Suuri valitusvirsi

Perinteinen valituspostaus! Jee! Työn ilo perkele!

En palaudu työpäivistä. Väsymys painaa ja päätä painaa. Talviaika johti samantien siihen, että on sysimusta pimeys silloin kun pääsen töistä. Työt stressaavat ja tehtävien hektiikka, päällekkäisyys, sirpaleisuus ja jatkuvat keskeytykset syövät voimia. Etätyöpäivinä saan sentään edes keskittyä. Mutta niissä on omanlaiset ongelmansa.

Saan töissä paikan päällä hetkellisesti motivoitua itseni kaikkeen, varsinkin koska esimies uskoo eteenpäin menemiseen. Myös yhdessä tekeminen innostaa, kaikkien yhteisö ja jutut toimistolla. Mutta taustalla elää se tunne, ettei minua lopulta oikeasti yhtään kiinnosta. Se motivaatio voi olla hiuksenhieno, ohut kerros, joka unohtuu ja katoaa tyhjäksi heti kun menen siitä sfääristä ulos. Se onkin illuusio.

Mutta mikä minua sitten innostaisi muutenkaan? Ei oikein mikään tällä hetkellä. Haaveilen kotona olemisesta ja vapaasta tekemisestä, mutta lopulta en tee oikein mitään kotona. Luen vain nettiä. En saa tartuttua toimeen. En luo, vaikka haaveilen kaikenlaisesta piirtämisestä ja maalaamisesta. Sitä ei vain tapahdu oikeasti.

Päivät kuluvat tyhjään ja sälään. Eikä sekään lataa akkuja vaikka voisi luulla, että on ihanaa saada laiskoja hetkiä ja olla tekemättä mitään. Ei sekään tyydytä, eikä paranna oloa eikä terveyttä.

Tuntuu hirveän vaikealta pysyä perässä näissä maailmojen muutoksissa, tilkkutäkkien paloissa, jotka ovat osia elämää, minun näyttämöitäni. Kotona on ihan eri jutut ja asiat kuin töissä. Välitiloja. Mitkä niistä ovat oikeita? Todella epämääräistä kaikki jotenkin. Näen vain palasia.

Joko ahdistus tai uupumus tässä on pakkaamassa päälle. Aina se tuntu, ettei ehdi palautua. Että mitä tahansa tekeekin, tuntuu vain rasittavalta.

Ja onhan tämä globaaliakin, kollektiivinen tunto, kun kaikki ilon aiheet on sammutettu yhteiskunnasta ja viimeisetkin vaihtelun, elämysten, tapahtumien ja tapaamisten mahdollisuudet suljetaan pois. Kaikki ravintolat kiinni eikä yhtäkään kulttuuritapahtumaa olemassa, eikä juhlia. Eikä mitään konkreettista tulevaisuuden perspektiiviä, että joskus niitä taas olisi.

Ja niin, jos olisi pää ja keskittymiskyky kunnossa, niin sitähän voi keksiä vaikka mitä ilahduttavaa projektia ja omaa taidetta ja someen vaikka mitä sisältöä ja ideaa. Teoreettisesti. Tiedän, että periaatteessa olisin sopeutuvainen ja voin tyhjiössäkin keksiä viihdykettä ja vaihtaa jollekin erilaiselle vaihteelle. Mutta en saa nyt revittyä energiaa sellaiseen sankariuteen.

Sekin ärsyttää, että enhän minä voi let it go ja tehdä omaehtoisia juttuja vapaudessani, koska minulla on yhtä paljon työtunteja ja töitä kuin on aina ollut. Samaa puurtamista tämä on kuin ennenkin, nyt vain pandemian rajoitusten keskellä ja yhä ilottomampien ihmisten keskellä. Ei minulla ole ollut yhtäkään päivää enempää aikaa töiden välissä kuin tavallisenakaan vuonna, niin että siinähän vaadit itseltäsi tyhjiötaidetta ja suuria tekoja.

Heti kun turhaudun töihini, seuraava vaihe on sitten se syyllisyyden jymäys, että missään nimessä en saa panna halvalla työpaikkaani, koska se maksaa kaiken hyvän elämässäni. En joudu itkemään laskujen äärellä vaan saan ne maksettua. Voin ostaa hyvää ruokaa. En minä sitä halua, että se palkka loppuu. Jos ne maksavat minulle naurettavasta pelleilystä edes tämän verran, niin haluan käyttää sen hyväkseni niin kauan kuin voin. Ei käy kateeksi niitä, joilta ovat tulot loppuneet tämän tilanteen takia.

Niin että sitten vaan puurrat ku hullu vai, hammasta purren. Vähän sellainen reunalla-fiilis on välillä, että saatan prakata minä hetkenä hyvänsä, jollain tuntemattomalla tavalla.

Lisäksi on oikeasti hirveä kiire töissä. Näpy näpy uudessa systeemissä. Tälle ei tule loppua. Minulla on ollut siellä jotain 40 laskua hoidettavana kahdessa päivässä ja ihan kaikki tehtävät ovat sellaisia, että yhteen kuluu noin 6 tuntia. Mutta niitä tehtäviä on 5 kpl, ja ne pitäisi oikeastaan olla tehtynä jo. 30 tunnin työt yrittää tunkea kahteen työpäivään joo-o. Väliin tulee lukemattomia muita asioita, joihin pitää myös reagoida ”ihan äkkiä vaan” ja hoitaa pois alta. Vitut mitä paskaa! En edes ymmärrä, miten tätä vuorta voi olla nyt yhtaikaa näin paljon. Ja juuri ennen lomaani niin että on sitten huono omatunto siitäkin, että menee tauolle. Mistä minä tiesin, että keskellä marraskuuta on tällaiset kaaokset.

Kaiken järjen mukaan näyttää siltä, että joulukuu on paljon rauhallisempi ja tapahtuu vähemmän ja on paljon vähemmän laskuja ainakin. Mutta God knows millaisena sirkuksena tämä jatkuu, kun tämä ei ole omassa kädessä ollenkaan, mitä siellä tapahtuu milloin. Jos en saa joulukuussa chillata niin auta armias mikä minusta tulee.

Huomenna etätöissä yritän saada ainakin 10 tunnin työt tehtyä normaalissa ajassa. Tänään siihen tehtävään, jonka luulin hoitavani kahdessa tunnissa, meni yhdeksästä puoli neljään eli lähes koko päivä. Koska tehtävä paisui joka suuntaan, sai lisätehtäviä, teknisiä haasteita ja lisäkysymyksiä, ja siihen väliin tunki kymmenen kiireellistä muuta pikku juttua. Kiirehdin ja olin kolme kertaa tehokkaampi kuin uskoin voivani olla, mutta ei se auttanut mitään sen työmäärän edessä.

Tavallinen aikataulu on jo tällainen, että poistun kotoa klo 8 ja olen takaisin klo 18. Kymmenen tuntia myöhemmin. Siinä on 8,5 tuntia bruttotyöaikaa ja vähäsen ylitöitä, ja 30 min ajo sinne ja 30 min takaisin. Olisikin edes tämä suomalaisen sananlaskun mukainen ”kahdeksasta neljään” -työ. Siinähän on vain 8 tunnin työpäivä. Meillä on 8,5. Saatana.

Paljon siinä on illasta edes aikaa tehdä vielä taloutta, ja jonossa on tiski pyykki siivous silitys kokkaus syöminen ja pahimmassa tapauksessa ruokaostokset.

Mitä me pestään 2 koneellista pyykkiä päivässä. Kahden hengen talous. Mikä meitä vaivaa.

Tää ottais nyt vaahtokarkkikaakaon.