keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Lepää rauhassa sitten vaan

Eivätkö nämä onnettomuudet voisi loppua? Lääkäriasemalta tuli kirje. Omalääkärini on kuollut. Kuollut, keski-ikäinen ihminen, täysin yhtäkkiä.

Minun ystäväni, hyvä lääkäri, huumorimies, joka kuunteli ja ymmärsi. Joka auttoi minua niin monessa asiassa ja leikkeli ihostani luomia. Jonka avusta olen kiitollinen ja johon olin tosi tyytyväinen.

Oletettavasti hänellä on vaimo ja lapsia. Miten kamalaa heille. Syystä ei sanota mitään, mutta mitä sitten tapahtuikaan, sen on täytynyt tulla nopeasti ja yllätyksenä kaikille. Oli se sitten sairaus tai onnettomuus. En tiedä hänen ikäänsä, mutta katsoin aina, että tuo on korkeintaan minun ikäiseni. Jotain 40 tai 45.

Miten voikaan joku kuolla. Tuosta vain lakata olemasta. Justhan se oli siinä. Just se oli siinä elävänä, miten se voi olla nyt poissa? Miten kaikki voi olla loppu? Koko elämä.

Kuinka epäreilua. Kaikki olisivat tarvinneet häntä täällä vielä, ennen kaikkea hänen oma perheensä tietysti.

Tämä itkettää enkä vieläkään oikein voi uskoa, että se on todella tapahtunut. Jään kaipaamaan henkilökohtaisesti, vaikka olenkin vain yksi sadoista potilaista. Miesraukka. Kai hän tiesi, miten me kaikki häntä arvostimme?


Tällaiset huonot uutiset kyllä auttavat yleiseen vallitsevaan ketutukseeni. Saavat arvostamaan tavallista elämää.

Sukelsin vaatekaappiin vaihtamaan kesä- ja talvivaatteiden paikkaa ja mietin kuollutta lääkäriäni. Anna mun ihan vaan siivoilla vaatekaappia ja elää, elämää se on tämäkin. Anna mun vaikka silittää ja pestä pyykkiä, kunhan saan elää. Se on kaikki hyvää. Kaikki parempaa kuin joutua kuolemaan eikä tehdä yhtään mitään enää.

Siperia opettaa, niin.

En osaa sanoa oliko tämä nyt huonojen asioiden pahin kohta vai vieläkö epäonniset jutut jatkuvat. Milloin onni kääntyy.

Auto-ongelmatkin ovat vain raha-asioita ja järjestelykysymyksiä. Eivät niin dramaattisia verrattuna siihen, että voi kuolla tuosta vain.


Kävin laittamassa nimeni muistokirjaan lääkäriasemalla. Eipä siinä paljon ollut tilaa runoilla, vaikka olisinkin voinut sanoa monta asiaa. Se oli lähnnä vain lista, että ”Nimi ja osoite tuohon kiitos”. Pieneen vapaaseen kohtaan olivat jotkut jättäneet jonkun lyhyen lauseen.

Se verran minä hänen luonaan kävin viimeisten kymmenen vuoden aikana, että opin tuntemaan hänen luonteensa. Hän oli aina hyväntuulinen ja rento. Joskus jäi niin hauskoja kommentteja mieleen, että olen kirjoittaut blogiinkin silloin tällöin anekdootteja lääkärikäynneistä.

Siksi hänen poismenonsa ottaa henkilökohtaisesti tunteisiin, koska tuntuu kuin olisin menettänyt hyvän tuttavan enkä vain ”lääkärin, joka hoiti hommansa”.

Kiitos kaikesta.

Elämä on pienestä kiinni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti