Karsea pitkä lento – kotiinpaluu Thaimaasta

Lähtötunnelmissa Khao Lakissa, joulukuun alussa

Kuunsirppi roikkuu ihan alhaalla, melkein pystysuoraan alas. Ei meillä kotona. Kai se niin on, että päiväntasaajalla se voisi olla ihan horisontaalisena. Ja mitä pohjoisempana ollaan, sitä suoremmassa se nököttää. Kai.

Flightradar toimii täälläkin ja yli on lentänyt Phuketin lentoja. Paljon on kotimaanlentoja Bangkokista paikallisyhtiöillä, Thai Lion Air, Bangkok Airlines, Thai Airways, Nok Air. Tässä kohtaa on hauska tietää, että ”nok” tarkoittaa lintua thaiksi. Kiva sattuma suomen ”nokkimiseen” myös. Tänään lähti B777 kohti Moskovaa. Lentoja menee Kathmanduun ja Kuala Lumpuriin.

Kiinasta tuli monesta kaupungista peräkkäin monta lentoa ja tuntuu, että niiden joka kaupungilla on oma lentoyhtiönsä: Shanghai Airlines tulee Shanghaista, Shenzhen Airlines tulee Shenzhenistä, ja Chongqingistä tultiin, eiks se ole se leffan ”Chungking Express” kaupunki. Kiinallahan on myös kaikki nämä eri ilmansuunnat lentoyhtiöinä, China Southern, China East, China West, China Southwest ym. airlinesit, minkä olen todennut jo Schipholissa katsellessa.

Laukut pakattu. Kylmäshokki odottaa. Vaatteita varattu käsimatkatavaraan, niitä lisäilen päälle joka lentokentällä yhä enemmän ja vielä saapumisen jälkeen vikat.

Se perkeleen paluulento SIN–AMS kestää siis 13 h 50 min. Vastatuuli aina länteen päin mennessä. Vielä karmeampi kuin tulolento.

Tämä matkustamispäivien ei-ihana tunnetila, joka on sekoitus hyperaktiivisuutta ja väsymystä. Lentopäivinä vaihtelee muutenkin toiminta hektiikan ja tylsän odotuksen välillä. Ei ole välimuotoa.

Phuketiin

Kyllä se englanti on osittain Thaimaassa tosi hakusessa. Varsinkin taksikuskeilla, jotka kuitenkin kuskaavat nimenomaan turisteja kaiket päivät ja joiden pitää tajuta, mihin mennään ja milloin haetaan.

Paras englanti oli hotellien vastaanotossa. He selvittivät meille monta vaikeaa asiaa ja se oli suht helppoa. Tilasivat taksin ja matkalaukkupojat ja tulostivat meille boarding passit hotellin sähköpostin kautta.

Taksilla kun mentiin Phuketiin Khao Lakista, niin siinä kesti kyllä ihan tarpeeksi kauan. Saaren pohjoispääässä valtatiellä oli joku ihme checkpoint, jossa joku rajavartija halusi tarkastaa taksin tai kuskin katsomalla. Mikä ihme itsenäinen alue.

Tiellä taksi ohitti mopon ja se mopo alkoi heilahdella ja nähtiin miksi: se yritti välttää käärmettä, joka tuli juuri pusikosta tielle suoraa päätä. Tumma, parimetrinen. No kyllä se mopo lopulta ajoi sen päältä, taitaa olla käärme mennyttä. Ei siinä ehtinyt reagoida.

Phuketin lentokenttä

Phuketin kenttä oli muuten suht älytön. No tarkastukset menivät suht nopeasti, taas kaikki sormenjäljet lasille passintarkastuksessa ym. Mutta sen jälkeen tultiin täyteen aulaan. Kauppoja oli, jonkun verran matkamuistoja vähän parempaa laatua, muutama ruokapaikka tai kahvila. Ja huom. täälläkin oli kokolattiamatto kuten Singaporessa. Koneet näkyivät isoista ikkunoista ja niiden takana näkyi jo meri lainehtimassa.

