Sensuroimaton työpäivä

Kyynisyyttä, valitusta, negatiivisuutta ja sarkasmia -varoitus tähän juttuun.

Töissä oli tosi paljon tekemistä ja osa siitä turhauttavaa. Paljon kommunikaatiota, Joe järjesteli aikakirjauksiaan kun se on uusi mun ryhmässä, amerikaksi. Sitten tuli vielä joku palohälytys, joka olikin kyllä vaan hätäoven avaushälytys, mutta kaikki virtasi ulos kokoontumispaikkaan parkkipaikan nurkkaan kuin se olisi taas yksi palohälytyksen evakuointiharjoitus. Vaikka ujellus oli väärän kuuloinen. Eikä kukaan keltaliivinen pelastaja tullut sanomaan mitään organisaation puolesta kuten evakuointiharjoituksissa tulee, ja sitten porukka käveli vaan tyhmänä takaisin sisään. Ketutti, mulla oli paljon tekemistä ja vähän aikaa.

Meillä on ollut sellainenkin evakuointiharjoitus, jossa rappukäytävssä leijui tekosavua ja kritiikkinä sanottiin sen jälkeen, että mitä te sinne savun keskelle kävelette, olisi pitänyt käyttää hätäovea eri rappusten alla ja avata se, vaikka se ujeltaakin korviahuumaavaa hälytystä sen takia.

Ja on ollut sellainen evakuointiharjoitus, jossa oli vuokrattu paikalle näyttelijöitä esittämään haavoittuneita. Jotta koulutetut pelastuskollegat voivat harjoitella vaikka käsivarren haavan sitomista ja puolikuolleiden raahaamista pois tulipalosta ihan livenä. Se, kun ihmiset huutelevat apua verissään savun keskellä, oli muutamille liian realistista ja liikaa ja päättivät jättää vastuullisen hengenpelastajapestin sen jälkeen siihen.

Turhauttavaa on vähitellen sekin, kun pomo on itse pyytänyt multa raporttia ja tein sen jo viime viikolla valmiiksi, ja nyt sillä ei ole aikaa palata siihen eikä ottaa sitä vastaan multa. Kun se on aina puoli päivää poissa jonkun menon ja stressin takia. Siltä jää aika moni työasia makaamaan ajan puutteessa. Olen tässä kuitenkin samalla empaattinen, koska sillä on vaikeaa dementoituvien monivaivaisten vanhempiensa hoitajana ja itselläänkin terveyshaasteita.

Turhauttavaa on myös IT-projektit (ai niin, suomeksi ATK), että paniikissa niiden ohjeiden mukaan tsekkasin ja varmuuskopioin kaikki meiän tiedostot, ja sitten h-hetken jälkeen tulee meili, että ei me saatukaan sitä palvelinsiirtoa vielä aikaiseksi ollenkaan. Mä olin jo tarkistanut vaivalla tehtyjen muistiinpanojeni mukaan kaikki mapit että okei, kaikki on tallessa, ja heittänyt sen lapun roskiin, että hoidettu. Sen jälkeen ne vasta on, että eiku tää tuleekin myöhemmin. Se lappu meni nyt sellaisesta salaisten papereiden luukusta säiliöön mistä sitä ei saa takaisin. Huijarit, ihan huijarit.

Mä niinku taas menen ansaan ja teen tunnollisesti aikataulussa sen mikä pyydetään, ja sitten se taho taas niinku epäonnistuu ja jättää väliin ja ei pysty ja luovuttaa. Luuserit ja huijarit. Mua ketuttaa tehdä turhaa työtä, kun mä uskon aina jonkun muun aikatauluun, joka lopulta kusee täysin.

Mikä kusee siis ihan mestarillisesti on meidän laskusysteemiprojekti. Siitä on nyt vuosi kun kesäkuussa en melkein uskaltanut ottaa yhtä päivää vapaata, koska silloin oli niitä kursseja missä mun piti olla. Nyt oon monta kertaa valmistellut helkatinmoisen määrän dokumentteja ja suunnitelmia sen projektin eteen, ja nyt se on siirretty lokakuulle, ehkä. Ihan naurettavaa. Ihan huijausta tääkin.

Saksalaisen kirjanpitäjä Marcuksen kanssa mulla olikin vintillä sen huoneessa avartava keskustelu juuri tästä projektista. Sen persoonasta avautuu sellanen aika kyyninen kuva vähitellen. Ei kovin valoisa. Ja lakoninen, eli rauhallisena pessimismissään. Aiheena oli aspektit siitä, millä eri tavoilla voi saada potkut osallistuttuaan pitkään ja isoon projektiin. Me ollaan molemmat isossa projektissa.

Näin se menee: Automaatio tulee, mutta ensin on hitokseen tuplatöitä, vaihetta jolloin vanha sekä uusi systeemi pitää pitää pyörimässä yhtaikaa. Ken automaatioon uskoo, näkee sitten sen tuloksen ehkä joskus, että uusi systeemi, jota on auttanut rakentamaan ja käynnistymään, korvaa muutaman työntekijän. Kiitokseksi voikin saada potkut, kun panosta ei enää tarvita.

Tosin käytännössä en ole hirveästi nähnyt sellaista automaation implementaatiota, joka oikeasti tekisi yhdenkään työntekijän turhaksi. Systeemiä pitää aina hoitaa ja syöttää manuaalisesti tai paijata sen ongemia ja selvittää sen ryppyilyjä. Yleensä sen hoivaamiseen tarvitaan yhtä monta työtuntia kuin entiseen maailmaan, jossa täytettiin lista käsin.

Mutta Marcuksella oli vielä erilainen visio, miten voi saada potkut. Että omistautuu kuukausikaupalla projektin erikoisvaatimuksille ja sillaikaa joku muu hoitaa sun työt puolinaisesti, tai kukaan ei hoida sun töitä. Projektin jälkeen olet palaamassa alkuperäiseen työnkuvaasi ja sulle sanotaan, että ”jaahas, nyt olit niin paljon poissa arkitöistäsi ja kukaan ei näköjään kaivannut sua eikä haitannut mitään, että se työpanos puuttui, joten taidatkin olla ylimääräinen. Heippa vaan.” Varmasti tällainenkin argumentti on ollut jossain firmassa käytössä.

Kaiken suunnitellun työn lisäksi kaikkea pikkutehtävää tulvii, reception soittaa ja haluaa uusia katalogeja ja posti meilaa että siellä on paketteja, mutta mun prio olisi kuukauden työtuntilistat ja kaikki laskut, joita tulvii myös joka tuutista yhtaikaa. Kun järjestelen kopiopaperitilauksen paketteja hyllyyn, huomaan olevani jokapaikanhöylä. Ei se sinällään huono ole, mutta joskus on kaikki tekeminen yhtaikaa niskassa ja se on liikaa. Ja siihen päälle tietokoneen eri järjestelmät hajoaa, en pääse kirjautumaan Webnowiin ja OMN ei käynnisty, koska Java tai joku. Nämäkin sitten kommunikoin ja hoidan kuntoon siinä välissä.

Alihankkijalla oli tulvinut ukkossateessa vettä kellariin, ei o helppoo niilläkään. Palvelin ja data kastui tai sit ei kastunut.

Vastapainona on sitten helmiä kuten tämä väärinkäsitys: Yksi kaveri oli pari viikkoa lomalla, ilmestyi takaisin ja näin heti, että se oli saanut paljon aurinkoa naamaan. Kuvittelin, että se on ollut jossain perus-Mallorcalla, Välimerellä tai Loma Roomassa, mitä näitä nyt on. Ihan sen naaman värin takia huikkasin sille, nämä kuvat mielessäni: ”Hei, ootsä ollu etelässä?” Ja Roy vastaa säteillen: ”Joo, Valkenburgissa!” Ahahahaa, meidän läänin eteläosa olikin sen etelä, tästä 70 kilsaa alaspäin. No etelä sekin. Ja oli sielläkin näköjään aurinkoa. ”Istuin terassilla koko ajan. Oli hauskaa.” Okei.

Ja:
Kuulen, kun kaksi lähes kaljua miestä juttelee keskenään, toisella millin ja toisella puolen millin hiukset:
- Ja sä tuut heti sössimään tän stuidun projektia kun mentori on hetken poissa?
- En mä mitään sössi. Ja stuidu on, että sama se kuha joku kalju tyyppi selittää jotain. (Stuidu nauraa.)
- Jaa kalju, no mun tukkaan verrattuna sä oot kyllä Jimi Hendrix.

Jutun viherkuvat ovat työpaikan sisäpihalta, jossa on kalalammikko. Yhtenä päivänä voisin ihastella, mikä hieno keidas, mutta toisena päivänä ärsyttää määrättömästi se politiikka, että tupakoijille annetaan tämä sisäpiha tupruttelupaikaksi, niinku palkinnoksi, ja mitä on ei-tupakoitsijoilla, ei mitään. Ei tupakkataukoa eikä taukopaikkaa. Saa kävellä ympäri parkkipaikkaa ehkä.

"What a difference a day makes." Fiilikset vaihtelee ja siksi väliin tällainen rehellinen postaus, vaikka yleensä etsin asioista positiiviset puolet. Elämä on laiffii jne.