Enemmän kuin että on uusi vuosi 2020, mua hämmästyttää se, että on tammikuu. Jaahas. En osannut tätä odottaa, jotenkin.
Ihmiset tekevät yhteenvetoja vuosikymmenestään. En ole tällaistakaan ajatellut. Vuosikymmenen jaksoa ja että sellainen nyt päättyy.
”And I have no concept of time other than it is flying.” -Alanis Morissette.
Jotenkin nämä ovat vain lukuja. En saa siitä käsitettävää jaksoa tai luonnollista kehitystä, nähtyä mitään järjellistä pakettia kymmenessä vuodessa. Niinku jaksomaista jaksoa.
Ties mitä sieltä löytyisi kun etsisi, ihan liikaakin. Mutta mistä päästä sitä kasaa alkaisi tutkia.
Kaasu ja Sähkö oy
Uudenvuodenaattona meidän naapuri-rivitalossamme oli hälytys. Punainen paloauto tuli kadulle ja pysähtyi asunnon eteen. Siinä asuu kai joku mummo. Palomiehiä meni kypärässä sisään 3 kpl. Sitten tuli Enexis-auto. Ne hoitavat kaasujakelua. Siellä oli ehkä jonkinlainen kaasuvuoto. Ääks. Palomiehet poistuivat ja jättivät kaasumiehen hommiin. Puolen tunnin päästä hänkin poistui.
Myöskin uudenvuodenaattona hämmästyin, kun pimeni. Valaistus tummeni hetkeksi. Kaikki lamput olivat välähtäneet. Hetken päästä välähti vielä kerran. Saman paikkakunnan kaverikin oli havainnut saman. Ja sitten luin pääuutisista, että meidän läänissä Sittardin seudulla on 15 000 taloutta ilman sähköä. Varmaan näkyi meidän verkossa se häiriö.
Ja seuraavana päivänä huomasin, että kirjoituspöydälläni oleva jakorasia ei jaa. Ei tule sähköä laitteeseen. Jatkojohto oli simahtanut. Ehkei se kestänyt hetkellistä epävakautta.
Ihqu vuodenaika
Toinen, joka ei kestä hetkellistä epävakautta, on minä. Olen ennen vuodenvaihdetta kamala bitch. Aargh. Tämä on aina tämä aggression ja valituksen aika, ei mua voi kestää. Mies raukka.
Se ei ole koskaan sopinut psyykkiseen vuodenaikaani, että just silloin pahimman kriisin pohjalla joulukuussa on erityisen paljon sosiaalisia tapaamisia ja pitäisi toimia ryhmässä. Juuri silloin ärsyttää kaikki ryhmätoiminnan vatulointi ja päättämättömyys. Minulle sopii uudeksivuodeksi asosiaalinen juhla, jossa voin parkkeerata sohvalle jurottamaan. Enempää en ole ansainnut.
Mutta kiva oli, kun kaverimme bändi soitti korttelitalolla välipäivänä. Se oli ihan mukavaa ja kaikki olivat katsomassa.
Edellisen ryhmämatkan video ilmestyi nettiin ja voitiin tarkastaa, paljonko meitä näkyi telkkarissa livenä studiokäynnillä. Ei hirveän paljon.
Hollannin sotatila
Uutenavuotena keskiyöllä meillä on sotatila, pommit paukkuvat kaduilla joka korttelissa. Siellä on huono ilmanlaatu, savusumu, kuolemanpelko ja kuulovaurio odottamassa. Pelkään, milloin lentää raketti niskaan. Ja pelkään sitä joka vuosi yhä enemmän. Olenkin päättänyt pysyä sisällä sen ajan, vaikka bileporukkamme miehet menisivätkin ulos sytyttämään pari omaa ilotulitettaan. En mene sinne, en.
Hollantilaiset ostivat tällä kertaa 77 miljoonalla eurolla ilotulitteita. Enemmän kuin koskaan. Virallisesti niitä saa sytyttää klo 18 - 02 uudenvuoden yönä. Käytännössä kortteleissa kulkee lokakuusta saakka joku, joka heittää paukun joka ilta klo 23 jälkeen ja herättää kaikki sekä pelästyttää kissat, koirat ja linnut.
Hollannissa myydään ilotulitteita vain parina päivänä ennen uutta vuotta, mutta saahan niitä Belgiasta tai laittomilta myyjiltä vaikka joka päivä, myös voimakkaampia kuin Hollannissa hyväksytyt lajikkeet.
Kaupungeissa on niin ”hauskaa” aina uutenavuotena, että jotkut idiootit ja vandaalit heittelevät poliiseja raketeilla ja haluavat tahallaan hajottaa paikkoja ja sytyttää autoja tuleen. Yhä enemmän aletaan Hollannissakin vaatia paukkujen käyttökieltoa ihan kokonaan yksityisiltä ihmisiltä. Väärin- ja liikakäyttö pilaa sen viimeisenkin hauskan, joka siinä voisi olla. En jää kaipaamaan.
Myöhäinen joulu
Uuden vuoden jälkeen ovelle koputettiin. Siellä oli pakettiposti. Miehelleni annettiin rutistunut paketti Suomesta. Kadonnut joulupaketti! Vanhempieni lähettämä joululahjapakkaus, virallisessa Postin tukevassa laatikossa ja kaikkea, ei ollut koskaan tullut perille, ja se oli lähetetty jo joulukuun alussa. Postilakon jälkeen ruuhkassa niin, mutta ei kai se 4 viikkoa matkaa tee silti? Seuranta ei ollut havainnut mitään liikettä sitten 5.12. ja toivo alkoi olla menetetty. Tutkintapyyntö oli tehty, mutta mitään ei kuulunut.