Mutta se aula oli hirveän täynnä vaeltavaa ihmismassaa. Hankala olla missään. Saatiin puettua päälle lisävaatetta vessassa, jonka koppi oli onneksi melko laaja. Kaupatkin olivat ihan kapeita.

Minusta tuntui, että joka kerta kun yritin saada jostain kuulutuksesta selvää tai puhua miehelleni, korvassani kailotti venäläinen venäjää. Koko Phuketin kentällä tuntui, että täällä on pelkästään kiinalaisia ja venäläisiä.

Meidän lähtöportti oli erittäin epäselvässä paikassa. Aula päättyi kyltteihin, että portit 4 – 10. Joo, meidän on 9. Miten sinne siis pääsee? Ehkä portaita alas tuolta? Alueen kohdalla näkyi yksi nauhoin ohjattu jonotusrivi, olisiko se sitten kaikille näille porteille yhteinen jono?  Ainoa tiski, jossa oli ihmisiä, joilta voisi kysyä, oli turvanauhojen takana ja heille voi vain huutaa kahden metrin päästä.

Kysyin, huusin. Joo, tämä jono on kaikille tästä lähteville. Touhua tarkkailemalla selvisi, että siihen kerätään lento kerrallaan relevantit ihmiset, jolloin jono paisuu hetkellisesti monikymmenmetriseksi. Sitten se tyhjenee, kun ihmisiä aletaan päästää läpi ja he menevät rullaportaita alas.

No mistä sitten näkee, mikä lento on nyt aktiivinen? No pitää onnistua näkemään sellainen A4-paperi, jota virkailija pitää ylhäällä jonon alkupään vieressä silloin kun ne aloittavat lastauksen.

Yllä on myös digitaaliset taulut, mutta niistä informatiivisin, vain näitä portteja koskeva, on siellä turvatun tiskin takana umpikujan viimeisessä sumpussa. Sinne umpikujaan, aulan viimeiseen nurkkaan, tunkee noin 7 kohta lähtevän lennon ihmiset ihmettelemään, että miten tämä toimii ja miten mä pääsen mun portille. Kaikki seisovat toistensa tiellä.

Täh?

Ei ole hirveän paljon tuttuja paikkoja tässä.

Sitten lento on myöhässä ja rankkasateet ja mustat pilvet pyyhkivät yli kentän, sateet joille ei näy loppua, vaikka ovat jo jatkuneet usean tunnin. Ihmiset kiilaavat jonossa. Minua tönitään laukuilla.

Ja kuulutukset, Phuketissa ei ole sekuntiakaan ilman kuulutusta. Ne kuuluttavat ihan kaikkien lentojen ihan kaikki asiat koko hallin kautta niin että yhden plimplomin jälkeen seuraa aina heti toinen plimplom, eivätkä ne taukoa koskaan. Eikä niistä saa kuin osan selvää. Osa on kiinaksi muutenkin.

Siinä oli ihan pelkkää stressiä, aistiylikuormitusta. Ahtaus, tunkeminen, huutaminen, etuilu, kuulutukset, töniminen ja epävarmuus, onko oikeaan aikaan jonossa.

Silk Air

Ensimmäinen lento oli SilkAirilla ja siinä oli paremmat istuimet kuin tullessa Scootilla. Sentti enemmän jalkatilaa ja pehmeämpi penkki.

En jaksanut pelätä, vaikka yhtiöllä on oma jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmassa. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä, kuten Germanwingsillä.

Kaikki saivat lämpimän ruuan, vaikka lennon arvioitu kesto oli 1,5 tuntia. Jakelu käynnistyi melko myöhään ja juomien sumplailu oli kaoottisen oloista ja kesti kauan. Siinä vaiheessa kun meidän takarivit saivat ruokansa, oli suunnilleen aika korjata roskat pois.

Siinähän menee aikansa, kun saa ne kaikki purkit ja paketit auki, ja mihin ne jätteet tunkee sillaikaa kun yrittää syödä tarjottimelta? Sitä lappaa kaiken suuhunsa hyvin nopeasti.

Singaporen lentokenttä

Singaporessa huomioi Thaimaan jälkeen: täällä on töissä tällaisia suloisia pieniä tummaihoisia mummoja. Tämä tamilimummo tsekkasi lipuista, onko oikeus mennä turvatarkastukseen tälle portille.

Ne mummot ovat oikein ystävällisiä, mutta heillä on luonnollinen auktoriteetti ja heitä uskoo mielellään, vaikka he ovat metri 45.

Sekin on miellyttävää, että kaikki puhuvat ymmärrettävää ja oikeaa ja sujuvaa englantia heti kun saapuu Singaporeen.

Singapore on sitä lentokenttien etujoukkoa, joissa on vähennetty kuuluttaminen minimiin. Kuten Helsingissä ja Amsterdamissa myös. Ihanan rauhallista porttiaulassa.

Oli joulukuusia ja jouluisia ylellisyystuotteiden mainoksia lumisateineen. Ja amerikkalaisia joululauluja. Singaporessa miettii, että kelle ne koristelevat joulun ja kuka siellä joulua viettää, kun suurimmat väestönosat ovat muslimeita, hinduja ja kiinalaisia.

Ja hiljaisena kokolattimatolla taas... ja ainakin lähtöaulassa oli väljää, ja penkkejä istua tarpeeksi.

Tässä vaiheessa yötä kokolattimaton design alkaa näyttää melko psykedeeliseltä.

Kyllä ne osaavat tarkastukset ja viranomaishommat Thaimaassakin, mutta ei ihan niin pahana kuin Singaporessa. Minua alkoi jo vähän ärsyttää se jatkuva nipotus ja varsinkin vainoharhaisuus. Se, että joka välissä pitää mainita, että tänne on sitten ankarasti kiellettyä tuoda mitään aseita tai huumeita. Ihan kuin se olisi sallittua mihinkään maahan.

Eniten ärsyttää se, että tulet juuri turvatarkastuksesta lentokentältä ja olet ollut vain lentokoneessa sen jälkeen, niin ei auta se transitissa olo mitään, vaan Singaporessa on taas uusi täydellinen laukkujen ja ihmisen skannaus edessä. Taas. Olen ollut ainoastaan täällä teidän vartioidulla turva-alueella, niin sano mulle, miten mä olen nyt taas voinut salakuljettaa jotain kiellettyä. Ihan kuin ne eivät luottaisi omaan systeemiinsä. Kun pitää tarkastaa aina pariin-kolmeen kertaan peräkkäin.

On vaikeaa suunnitella monen lennon matkaansa, kun kamat pitää järjestää joka välissä taas uudelleen. Konetta varten optimoitu käsilaukku takaisin rullalaukkuun ja taas, taas kaikki lääkkeet ja nesteet erilleen johonkin helkatin minigrippiin, mihin mä sen nyt tungin, ja taas läppäri ulos laukustaan.

Mutta siitä ilahdun, että ainakin he yrittävät saada Singaporessa kuria ihmismassoihin. Niihin, jotka nousevat heti penkeistään, kun niiden lento ensimmäistä kertaa mainitaan portilla, eikä auta vaikka sanottaisiin, että odota kunnes sun oman ryhmän kutsu tulee.

Minusta täällä käännytetään portilta takaisin odottamaan, jos ei ollut vielä sun vuoro. Ja se ensimmäinen henkilö, joka katsoo sun passin ja lentolipun portilla, on poliisi. Poliisi!

Yksi poliiseista oli nuori hoikka kiinalainen nainen modernissa lyhyessä kampauksessa ja oikein päheen näköinen siinä uniformussa, että oo la laa. Voisi näytellä jossain aasiapoliisiactionleffassa poliisikaunotarta.

