Nyt ne alkoivat, livenä, siunatut Helsingin kirjamessut. Molemmat kirjani ovat esillä ja myynnissä BoD:n osastolla. On niin tärkeää olla edustettuna siellä, vaikken olekaan itse paikalla. Kirjojeni kuuluu levitä. Hankin BoD:n lähettämän virtuaalilipun messuille ja voin katsoa haastatteluja kaikilta messupäiviltä. Joo höh, yhtä hyvin ne voisivat haastatella minua Kirjamessujen lavalla.
Ai hei tärkeää on myös, että kakit ilmestyivät kauppaan (ei kakki vaan kaki- eli persimon-hedelmä). Syön niitä päivittäin koko talven, kunhan ensimmäiset kypsyvät pehmeiksi. Löysin myös kastanjoita Lidlistä sen jälkeen kun 2 supermarkettia ja 1 vihanneskauppa olivat jättäneet minut kastanjoitta. Jumbo-marketista täytyy tosin sanoa se kehu, että heillä oli myynnissä maa-artisokkaa, jota on lähes mahdotonta löytää Hollannista muutoin.
On kauniita keltaisia puita sinitaivaan alla, aurinkoisia ja lämpimiä syyspäiviä. Kadun reunaan oli kasattu paksu valli pudonneita lehtiä. Iltapäivällä tuli imuritraktori, joka imi suurella kärsällä lehdet lavalle.
Hollannin oleskelulupa-korttini vanheni ja päätin anoa uutta. En tarvitse EU-kansalaisena todistusta oleskeluoikeudestani, mutta kortti on samalla virallinen henkilöllisyystodistus ja siitä kätevä. Suomesta minulla on vain passi. Tarvitsen jonkun läpyskän, joka on aina mukana lompakossa. Tällä se hoituu. Voisin vaihtoehtoisesti hankkia Suomen henkilöllisyystodistuksen, mutta sitä varten pitäisi ajaa Haagiin ja maksaa paljon rahaa 5 vuoden voimassaolosta. Hollantilainen kortti on halvempi ja 10 vuotta voimassa, vaikka senkin prosessi on byrokraattinen ja kestää kauan.
Tein hakemuksen netissä, teetin tuoreet valokuvat ja lähetin ne liitteenä kirjeitse perään ohjeiden mukaan. Katsoin, mistä virastoista saisin hakea korttini. Ai perhana, Eindhovenin toimipaikka on suljettu tällä välin ja uusi lähin on Den Bosch. Aina pidempi ajomatka yhtä kortin hakua varten, kun oikea hollantilainen saa omansa omalta kunnantalolta suit sait. Pitäisi järjestää erikseen vapaapäivä, että ehtii ajaa lyhyinä viraston aukioloaikoina Den Boschiin ja takaisin. Lisärangaistuksena kaupungin virallinen nimi on ’s-Hertogenbosch.
Elokuussa tein hakemuksen ja kortti oli odotettavissa lokakuun loppupuolella. Yhtäkkiä postiluukussa oli tiedote, että ovella oli käynyt ulkomaalaisviraston kuriiri tuomassa minulle korttiani, mutta en ollut kotona. Enpä tietenkään, olin tyytyväisenä töissä toimistolla, kun en tiennyt, että kukaan tulee. Netissä sai sopia uuden ajan, jolloin pitää olla henkilökohtaisesti kotona vastaanottamassa henkilökorttinsa/oleskelulupansa, antamassa vanhan pois ja todistamassa henkilöllisyytensä jollakin muulla, kuten passilla. Sittenkin palvelu eikä tarvitse ajaa Den Boschiin.
Sähköpostiin tuli komea byrokraattinen vahvistus, että sitten tulee virallinen kuriiri osastolta IPKD, ”Interdepartementale Post- en Koerierdienst”, my God. Keksikää lisää lyhenteitä.
