80-luvun musaleffat ja Harry Potterit

Projektina katsoimme 80-luvun musiikkileffoja, kun tajusimme, ettemme ole edes nähneet niitä, vaikka fanitamme kasarimusiikkia. Flashdance, Dirty Dancing, Footloose, Fame. Aina kun näen videoklippinä tai jossain muisteluohjelmassa osia vaikka Flashdancesta, tajuan, etten ole nähnyt sitä leffaa koskaan kokonaan. 

No nyt olen. Ihan hyvä. Tanssiesitykset ovat upeita suorituksia, olin ihan että vau. Mutta enpä tiedä kuinka onnelliseksi tyttö tulee balettitunneilla.

Dirty Dancingistä en tiennyt oikein yhtään mitään, paitsi että kiltti tyttö kohtaa pahan pojan, joka on Patrick Swayze, ja sitten ne tanssivat. En tiennyt, että tarina tapahtuu 60-luvulla enkä tiennyt mistään vuoristohotellista mitään enkä luokkataistosta ja moraalisista opetuksista, hyvistä ja huonoista pojista tai kotirouvista tai raskaaksi joutuneista tytöistä. Oikein kunnianhimoinen juoni monine käänteineen ja pohdintoineen, se oli kyllä ihan laatuleffa.

Famesta tiedän, että se pyöri tv-sarjana. Mutta ensin oli leffa v. 1980 ja trailerista näki selvästi, kuinka se vielä huokuu 70-luvun sfääriä ja filmitekniikkaa, se on niin varhainen. Voi, siinä oli oikein traagisia kohtaloita ja surkeita hajonneita perheitä, ihan heviä. Voi nuorten psykodraamaa ja kipuilua.

Ja Footloosessa oli kiva tarina. Ahdasmielinen kirkkoyhteisö, joka kieltää popmusiikin ja tanssimisen - minussa nousee pyhä raivo aina kun näen sellaisia konservatismin kukkasia, ja on ihanaa kun joku kapinoi vastaan. Ahdistaa vaan tuollaiset kylän tappelupukarit, jotka alkavat mäiskiä toisia kuonoon.

Näitä ostellaan jostain Apple tv:n kirjastosta vuokraleffoina muutamalla eurolla. Periaatteessa siellä on koko filmihistoria, että nyt voinkin sitten listata leffoja, jotka olen missannut myös viimeisen 30 vuoden ajalta. En ole nähnyt paljon elokuvia yleisesti ottaen. Aina kun ihmiset puhuvat elokuvista, nimi on minulle tuttu, mutta olen ainoa, joka ei ole nähnyt sitä. Leffojen arvostelut olen toki lukenut lehdistä.

Kasarilta muistan esim. sen että luokkalaiseni tytöt kyllä mainitsivat niitä sen ajan leffoja. He tiesivät Dirty Dancingistä; he olivat käyneet katsomassa sen. Olimmehan me jo 13-14 silloin, 1988. Mutta se ei ollenkaan kuulunut minun kulttuuriini mennä elokuviin katsomaan jotain ajankohtaista nuorisofilmiä. Ei tullut mieleenkään. Toisaalta olen nähnyt Paluu tulevaisuuteen v.1985, joten ehkä se oli tyylilajin valinta, ja romanttiset tyttöjen leffat eivät ehkä kuuluneet kohteisiini.

Aloin nyt sitten lukea Harry Pottereita, suomalaisina e-kirjoina. Vähitellen pääsen mukaan siihen maailmaan. Ei se ihan heti auennut, ja siis tuollaiset fantasiamaailmat eivät ole varsinaisesti omaa tyylilajiani, joka kiinnostaa kirjallisuudessa.

Suht kamalaa, siis hirveän jännittävää. Lopulta on pakko tietää, mitä tapahtuu ja miten ongelma ratkeaa, niin että on pakko jatkaa lukemista samalla istumalla. Ihan koukuttavaa. 

Kirjat on helkatin taitavasti juonitettu ja kaikki liittyy kaikkeen ja selittää kaikkea todella monen mutkan kautta sittenkin loogisesti. Ja ne on niin visuaalisesti kerrottu, että ne on ihan suoraan tehty kuin leffan käsikirjoituksiksi. Samalla hirveä haaste leffateollisuudelle, kun ne vilisevät outoja olentoja, kummituksia ja puoli-ihmisiä, saada ne näytettyä.

En ole itseäni pilannut niilläkään leffoilla, nähnyt vain pätkiä, ja vasta nyt kun tiedän kirjoista kaiken, onkin todella mielenkiintoista nähdä ne sen jälkeen elokuvina.

Myös noissa kirjoissa huomaan sen saman, mikä minua vaivasi jo lapsena: minusta on ihan hirvittävän ahdistavaa lukea tai nähdä telkkarissa sellaista, että jotain viatonta kohdellaan epäreilusti ja kaltoin. Että väärinkäsitysten tai valheiden kautta saatetaan joku hyvä henkilö huonoon valoon ja hän saa kärsiä ja muut moittivat ja rankaisevat ja kiusaavat häntä. Ihan karseaa. Niiltä osin Pottereita on raskas lukea. Toisaalta hyvä kirja nostattaa tunteita, vaikka sitten huonojakin, yh. Ja niinhän se klassisen koukuttava asetelma rakennetaan: hyvän ja pahan taistelu, ongelma ja ahdinko, vihollinen, ja solmun selviäminen ja hyvän voitto.

Yksi hämmentävä kirja on vanha klassikko Pikku Prinssi (Antoine de Saint-Exupéry). Se tuli mieleen kun pukeuduin pitkään huiviin ja tähtipaitaan. Luin sen aika nuorena ja se vaikutti. Mutta se on aika rohkea ja aika omalaatuinen tarina ja päättyy kauhistuttavasti ja surullisesti. Mietin, minkä ikäisenä sen pystyisi ymmärtämään kaikkein parhaiten eli mikä olisi alaikäraja, jolloin se kannattaa lukea. En tiedä, se on oikeastaan enemmän aikuisten kun lasten kirja.

Lähden tästä nuohoamaan tulivuortani.