Verikokeessa naurattaa ja hiiri tippuu katosta – ihan perus

Olen ollut niin omituinen, että olen vapaaehtoisesti laittanut radion päälle autossa.

Tämä on sikäli outoa, että erityisherkkyyteni on aina pannut minut inhoamaan ekstrahälyä ja radion hölötystä ja jinglejä varsinkin autoa ajaessa, kun on muutenkin tarpeeksi tarkkailtavaa ja hoidettavaa liikenteessä. Se on tuntunut vain lisäkuormitukselta ylikuormittuneille aisteille, ainakin työpäivän jälkeen.

Ja nyt olenkin yhtäkkiä kai niin stabiili, että kaipaan seuraa eli hölötystä autossa. Kestän sen ja toivon sitä. Sittenkin joku henkisesti tukevampi jakso menossa?

Verikoe

Kävin verikokeessa. Kun oli määrätty, että piti tarkistaa rokotussarjan jälkeen hepatiitin vastustuskyky. Sairaalan poliklinikalle siis. Oli hauskaa.

Ehkä outoa sanoa, että labrassa käynti oli kivaa ja nopeaa. Miten niin kivaa? No:

a) Pysäköinti meidän sairaalan parkkipaikalla on ilmaista.
b) Vastaanottotiskillä on ystävällinen mies. Jotenkin näistä sairaalan työntekijöistä huokuu empatia, usein. Ainakin näistä kevyempiä töitä tekevistä, jotka eivät kuole kiireeseen just nyt.
c) Labran vastaanottotiskillä hoitajat sekoilevat numeronapin kanssa ja nauravat, että painoinko jo tämän ja painoitko sä, vai kuka, ja mihin potilas menee, mulle vai sulle.
d) Välittömästi kun olen saanut tiskiltä tarrat käteen ja painan pebaa odotusaulan penkkiin, näytöllä näkyy jo numeroni, että saa mennä pistelyhuoneeseen. Vieressä istuva mummo alkaa jo älähtää huolehtivasti, että hei katsos. Mutisen, että ”jaa, no sitten mennään taas” ja nousen.
e) Verta ottava täti vain naureskelee ja selittää ja naureskelee, ja sen vieressä oleva laatukontrolloiva täti naureskelee myös. On se kiva kun on hauskaa.

Sitten sieltä selviää kymmenessä minuutissa ulos ja lisäksi vakuutuspaketti on korvannut ihan kaikki kulut ja miettii, että mitähän ilokaasua noikin vetää täällä.

Hiiri

Pari viikkoa sitten heräsin siihen, että joku nakertaa. Olisiko lintu rännissä kylpemässä makuuhuoneen ikkunan vieressä? Kun ääni jatkui ja jatkui ja tuli takaisin ja siirtyi erkkeri-ikkunan puupanelin taakse, tajusin: hiiri. Ei hitto, hiiri on taas löytänyt reiän tulla meidän talon rakenteisiin. Nyt se kaivaa pesää seinässä. Samat äänet ja ahkeruus kuin silloin kun oli hiiri keittiön ikkunan puupanelin takana monta vuotta sitten.

Paukutin henkarilla paneliin ja se hiljeni. Mutta jos se on hyvä paikka niin tottakai se tulee takaisin. Jos se alkaa nakertaa siinä öisin tai aamuvarhain, se häiritsee unta todellakin. Se on kova ääni.

Se tulikin sitten monta kertaa rapisemaan yöllä tai aamulla.

Keittiön seinän hiiri taannoin häädettiin sillä, että huoltomies asensi metallihäkkyröitä tiiliseinän tuuletusrakoihin eikä siitä päässyt enää eläin seinän sisään. Tämä elukka on nyt ihan ylhäällä, ja siellä ylhäälläkin on ulkoseinässä samanlaisia tuuletusaukkoja. Mutta ei me päästä tukkimaan niitä, koska meidän tikkailla ei riitä pituus sinne saakka ollenkaan.

Yritettiin. Ei.

No pian ongelma ratkesi itsestään. Hiiri tappoi itsensä. Olin menossa komeroon pyykkikorille ja sen vieressä lattialla makasi pönäkkä jyrsijä kyljellään, kuolleena vissiin. Huudahdin mahdollisesti hieman, kun pelästyin yhtäkkistä raatoa. Hiiri on selvästikin pudonnut ullakolta avoimesta kattoaukosta 3 metriä alas betonilattialle.

Kun katsoin tarkemmin, se olikin metsämyyrä. Tämähän ei ole edes hiiri. Metsämyyrät osaavat kiivetä myös erittäin hyvin, sanotaan. Eri laji ja asia kuitenkin kuin se pihassa asunut kotihiiri, jonka näimme viime vuosina usein.

”No ei nyt olis tarvinnu kuolla kuitenkaan”, surkuttelin. Voi rassua.

Huoltomies kävi kuitenkin, pidempen tikkaiden kanssa, ja asensi muutamiin ylempiin tuuletusaukkoihin ritilöitä.

Ja muita aiheita:

Käytiin marokkolaiskaupassa ostamassa ruuat ja tottakai sieltä piti ottaa mukaan baklava.

Silloin olin vielä aktiivisessa flunssassa. Halusin 5 minuutin kävelylle siellä, edes nähdä jonkun eri korttelin välillä. Enempää ei kipeänä jaksanut liikkua, mutta käveltiin ostoskeskuksen ympäri ja näin kerrostalon ja männyn. Jee.

Frozen 2 (sisältää juonipaljastuksia)

Katsottiin filmi tuoreeltaan leffateatterissa. Oli väljää. Pikkutyttöjä isän tai äidin kanssa salissa.

Totta, että juoni oli osin sekava, kuten kaverini totesi. Mietin vieläkin, että siis siinä niinku heräsi henkiin hahmoja, jotka olivat olleet jotenkin... kuolleina? Sen ajan? 6 vuotta vai mitä siitä oli? Taiottuina mihin? Kivettyneiksi? Näkymättömiin? Pois maailmasta? Ja sitten ne vain alkoivat jatkaa elämäänsä siellä pohjoisessa kuin olisivat palanneet jostain, ja saivat päivityksen uusista uutisista.

Ykkösosan piti olla tuoreessa muistissa tämän tajuamista varten muutenkin. Mietin, että juonen olisi ehkä voinut koota hieman yksinkertaisemmin, koska todella monet seikat ja syy-seuraustarinat näyttelivät osaa tapahtumissa, ehkä turhan runsaana joukkona. Kaikenlaisia selityksiä, miksi näin, jotta looginen kudelma pysyy kasassa.

Lopputulemana oli minusta myös surullista, että Elsan oli muka pakko jäädä pohjoiseen asumaan. Mietin, oliko oikeasti pakko ja miksi, eihän hänellä ole siellä kansan parissa ketään tuttujakaan. Vähintään yhtä ulkopuolinen hän siellä on kuin linnassaan ja siskonsa luona.

Mutta animointi oli taas visuaalisesti mahtavaa ja olin liikuttunut, kun Elsa käytti taikavoimiaan ja kun merestä noussut merihevonen kesyyntyi jäähevoseksi ja Elsa kiisi sen selässä aaltojen läpi.

Mikä vuosi, mikä valuutta

Bravuurini on ollut kirjoittaa töissä käsin päiväyksiin ”2012” tämän vuoden sijaan. Kun siinä on ollut kaikkia 20-jotain-päiviä ja numero 1 tammikuun merkkinä, niin jostain näköjään väkisin tunkee vuoden kohdalla luku 2012 siihen jatkoksi.

Hetken mietin, että jaaha 2012, mikäs vuosi se oli. Kiva, että minulla ei ole itse asiassa mitään muistikuvaa vuodesta 2012. Mikä se oli? Mitä silloin tapahtui? Mihin esimerkiksi matkustettiin? Ei hajuakaan.