Eksymistä kotikulmilla

Nyt kun uudet asiakasmäärän rajoitukset ruokakauppoihin tulivat voimaan, niillä on onlinetilauksia niin paljon, etteivät ehdi toimittaa. Jos nyt tilaa, saa ruokansa vasta 10 päivän päästä. Huoh. Jotkut kaupat ovat lopettaneet toimituspalvelun kokonaan, koska eivät pysty.

Kaupat saavat siis ottaa sisään asiakkaita vain yhden per 10 neliömetriä liiketilaa. Jos luku täyttyy, uusien asiakkaiden on jonotettava ulkona vuoroaan.

Jos taloudessa jollain on kuume niin muidenkin on oltava eristyksissä virallisesti, edes kauppaan ei saa mennä.

Ja sitten on kiva tietää että elintarvikkeiden tilauksessa kestää 10 päivää. Mieti niitä jotka ovat oikeasti eristettynä, jotka eivät saa mennä sinne markettiin ja ovat sairaana kotona. Eivätkä saa ruokaa. Ei sillä pizzataksilla ehkä halua elää kahta viikkoa varsinkin kun se on ainoa aamupalakin, jos muut varastot alkavat loppua.

Jonkinasteinen säilyvän ruuan hamstraaminen tai kotivaran kerryttämien alkaakin näyttäytyä ihan asiallisena toimintana. Nyt kun ruokakauppaan meno alkaa tulla yhä hankalammaksi tai mahdottomaksi asiaksi.

Eikä siellä todellakaan ole kaikkia tuotteita enää. Jatkuvasti nenäliinatkin lopussa.

Eteläisessä Hollannissa on Baarle-Nassaun kunta, jossa risteilee Belgian ja Hollannin raja aivan siksakkina pitkin kylää jostain käsittämättömistä historiallisista syistä johtuen. Itse asiassa siellä on epämääräisiä pikkulänttejä Belgiaa keskellä Hollannin aluetta. No tällä hetkellä maissa on keskenään erilaiset rajoitukset, eli vaatekaupat ovat kiinni Belgiassa, mutta saavat vielä olla auki Hollannissa. Lisäksi Belgia on laittanut maan rajat erittäin tiukasti kiinni.

No, Baarle-Nassaussa on vaatekauppa, joka sijaitsee rajan päällä niin että osa liiketilasta on Belgiaa ja osa Hollantia. Hollannin puoli on auki, Belgian kiinni ja merkattu eristysnauhoin keskellä kauppaa. Luin lehdestä, että eräskin miesasiakas seisoi vaatekaupassa Hollannin puolella eikä voinut kuin nauraa, koska ei saanut ostaa kauluspaitaa, sillä ne sijaitsivat Belgian puolella.

Soitimme entiselle naapurillemme, johon pidämme edelleen yhteyttä; hänellä oli synttärit. Rouva ei missään nimessä saa saada tautia, sillä hänellä on takana jo sydänleikkaus ja keuhkokuumeita. Hän kertoi silti saaneensa vieraita, mutta ihanan luovasti määräyksiin sopivasti. Sukulaiset olivat tuoneet kukkapuskaa jakkaralle oven taakse, vilkuttelivat parin metrin päästä, ja laittoivat ison kaiuttimen oven taakse soittamaan partymusiikkia. Symppistä, että näin keksivät turvalliset bileet ja ilahduttivat.

Kävin vapaapäivänäni pyöräilemässä. Tunturin eka ulkoilutus. Miten kevyttä ja mukavaa pyöräily onkaan! Tuntuu siltä, ettei mikään lihas tee mitään työtä, ja silti liikun vaikka kuinka nopeasti. Jopa moottoritien sillalle nouseminen meni kevyesti, ja se on Hollannin ainoa ylämäki.

Kävin pellon takana junaradan yli, ja maaseudulla oli uusia aurattuja uria ja pellon peittävä liina, joka aaltoili tuulessa kuin meri ikään. Traktori jyrisi ohi. Usealta pihalta kuului pensasaidan takaa ”kukkokiekuu” ja yhden maalaistalon ovella kuopi kaksi kanaa, musta ja valkoinen.

Jostain kuulu ”bää-ää”, vuohi, ja näin myös lampaita. Ja peurat, jotka makasivat ”turvallaan” eli todellakin kaula pitkänä ja turpa maassa, alaleukaansa niittyyn nojaten.

Pari puuta kukki upeasti valkoisin tai vaaleanpunaisin kukin. Täällä sentään pääsee melko helposti maaseudulle päin, jossa on tyhjää.

Ja löysin hienon vihreän kaistaleen moottoritien ja asuinalueen välistä. Siellä on aidattu koirien ulkoilupuisto. Eri kohdista menee poikittaispolku ihan huomaamatta ja kapeana asuinkadulle ja tajusin, etten tunne niitä nurkkia ollenkaan, vaikka ne ovat hyvin lähellä meitä. Lopulta ajoin sieltä pois ja huomasin hämmästyneenä, että tulen takaisin ihan kotikulmilla.

Aurinko oli kirkas ja minulla oli aurinkolasit päässä. En siten nähnyt yhtään mitään kännykkäni näytöstä ja näpsin kuvia summamutikassa maiseman suuntaan tähtäillen; "kai siinä jotain sitten jälkeenpäin näkyy".

Jos pian on enää lupa mennä kilometrin säteellä kodistaan kävelylle, löysinpä ainakin tämän uuden kaistaleen, jossa on vihreän idyllin illuusio. Ja jossa voi myös helposti pitää etäisyyttä muista.

Toisena päivänä vein mieheni ulos sinne tuntemattomiin kortteleihin. ”Ahaa, tämä nurkka. Nämä talot on aika uusia. Tässä oli ennen hiekkatie. Tämä kaikki oli peltoa.”

Näytin myös hylätyn tontin, jossa viimeksi joku poika maastopyöräili. Siellä oli ihmeellisen punaruskea maaperä. Mentiin sinne ja nähtiin, että maassa näkyykin punaista urheilukenttälattiaa ja valkoista viivaa: mikä tämä on ollut? Mieheni tajusi: ”Tämä oli ennen tennishalli! Tässä oli sellanen kupurakennus tai kuplahalli.” Perustuksetkin näkyvät laidoilla, sementit.

Siitä on siis poistettu rakennus muttei sen vertaa purettu, että olisi lattiarakenteet poistettu tai murrettu. Siinä ei pääse metsä kasvamaan kun kasvit eivät pure maaperään lattiapäällysteen läpi. Päällä on vain saarekkeita multaa ja mutaa sen verran, että jotain sammalta ja heinää kasvaa.

Ja siellä vieressä oli kissa aidalla ja se hyppäsi heti meille juttelemaan.

Joku työpäivä tein lounaskävelyn taas eri kadulle. Se oli ihan parin kadun päässä, ja taas oli taas sellainen spacy tunne, kun tajusin, etten ole ollut täällä koskaan enkä tiedä, missä hitossa edes olen. On se jännää kun voi käydä eksymässä ihan kotinurkilla ihmeissään.

Siellä tehtiin rivitalon kattoremonttia. Kaipa ne pitivät etäisyyttä. Yksi työläinen alkoi juuri huutaa kadulta muille: ”Laitanksmä kahvia tulemaan?” Laita vaan jos multa kysytään.