found my friends, in my head.” Miksei voisi. On vapauttavaa puhua avoimesti mielenterveydestä. (Harmi vaan, ettei ihan mennyt putkeen lopulta Kurtin mielenterveys.)

Poistuessa oli taas pimeää.

Suolattu kinkku.

Joulukuusi koristeltiin sitten myöhemmin rauhassa kokonaan. 

Hain flunssarokotteen lääkäriasemalta. (Kutsukirje: ”Huom! Tämä on lauantai!”) Sujuvasti sisään pikku jonoon ja minuutissa takaovesta ulos. Rokotettu käsivarsi on paksu ja arka ja punainen, mutta sen päällä pystyy silti nukkumaan. 

Illalla oli siitä ehkä vähäsen lämpöä, tai sitten se johtui oluesta, jonka join. Siinä oli tulista paprikaa ja valkosipulia. Se oli kaverin tuoma tuliainen eteläisestä paikallispanimosta. Onneksi se ei oikeasti maistunut valkosipulilta, mutta sellainen chilinen tulisuus siinä oli.

Katsoin keskiyöllä ikkunasta kadulle ja odotin kissaa. Se on aina yllätys ja odottamatonta, kun ne ilmestyvätkin. Sitä ei usko, että siellä on joku, keskellä yötä ja kylmällä säällä, mutta usein ei tarvitse odottaa kuin puoli minuuttia ja joku nelijalkainen hiipparoikin kadun poikki. Nyt oli sellaiset olosuhteet, että täytyyhän siellä olla kissa: vaeltavat pilvet, joiden välissä hieman valoisaa, melkein täysikuu. Totta kai täysikuulla pitää olla määyyh mouur. Kissojen yö. Ja siellä hyppi pieni ja iso kissa ja nuuskuttelivat naapurien autoja ja juoksentelivat pitkin katua.

Joulukalenteritkin ovat valmiina. Sain vanhemmiltani partiolaisten kalenterin ja lisäksi kaivettiin ullakolta jo edellisvuonna Saksasta hankittu kuvakalenteri. Voisin Eindhovenin suuresta kirjakaupasta saada englantilaisen kuvakalenterin, mutta pienten paikkakuntien peruskaupoista saa Hollannissa ainoastaan suklaakalentereita. Ei ole sitä perinnettä, että pelkkä kuva riittää palkinnoksi. Minulle riittää, en tartte ällöä halpissuklaata.

Nyt sitten jossain kunnossa takaisin työelämään.