Lentokoneessa 14 h

Kiva kun mun viereisillä matkustajilla lentokentän tungoksessa ja lentokoneessa on aina joku rutto ja tubi, jota ne sitten levittävät aivastelemalla ja yskimällä ja rykimällä just mun vieressä, kun en haluaisi tauteja. Tämä konekin on täynnä räkäisiä.

Minusta nämä taaksepäin kallistettavat tuolit pitäisi kieltää. Kun toi äijä mun edessä laittaa sen maksimiinsa, läppäri tuskin mahtuu auki sylissäni. Tekstinäyttö näyttää alaspäin. En saa sitä auki. Ihan älytöntä. Minun on yritettävä itse kallistaa taaksepäin, jotta laite mahtuu mahani ja edessä olevan selkänojan väliin.

A350.

Sitten tämä Singapore Airlines. Ihan kivat ateriat tulee, mutta miksi ne on niin kiire syödä? Ateria on vielä runsaampi, on jäätelöpurkit ja kaikki. En ole ehtinyt vielä avata sitä jälkkäriä, vaikka oikeasti nopeasti kauhoin suuhuni ne muut elementit, kun ne alkavat kerätä pois kaikkea. Minun oli tarkoitus ottaa lopuksi tee ja se jätski mukavasti, mutta silloin olisi pitänyt olla kaiken jo valmista muka.

Yritin tunkea jäätelöä kitaani ennätysvauhtia, etteivät ne ota sitä minulta pois puolitäytenä kun tulevat ihan just kohdalle. Kamoon, lento kestää lähes 14 tuntia, miksi ihmisille annetaan 5 minuuttia aikaa syödä? Ketuttaa.

Lisäksi tuli turbulenssi juuri silloin ja laakeasta teemukista alkoi uhkaavasti läikkyä reunan yli. Se mahdollisesti vauhditti ruuan pois keruuta vielä 1 minuutilla lisää, että rupesivat kiirehtimään.

Tällä lennolla oli muutenkin ihan jatkuvaa hytinää, 90% ajasta ilmakuoppia. Minua pelotti vessassa, kun ne vaan yltyivät.

Jonkun verran nukuttiin kyllä koneessa. Ihmiset olivat huopiin ja huppuihin kääriytyneenä, osa korvatulpin ja silmämaskein, kaikenlaisina makkaroina tuoleillaan. Kun vain nukahtaa, niin jotenkin päin se pää ja niska kääntyy ja antaa roikkua vaan sitten vinossa. Toinen vaihtis on pystyssä niin, että selkä on ihan törkeillä laskoksilla ja skolioosi syntyy just nyt, jos ei sitä vielä sattunut olemaan, ja niska taipuu  taaksepäin, mutta silloin herään yleensä itse siihen, että korisen ja kuorsaan, kun pää vajoaa taakse.

Koneen ilma on niin kuivaa, että minulla sattuu silmiin koko ajan. Silmiä kirvelee ja ne kyynelehtivät jopa silloin, kun pidän niitä tiukasti kiinni. Silti niihin puhaltaa tuuletus.

Yksi hetki havahduin ja halusin ottaa jaloistani eri tyynyn, mutta osuin vahingossa kosketusnäyttööni edessäni ja se helvetinvalo meni päälle loistamaan säkkipimeydessä. Siristellessäni huomasin, että silmistäni on valunut kyyneliä kokonaiset purot ja valuu vieläkin, nukkumisen aikana. Kauan sain sählätä ennen kuin löysin menyystä sen paikan, mistä näyttö sammutetaan.

Turkmenistan tutuksi. Ei vaan näy mitään, kun on yölento.

