Päiväkeikka Rotterdamiin - vesiliikennettä ja Suomi-kulttuuria

Matka kävi Rotterdamin merimieskirkkoon. Siivosin kirjahyllyn ja totesin, että kourallinen kirjoja joutaisi kiertoon. Olisi hienoa, jos löytyisi suomalaisia lukijoita niille. Ja niitähän löytyy tehokkaasti merimieskirkon kirjaston kautta. Sovin sinne tapaamisen.

Päiväretki siis, mitäs vielä oli listalla nähtävänä isossa kaupungissa. Varasimme turistien laivakierroksen konttisataman suuntaan. Tosin sinne piti etukäteen sitovasti päättää, ottaako sisä- vai ulkopaikan, ja saattaa olla sadekuuroja, mutta riskeerattiin. Se, ettei saa vaihtaa paikkaa spontaanisti, liittyy koronasääntöihin.

Ajoimme pysäköintitaloon Erasmusbrug-sillan alle. ”Hei täällä on yleisövessa! Tää on maailman paras pysäköintitalo!” Se on aina sama tilanne, on ajettu monta tuntia ja kun päästään perille, olisi kätevää, jos olisi vessa just siinä, mutta koskaan ei ole. On jalkauduttava tuntemattomaan kaupunkiin ja alettava kaupunkikierros siitä, että vessa pitää löytää jostain. Joten pointsit tästä keksinnöstä.

Heti oli ison kaupungin tuntua nenän edessä: ei meillä vaan ole pilvenpiirtäjiä.

Rannassa pikku aukiolla oli mukavaa. Oli värikkäät penkit. Vanha citroen-bussi oli liikkuva kahvibaari. Laivaliput hoidettiin kioskilla: nettivarauspaperimme vaihdettiin polettiin, jolla pääsee laivaan. Veden äärellä oli kivan näköinen terassi. Ja siinä aukiolla näkyi olevan ruskeiden museoratikoiden päätepysäkki. Olimme edellisellä kerralla Rotterdamissa jo katsoneet, että olisi kiva mennä noilla joskus.

Tuollaisella Spido-veneellä mentiin.

Venetaksit ja venebussit liikennöivät. Välissä tavaraproomuja. Oli joella soutajiakin. Kyllä se on kiva olla niin vetinen kaupunki.

Sadetutka uhitteli pilvirintamalla, joten varmuuden vuoksi oli iso sateenvarjo mukana. Se on hyvä suojautumiskeino. Yleensä silloin ei sada, kun se on mukana. Silloin sataa kun ei ole sateenvarjoa. Pysyikin poutana ajelun ajan. 

Näimme lähimpiä teollisuussataman osia, tosin se satama jatkuu vielä 5 kertaa niin pitkälle kohti merta oikeasti. Baarista mies haki kahvikupposen välillä. Selostusta tuli ämyreistä 4 kielellä, ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Mukava siinä oli katsella. Ohitimme mm. koko Euroopan tärkeimmän mehutiivistevaraston, jonne tuodaan appelsiiniainesta Brasiliasta, josta sitten Euroopan maat sekoittavat mehua omille markkinoilleen.

Turisteja yläkannella.

Rotterdam skyline.

Myös vanha SS Rotterdam -matkustajalaiva näkyi taas. Se on ankkurissa hotellina keskustan tuntumassa ja siellä olisi varmana hauskaa olla joskus hotelliyö. Sen ravintola oli täyteen varattu ikävä kyllä, muuten olisimme voineet vaikka illastaa siellä. Se on Hollannin suurin koskaan rakentama matkustajalaiva ja se on vielä 70-luvun alkuun saakka liikennöinyt New Yorkiin. 

SS Rotterdam.

Pannukakkulaiva.

Hah, tuossahan seilaa Pannenkoekenboot - mahdollista vain Hollannissa. Täältä löytyy usealta paikkakunnalta sisävesiltä Pannukakkulaiva, joka ajelee kierroksen ja jonka menyy koostuu valtavan täyttävistä isoista letuista varmaan viidelläkymmenellä eri suolaisella ja makealla täytevaihtoehdolla. Lasten suosikki. Sisämaasta löytyy vastaavasti Pannukakkuravintoloita. Hollantilainen standardi-ilmiö.

Varustamo Holland-Amerika-Lijnin konttori on vanha kivilinnamainen rakennus, joka on säilynyt ja seisoo nyt modernien pilvenpiirtäjien välissä; nyt se on Hotel New York.

Sitten kiemurtelimme autolla Finse Huisiin, Suomalaiseen Taloon, jossa komeilee Suomen lippu. Siellä toimii merimieskirkko, kirjasto, kahvilatiski ja suomalaisten tuotteiden kauppa. Vehreällä takapihalla on saunatalo, josta voi varata etukäteen ajan omaan käyttöön.

Rotterdamin merimieskirkko.

Suomalainen kohtaaminen Elinan ja Riitan kanssa.

Terassilla tapasimme Riitan ja Elinan. Höpisimme ja pidimme kahvitauon, ja kirjapinoni lisäksi ujutin kokoelmaan oman kirjani. Puhuimme ulkosuomalaisten blogeista, kirjoista ja kirjoittamisesta, merimiehistä jotka joutuvat näinä aikoina pysymään satamissa eivätkä pääse palveluiden pariin kaupunkeihin kuten normaalisti, suomalaisisista rekkakuskeista jotka käyvät saunomassa, suomalaisista maailmalla ja Hollannissa. Niinpä, kyllä meitä on kaikkialla.

Finse Huis jää ensi viikonlopun jälkeen kesätauolle syyskuuhun saakka, mutta sitten  pääsee taas kirjastoon ja ruokaostoksille. Hyvin saimme pakastimeen Suomi-herkkuja; munkkirinkilöitä, ruisleipää ja raakana pakastettuja karjalanpiirakoita, jotka paistoin kotona heti kypsiksi. 

Kirjastolla on iso suomenkielinen kokoelma.

Kun jatkoimme matkaa, alkoikin ripsiä sitä sadetta vihdoin. Strategia peliin: nyt sopisi se ratikka-ajelu, siellä istuu mukavasti kuivassa ja näkee paikat. Takaisin vain Willemspleinille ja lippua ostamaan. Oli lupsakat shaufföörit aurinkovarjon alla ja kirjauduimme listalle seuraavaan lähtevään vuoroon. 

Raitiovaunussa haisi ihanasti vanhalle puulle ja vanhalle liikennevälineelle. Oli oikein vieteripehmustetut nahkapenkit. Vanhat lamput katossa ja vanhoja kylttejä seinillä; ”älkää sylkekö; älkää tupakoiko” ynnä muuta vanhanaikaisesti kirjoitettuna. Takapäässäkin oli ohjauslaitteet. Ratikan oli rakentanut Siemens ja joku muu yhteistyössä, oli 30-luvulta ja oli ollut liikennekäytössä vielä 70-luvulla.

Pitäkää poistuessanne kiinni vasemmasta kahvasta vasemmalla kädellä.

Älkää sylkekö.

Älkää tupakoiko - nykyään kirjoitettaisiin yhdellä o:lla, tässä on parit oikeinkirjoitusreformit välissä.

Rahastajanainen tuli mukaan kierrokselle ja kertoi, että vanhoja ratikoita ylläpitää säätiö ja koko ajan on vaunujen kunnostus käynnissä useiden henkilöiden voimin. Kuski ajoi seisten ja ratin näköinen puupyörä, jossa oli vipu pystyssä, oli kaasu ja jarru. Sitä piti väännellä ahkerasti, kun ajoi kurveissa ja pysähtyi liikennevaloihin.

Toinen vipu oli vaihteiden vaihtamista varten. Mutta parissa kohdassa kuski näki, etteivät kiskot menneetkään edessä oikeaan asentoon, ja pyysi rahastajanaista menemään vaihtamaan sen käsin ulkona vaunun edessä. Sinne hän kiiruhti ovesta ja hoiti homman.

Nainen kertoi käyneensä kerran ostoksilla ratikalla. Oli koeajossa yksin kierroksella ja tuli mieleen, että pitikin käydä tuossa alkoholiliikeessä ostamassa sedän juhliin lahjapullo. Ratikka keskelle katua ja siitä pikaisesti kauppaan. Katu oli sellainen, ettei siinä aja tavallisia ratikkavuoroja, joten pysähdys ei hirveästi haitannut. Erikoisempi kauppakassi.

Nysse lähtee!

Aika runsas kierros, sutjakkaasti 70 minuuttia ympäri keskustaa. Kolinaa ja nykäyksiä, mutta moitteettomasti se kulki. Meillä maalaistolloilla riitti ihmettelemistä kadunvarren erikoisliikeissä ja varsinkin ravintoloissa ja pikaruokaloissa, jotka olivat kotoisin kaikista mahdollisista maista.

Hauskaa, kun täällä ratikkakiskot kulkevat monessa paikassa ruohikon läpi.

Näin pitkälle itään päädyttiin lähtöpaikasta Erasmusbrugin vierestä.

Laivalta olimme nähneet vanhan jalankulkijatunnelin talot, samalla tavalla identtiset pömpelit joen kahta puolta kuin Hampurissa Elben tunnelin merkkinä. (Tässä vuoden takainen Hampurin-juttu siitä.) Ajoimme katsomaan. Siinä oli tosiaan vanha 30-luvun kaakeloitu tunneli pyörille. Sen alle vei rappuset ja siellä oli erikseen jalankulkijoiden tunneli. On olemassa myös kapeahko autotunneli erikseen, sillä oli ihan omat sinne johtavat tiensä lähistöllä. 

Tällainen talo johtaa raitista ilmaa tunneliin.

Samanlainen näkyy vastarannalla, Euromast-näköalatornin oikealla puolella vihreäkattoisena.

Pyörätunneli.

Jalankulkutunneli.

Aulasta laskeutuivat ikivanhat, puurimoilla päällystetyt rullaportaat alas. Aika pitkät, ja niissä kuljetettiin myös polkupyöriä. Tunneli oli aktiivisessa käytössä. Rullaportaat oli tilattu muinaisesta Carl Flohrin tehtaasta Berliinistä ja olivat malliltaan tavallista leveämmät, jotta polkupyörä mahtuu viereen. 

Portaissa alkoi hieman huimata, koska valokuvanäyttelyn kuvatkin oli ripustettu portaiden mukaan vinossa kulmassa. Lisäksi minua oli alkanut taas tyypillisesti jäkikäteen heipata päässä se aamupäivän laiva-ajelu aalloilla.

Carl Flohrin puiset liukuportaat 1930-luvulta.

Mosaiikkiteoksessa näkyi tunnelin periaate: päälle on kuvattu laivoja ja kalojen alle autoja, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä.

Etsimme ruokapaikan keskustasta. Witte de Withstraatin nurkilla oli useita komeita seinämaalauksia.

Ja koska täällä on mielipiteenvapaus, löytyi myös tarrasta mielipide pääministeri Mark Ruttesta.

Ravintolaksi löytyi värikäs texmexpaikka. Sade oli täysin loppunut, joten uskalsimme ottaa ulkopöydän ilman katosta. Hyvää ruokaa tuli, jo pelkästään grillattu lisuke-maissintähkäni oli ilmiömäinen: päällä chilikastiketta, fetamössöä, granaattiomenan siemeniä ja kevätsipulia.

Kiitos, oli taas elämys isossa stadissa ja jännin Suomi-vivahtein tällä kertaa.