Nyt se oli, kuukauden hiljaisuuden jälkeen, vihdoin rekisteröity Hollannissa ja tuli meille.
Se oli kulmasta lyttääntynyt, ylipäätään kuhmuilla ja repeillyt, ja kääritty postin toimesta läpinäkyvään pakkausteippiin yltympäriinsä. Se oli joutunut johonkin onnettomuuteen tai pudonnut johonkin väliin. Ulkonäöstä päätellen siitä oli ajanut yli joko trukki tai lentokone.
Ilmoitettiin ilouutinen vanhemmilleni ja vietettiin joulu. Onneksi pakettien sisällöt olivat kunnossa, kuin ihmeen kaupalla. Ehkä äidin villasukat pehmensivät vahinkoja ja suojasivat muita paketteja.
Kännykän vaihto
Uuden vuoden kynnyksellä päätin saada uuden puhelimen. Näköjään. Oli pakko ostaa. Tilasin puhelimen ja siihen uuden SIM-kortin, koska nano.
Nettifoorumi neuvoi, että siinä tapauksesssa katsoppas huviksesi, kuinka täynnä sen muisti on. Joo. Täynnä.
Puhelin on tosin lähinnä ”täynnä itseään”. Eli jo pelkkä käyttöjärjestelmä ja sellaiset sovellukset, joita ei voi poistaa, täyttävät sen tilasta liian paljon. Jo ennen kuin laskee mukaan itse hankkimani sovellukset. Ja varsinkaan mun sata valokuvaa ja yksi teksti eivät siitä mitään muistitilaa vie.
Ilmeisesti viimeisin Android-päivitys aiheutti sen, että järjestelmä tarvitsee vieläkin enemmän tilaa, ja siitä saakka sillä onkin ollut ongelma.
En tiedä, miten me sitä ostaessa kuviteltiin, että se tila riittää? Miksi ne ylipäätään myyvät puhelimia, joissa on vain 16 GB, jos järjestelmä vaatii 14,5 GB? Eihän sellaisella voi tehdä mitään. (No okei, on mulla muuta appsi tietysti tuossa luvussa.)
Toivon, että kaikki viime aikoina esiintyneet pikku pulmat ja nikottelut on ratkaistu uudella puhelimella, jossa on 4 kertaa enemmän tilaa, 64 GB.
Tilasin hempeän ”korallinvärisen”. Se on sitten taas istuttava yksi päivä asentamassa uutta, jaksoi tai ei.
Kamerasta en osaa toivoa, paraneeko se uudessa mallissa. Se on vanhassa joskus ärsyttävää, kun se ei osaa fokusoida joko mihinkään tai vain väärälle etäisyydelle. Muut ottavat vaikeissakin sisävalo-olosuhteissa hienoja ja tarkkoja kuvia ja videoita ongelmitta kännyköillään, mutta minä saan aikaan vain sumua. Ihan pebasta.
Minun kameraani ei tietenkään voi ainakaan verrata mieheni iPhoneen. En edes halua niin kallista puhelinta. Kamoon, puhelin. Jos se putoaa tai katoaa niin sitten itket sen tonnisi perään.
Mutta saa tällä näköjään ihan kivoja kuvia.
Myin vanhan puhelimen eteenpäin 50 eurolla. Kyllä se toimii, jos on melko yksinkertainen käyttäjä eikä esim. someta kovin monessa palvelussa. Kyllä sillä puhelut ja whatsappit hoitaa ja perusvalokuvat ottaa. Näistä voi saada täällä 70 euroakin. Ovat rajoituksistaan huolimatta suosittuja käytettyjen markkinoilla.
 |
| Uusi on hieno. Mutta en puhu googgelille. |
Katse eteenpäin
Vuodenvaihteen jälkeen havaitsin hienoista paranemista tunnelmassa. Olin ihan valmis Uuteen Lempeyden Aikaan ja vakaampaan oloon.
Mutta sitten iski päälle migreeniviikko enkä pystynyt mihinkään. Jouduin back to the roots, kärsimään kivusta koko kuvallaan koko päässäni, kun täsmälääke jätti toimimatta yhtenä päivistä.
Mutta loppui se sotatila päässäkin niin kuin kadulla. Kun tulin töistä, Doris jolkutti vastaan. Hyvä, että paukuttelu on loppunut ja uskaltaa taas olla kadulla. Oli menossa lempipuunsa alle meidän etuoven viereen. Doris on vähän arka, toivottavasti ei pelästy mua.
Onneksi se ei paljon hätkähtänyt, katsoi vaan vähän pitkään. Se istui ihan vieressä kun menin avaimella sisään.
Kerroin miehelleni: ”Doris tuli just vastaan kadulla. Istuu puun alla.” -”Kuka?” Mutta tiedetäänhän me sen kissan nimi molemmat. Kun ollaan nähty sen omistajat.
Purettiin joulu. Kun nyt oli paketitkin saatu.
Pakko kai alkaa sijoittaa lomia kartalle eli kalenteriin. Pitää vähitellen ilmaista töihin, millon haluaa vaikka kesälomia.
Nyt vähän enemmän tällaisia tunnelmia peliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti