Ooh, nyt löytyi mulle tv-ohjelma, Project Rembrandt. Onpa sivistävä. Siinä maalataan akryyliväreillä ja harrastelijat oppivat aina paremmiksi tehtävien ja opastuksen myötä. Kiva, että kuvataide on esillä. Se tulee Hollannin ykköskanavalta aina sunnuntai-iltaisin. Jotta siitä saadaan viihdyttävä, se pitää tosin tietysti vääntää kilpailumuottiin, eli osallistujia karsiutuu ja lopulta jää jäljelle paras amatöörimaalari ever.
Hauska uutuus on myös belgialainen koomikko, joka analysoi armottomasti hollantilaisten pahat tavat ja omituisuudet. Onneksi se puhuu hitaasti flaamia, muuten en ymmärtäisi vokaaleja.
Mies aikoo tehdä perinneruokiaan, joista minä en niin tykkää, joten täällä repeää riemu ja helvetti pääsee irti. 2 päivää teen itselleni sellaisia ruokia, joita mies taas ei syö, eli tonnikalaa ja homejuustoa.
Luulee, että mies on kaikkiruokainen, mutta ei. Muilta kuulee paljon enemmistä rajoituksista ”eihän toi syö ku makkaraa ja ranskiksia” (hollantilainen) tai ”ei sille kelpaa mikään kala eikä äyriäinen” (saksalainen) ja niihin verrattuna luulen, että oma mies syö kaikkea, kun uskaltaa jopa sushin pariin, tiettyjen lajien.
Kunnes tajuan, etten laita mitään tonnikalasta koskaan, koska mies ei tykkää siitä. Tai että hylkään heti kättelyssä kaikki reseptit, joihin käytettäisiin homejuustoa, koska eihän mies tykkää siitä. Eikä katkaravuista. Eikä etikkasillistä. Eikä kastanjoista.
Jos haluaisin tonnikalapizzaa, pitäisi tehä puolet pellistä sitä itselle ja puolet jotain muuta miehelle. Rakastan tonnikalasörsseleitä pastan kanssa, mutten voi niitä yhteisesti kokata.
Oli hyvä homejuustokastike, jonka tein. Ja tonnikalasalaatti. Söin koko kulhon kerralla. Se oli iso kulho.
Meni hyvin se suomalainen makaronilaatikko-projekti. Tai siis. Valitsin kaupassa huolella sellaista pastaa, joka muistuttaisi suomalaisia makaroneja, koska hollantilaiset makaronit ovat kooltaan niistä noin kymmenesosa. Löysin kivaa minisimpukkapastaa, sopivia puolipyöreitä otuksia, jotka olisivat kooltaan aika lähellä.
Sitten kokatessa avasin kaapin ja otin sieltä pastaa puoli litraa ja keitin, ja vasta koko laatikon valmistumisen jälkeen tajusin, ettei se ollut sitä pastaa, jota olin tätä varten ostanut. Sillä se uusi pastapussi oli vieläkin keittiön sivupöydällä makaamassa. Olin ottanut tavallista pipe rigatea kaapista. Ilmankos olikin vähän isompaa.
Mutta ei se mitään haitannut. Laatikko oli niin hyvän makuista, etten edes kaivannut ketsuppia oheen. Ja olen sentään se, joka laittaa vietnamilaisten kevätrullien päälle majoneesia; normaalisti niihin kuuluu vain hapanimelä chilikastike.
Tekaisin vielä suomalaisen ambrosiakakakun. Samalla lailla ekaa kertaa elämässäni kuin makaronilaatikon. Kakusta on erilaisia variaatioita, mutta yhteinen nimittäjä on appelsiinin maku. Tämä oli yksinkertainen littana, täytteetön sokerikakku, johon levitettiin päälle appelsiinmarmeladia ja sitruunan mehuun tehtyä sokerikuorrutusta.
Mitä tahansa leivonkin, mies on kyllä tyytyväinen ja sanoo ”keittiöprinsessaksi”. En tiedä, onko se suomeksi käännettynä sana.
Ruokamarketti keksi ihan hyvän kampanjan. Sieltä saa kunnon kovakantisia paikallishistorian valokuvakirjoja, jossa on tekstit ja layout valmiina, ja paikka eli tyhjä ruutu sadoille vanhoille valokuville. Kun tekee ostoksia, saa kassalta bonuksena satsin valokuvatarroja, jotka sitten liimataan numeron mukaan kohdilleen kirjan sivuille. Ja näin saa hienon opuksen täyteen, jos ahkerasti käy ostoksilla.
Tähän innostuivat kaikki, kaikki tuntuvat keräilevän, ja aikuiset vertailevat keskenään facebook-ryhmissä, mitkä kuvat puuttuvat ja voiko ne vaihtaa joltakin. Mies aloitti Excel-taulukon tätä varten. Kuuluu jopa huhuja, että ihan eri kaupunginosien tyypit tulevat erikseen meidän markettiin, jotta saavat kirjan kerättyä.
Ehkä hauskinta paikallishistoriassa on ollut hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki rautatieaseman ja keskustan väliä.
Katselin, että onpa nätti sää, aurinkokin jopa paistaa pitkästä aikaa. Ja villiviinin loput lehdet ovat pudonneet. Ehkä voisin lakaista lehtiä, vaikka joskus iltapäivällä. Kunhan tästä viitsin.
Sitten osui silmiin nettilehden teksti: ”Sää varmaan näyttää ihan kivalta tällä hetkellä, mutta sieltä on tulossa myrsky, saderintama, rakeita ja ukkosia.” Okei... lähdenkin samantien kauppoihin ja siivoan sen pihan ennen kuin sää muuttuu.
No pitipä sekin kokea, että minua syytetään siitä, että minulla on Internet Explorerin värinen tukka. Pitäisi olla Chromen värit niin mun kone toimisi paremmin. Minulla siis todellakin oli ongelma IE:ssä ja se on erään alihankkijan syy, että sitä pitää käyttää edelleenkin, mikä on skandaali sinänsä. Koko korjausoperaatioon liittyi monta anekdoottia ja ATK-tukihenkilö. Jopa esimieheni puolusti minua.
- Ei tää tokene. Nyssä oot hajottanu tän internetin!
- Ei se niin mene. Mietis toisinpäin. Ei hän ole hajottanut Intenet Exploreria, vaan IE on hajottanut hänet. Kato ny miltä se näyttää! Epätoivoselta.
- Itse asiassa mä kovasti yritän hajottaa sitä, jotta se katoaisi maailmasta vihdoin. Olis palvelus ihmiskunnalle, perkele.
- Mitä sulla on tollanen sininen... Internet Explorerin logon värinen tukka!
- Onhan tämä nyt uskomatonta, että ylipäätään mikään firma käyttää tätä vielä.
- Mahdollista vain Saksassa.
- Niin kyllä. Internet Explorer seisoo niillä faksikoneen vieressä pöydällä.
Ja se on totta. Saksan viranomaiset ja vakuutuslaitokset haluavat ja vaativat edelleen, että niille faksataan dokumentteja. Skannattu kuva sähköpostissa ei käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti