Maailman ympäri unissa

Unessa olin Kanadassa mieheni kanssa. Noustiin bussiin Amerikassa lähellä Kanadan rajaa, ja sieltä meni koko ajan jenkkituristeja sinne rajakaupunkiin päiväretkelle, me niiden mukana.

Ylitettiin joku vesi, joka oli raja Kanadaan. Ehkä siltaa pitkin, ehkä lautalla. Tultiin Kanadan puolelle. Kuljettiin rantatietä vasemmalle. Oli kylmä, talviaika. Ranta oli sellainen kalju ja kuulas arktinen, kivinen, harmaa- ja sinisävyinen. Siinä oli kolme kaarevaa lahdelmaa vierekkäin rantalinjassa. Kolmannessa lahdelmassa aallot huuhtoivat puista rakennetta ja tajusin, että se on kuin suuren viikinkilaivan laakea pohja, joka on uponnut siihen rantaveteen matalalle.

Koska sinne virtasi koko ajan jenkkejä, kanadalaiset olivat rakentaneet Christmas Villagen katsottavaksi, jopa suuret joulumuseon sisätilat, joissa kuljettiin ja ihmeteltiin valkoisesta salista toiseen pöytien esineitä. Ulkona oli karkkikoju, jossa roikkui houkuttelevasti eri värisiä kauniita kimmeltäviä tuotteita. Aloin harmitella, että olisin nyt voinut ainakin siitä ihanasta karkkikojusta ottaa kuvan. Oli jotenkin sössö sää, kylmänkostea tai lumisade, niin oli hankalaa kuoria kameraa laukustaan, kun pelkäsin, että se kastuu.

Kävelimme kaduilla, joiden varrella oli korkeita sileitä kivitaloja, joiden julkisivut olivat eri värisiä. Ja oli pikku aukioita. Nättiä oli, kaunis kaupunkikuva. Olimme jo menossa takaisin bussille, kun aloin vielä kaivaa kameraa esiin, että nyt on edesä niin upea talorivistö, jonka kaikki talot ovat eri pastellivärisiä, tosi söpöä hei. Mutta siinä vaiheessa alkoi jo iltapäivä hämärtyä niin että oli vaikeaa saada enää kuvaa.

Aina tällaisten unien jälkeen uskon, että tällainen paikka löytyy oikeasti kartalta, kun alan googlata. Maaginen tunne, että tämä rajapaikka löytyy oikeasti jostain: jossa on vesi, kolme lahdelmaa ja joulukylä. Ja pastellinväriset kivitalot, kun etsisi sieltä kuvia netistä.

Huijari-Kanada: järvellä Hollannissa.

Sama aito tunne minulla on ollut Mongoliasta ja Ulan Batorista laakean joen varrella, ja Sveitsistä Genevestä ja sen järvestä ja arkkitehtuurista. Ja ne maisemat pitivät suunnilleen paikkansa netistä katsottuna.

Ulan Batorissa oli tällaista unessani: Käännyimme poikkikatua isommalla pääkadulle korjaten reitin oikeaksi. Kadut olivat joen suuntaiset. Siinä menikin houkutteleva poikkikatu kauniin veden äärelle ja olin utelias. Rauhallinen joki ja sen haarautuma virtasivat, oli avara maisema, taustalla lumihuippuiset vuoret.

Olimme pääkadun varrella mukavassa ravintolassa. Nurkassa oikealla ikkunan vieressä istui vanha mies ja soitti instrumenttia. Minua vastapäätä istui nuori nainen, mustat pitkät hiukset poninhännällä, ja kertoi nauraen perheestään huonolla englannilla, mutta kommunikaatio oli sydämellistä. Meille tuotiin tyypillisiä ruokia kokeiltavaksi.

Mongoliasta lensin länteen korkeiden vuorten yli, huimaavien huippujen, ja maan raja tuli vastaan. Huippujen takana, länsirinteellä alkoivat toiset maat ja siellä oli hienoja karuja vuoristoseutuja. Käkkyräkuusia kasvoi, vanha kivitalo oli myynnissä ja kyltissä hinta. Oli rähjäisiä taloja ja niiden pihoja, osa taloista oli tyhjilleen jätetty, mutta näki että siellä oli ollut omanlaisensa kukoistava yhteisö ja elämänmuoto, korkealla vuorilla. Menimme sorapolkuja kiemurrellen puutarhojen ja talojen välistä, välillä oli rappuja, ja sitten oli mehiläistarha ja kaikkialla surisi, myös oman onnensa nojaan jätettyjä mehiläisyhteisöjä. Valtavat vuoren rinteet koko ajan ympärillä.

Postimerkkiä lähemmäs en ole Mongoliaa päässyt.

Kai tässä säästää ison rahan, jos käy maailman ympäri unissaan. Olen jatkuvasti jossain eri maassa öisin.

Aamulla näen parhaat unet. Nyt olin Luxemburgissa ja tultiin valkoisia rappuja näyttelytilan alakertaan. Tummapukuiset miehet puhuivat ranskaa. Ovella vastasin saksaksi yhdelle laihalle miekkoselle ja hän tuumasi, että ”jaa, oletteko Te näitä meidän saksankielisiä”. Samalla tiesin, että jos joku ei osaa ranskaa ollenkaan, niin ei ole mikään luxemburgilainen, kai hän sen tietää. Selitin, että olen Suomesta. Mies oli Luxemburgin presidentti ja hän päätti, että emmekö me voi hengata ja kävellä kaupungilla yhdessä. Kuljettiin katua turvamiesten ja virkamiesten kanssa ja juteltiin viihtyisästi. Näköalapaikan edessä katsottiin maiseman elementtejä, tuolla puurivi, tuossa talorivi lähempänä, tuolla korkeampana vuorella tummat metsät.

Oikea Luxemburg.

Virkamies kävi sisällä museokaupassa ja toi meille tiskiltä tikkarit. Presidentille mustan, joka oli lakun ja sitruunan makuinen, ja minulle keltaisen, joka oli toisinpäin, sitruunan ja vähän lakun makuinen. Siinä vieressä oli keramiikkanäyttely ja työpajan myyntipöydät ja näin siniseksi lasitetun hollantilaistyylisen keramiikkatalon, joka maksoi vain euron. Rupesin siinä just keräämään koria täyteen, aioin ostaa hyvän satsin uniikkeja pikku keramiikkajuttuja, useimmat laikukkaan sinisävyisiä, ja olin oikein tyytyväinen, ja pressakin odotti vieressä.

Niin sitten oli aamu ja piti alkaa herätä.

Kyllä tämä ketuttaa, kun ei voinut jatkaa kävelyä Luxemburgin pressan kanssa.