Puu ja puuhun tiiraaja. |
Odotin mielenkiinnolla, mikä sieltä tulee, mies sanoo viranomaisista aina että ”snor” eli joku ”viiksivallu” univormussa olisi tyypillinen valtion virkailija. No ei ollut ”snor” vaan pieni naurava täti. Jos minä olen yli 160 senttiä ja hän oli selävsti minua lyhempi ja no otetaan siinä ovella -10 cm pois kynnyksen korkeuseron takia, kun täti seisoi ulkona ja minä sisällä, niin ehkä hän oli joku 150-senttinen. Ja täti oli yhtä paksu kuin pitkä. Virallinen logollinen paita ja kirjoitusalusta lomakkeineen. Pienessä virallisessa henkilöautossa viranomaislogo ovessa.
Sanoin, että luulin joutuvani Den Boschiin hakemaan kortin, joten kiva kun se tuodaan sittenkin. Kommentoin, että hui kauhee kun tässä uudessa on iso pärstän kuva. Täti vahvisti, että layout on tosiaan muuttunut. Hän hihitteli, kun kauhistelin suurta valokuvaani. Toivotin hyvää ajomatkaa päivän jatkolle.
Moottoritien yllä olevalla sillalla seisoi 3 lasta polkupyörän kanssa ja vilkutti autoille käsi ylhäällä. Totta kai vilkutin takaisin. Se on tärkeää.
Joskus meiän korttelissamme pyöräilee poikia, jotka sanovatkin, aikuisen ohittaessaan, yllättäen kuuluvasti ”moi”. Pyrin vastaamaan heti. Onpa ystävällistä. Hyvää käytöstä tervehtiä. En tiedä, kuinka sosiaalinormin vastaista; sisäänrakennettuna minulla on oletus, ettei jotain 8-vuotiasta todellakaan kiinnosta aikuiset kaduilla, vaan he ovat omissa maailmoissaan. Suomessa moninkertaisesti selvemmin ei oleteta, että kukaan tervehtii, varsinkaan esiteinit. Täällä se on ehkä normaalimpaa, tervehtiväthän useat aikuisetkin ihan vaan ohittaessaan korttelissa tuntemattoman. Joskus jopa pyörän selästä käsin.
Pieni puolikuu puiden välissä. |
Kun kuljin kadulla miehen kanssa, tuli valtava Junior-kissa vastaan ja siirtyi meille maukumaan. Mutta se oli ollut juuri tuntemattoman naisen luona toisella puolella katua ja näin, että nainen kykki sen edessä puhelimen kanssa: yritti ottaa kuvaa. Mutta niin kissa häipyi poseeraamasta, kun me tulimme. Nainen tulikin luoksemme ja ilmoitti, että ”mä vaan halusin kuvan”. Mies kysyi, onko se hänen kissansa. Ei, oli naapurin. ”Paljon faneja Juniorilla”, sanoin. ”Me ollaan sen vanhoja tuttuja.”
Saimme toisena päivänä myös uuden kaverin, toisen mustavalkoisen kissan, joka asuu viereisellä kadulla ja uskalsi vihdoin tulla nuuskimaan. Sitten se halusikin loputtomasti silityksiä.
Uusi ystävä, nimi tuntematon. |
Sain 500 palan lintupalapelin valmiiksi 4 illassa. Jos olisi ollut joka ilta rajattomasti aikaa, se olisi onnistunut 3 illassa. Mutta kun piti myös katsoa telkkarista glamrock-dokumentaari (sis. mm. David Bowie, the Sweet, Slade) sekä pienoisrautateiden rakennuskilpailu: joukkue muodostaa kolmessa päivässä esim. kokonaisen järvimaiseman ja Tylypahkan höyryjunan. Kun kerrankin tulee jotain järkevää telkkarista. Unohtamatta tietenkään Lentoturmatutkintaa, josta näkyy tulevan uusia jaksoja National Geographicilta.
Palapeli tuntuu olevan hyvä veto aivoterveydelle. Vastavoima hektiikalle. Tekee niin hyvää saada aivot välillä tyhjäkäynnille assosioimaan. Saada keskittyä vain siihen, että löytää sen yhden palan, ”joka on tollanen perusmuotoinen ja vähän littana ja missä on reunassa sinistä, muuten aika tumman vihreä”.