Hienoa, tää lentokonevalitus näyttää oikein sellaiselta varoittavalta kauhuleffalta, että ”kuulkaa lapsukaiset älkää koskaan lentäkö, koska se on ihan kamalaa! Kattokaa nyt tätäkin!” tai että ”et missaa mitään jos et lennä, koska se tarkoittaa pelkkää surkeutta, ahtautta, kiirettä ja v*tutusta.” No selvisipä extremeolosuhteissa tämä lopullinen totuus itsellenikin harvinaisen selvästi.

Helpotusta toisi vain maksaa tonni ylimääräistä sellaisesta ekan luokan luksuspetipaikasta, jossa voi oikaista jalkansa privaattikarsinassaan ja oikeasti nukkua, ah.

Kotona

Kotona. Peipot ovat suloiset. Ulkolinnut kaipaavat ruokaa, huomenna ehtii. Mies kävi ruokakaupassa. Purettu on suurin piirtein. Kahdeksan pyykkiä jonossa.

Kylmä ei ollut kovin paha. Lentokenttäbussissa oli lämmitys päällä. Oli tyyntä, en aktiivisesti palellut vaikka oli vain +2. Minulla oli taikatakki kumminkin, joka tuli makkarapussistaan ulos.

Aurinko paistoi matalalta ihan törkeästi silmiin. Täällähän tarvitsee aurinkolaseja yhtä paljon kuin Thaimaassa. Ja se ei tuosta paljon korkeammalle nousekaan päivän aikana, aina silmissä.

Täällä vasta valmistellaan Sinterklaasin tuloa. On niin irrallista, sesonki ei iske eikä kosketa yhtään. Mitä nämä täällä juhlivat? Täysin irrelevanttia mulle. Muualla maailmassa on tropiikki ja uima-altaat ilman mitään joulutunnelmaa.

Jetlag

Siinä meillä sankari. Oli pakko ottaa päikkärit heti kun tultiin ja saatiin tiput tsekattua. Sovittiin, että laitetaan herätys klo 14, ettei mene ihan koko päivä plörinäksi. Laitoin ihqut pehmosukat jalkaan, kun vasen jalka kramppaili, pohje oli jo lentokoneessa vähän ilmoitellut, ja oli kylmät jalat muutenkin. No sittenhän nukkuu hyvin.

Sikeästä unesta heräsin siihen fiilikseen, että nyt ei kyllä ole enää klo 14. Mitense vekkari.
Mies:
- Mä laitoin sen pois päältä kymmentä vaille.
- No miten me nyt tästä tehdään toimiva päivä enää? Kello on 16.
- Mutku ei sitä voinut keskeyttää. Mä katsoin sua ja sä olit niin sikeessä.
- Ai mä olen syypää taas tähänkin? Tietämättäni?
- Niin.

Kiva kun näissä siirroksissa me laitetaan koko vuorokausi ihan päälaelleen niin, että se ei täsmää paikalliseen aikaan eikä myöskään siihen aikaan, josta tultiin.

Mutta se johtuu siitä, että lentokoneessa on missattu kunnon yöuni ja se on pakko korvata pikimiten.

Tältäkö tää jetlagi tuntuu? Nukuttiin tosin siihen perään lopuksi yö hyvin, eli ollaan fyysisesti oikeassa rytmissä, mutta aivot eivät toimi ja olo on surkea. On sellainen värinä ja tärinä päällä kuin sellaisella yliväsyneellä, joka on herätetty yöllä klo 4 ja pakotettu toimimaan vain parin tunnin unien jälkeen. Epämääräinen ja heikko olo.

Lisäksi päänsärky. Ja niskalihakset ja mahakipuja ja kaikki.

Silmät eivät toimi. Näen liian keltaisia ja punaisia värejä. Aivot ovat niin tööt, etten uskaltaisi ajaa autoa nyt. Todellisuus on matkan päässä, sumussa.

Kotona on kyllä yhteensä silti tukeva olo. Tietää, mitä tekee. Omistaa esineensä. Tietää, mistä löytyy sakset. Kokkaa omalla paistinpannulla juurevasti.

Osittaista hallinnan tunnetta.