Ysärin ytimestä terveisiä

Onkos teitillä kuturokkia?

Meillä kävi belgialainen. Mieheni hankki jostain musiikkiryhmästä ostajia onnettomille CD-levyilleen ja yksi niistä oli belgialainen vaimoineen. He patsastelivat olohuoneessamme ja naureskelin salaa niiden flaamia. Rouva kysyi niin hellyyttävästi, että ”hebt gij knuffelrock?”

Belgialaiset käyttävät erikoista sinä-sanaa, ja omistusmuotona aina teitittelyä, mistä tulee tuntu, että he teitittelevät vaimoaan ja lastaankin, mutta se ei ole totta, se on vain paikallinen kielioppi. ”Pipsa kulta, syökäähän nyt puuronne.” Mutta sitten vielä knuffelrock, saksaksi sama on Kuschelrock ja siitä on kokoelmalevyjä. Onko se Suomessa romanttinen rock tai kuturock vai mikä; näitä siirappisia balladeja tai rockbändien vähän pehmompia kappaleita ja rakkauslauluja, usein 80-90-luvulta.

Niin että kysymyksessä oli sellainen maalainen sävy ja kuvitellun turhan teitittelyn sfääri, ja siksi se tuntui vähän siltä kuin ”Ottiatuota, onkos teitillä kuturokkia?”

Keräilijää aina tarvitaan

Nämä ovat taas kaikki nakkimakkaroita. Jokainen tuntematon vierailija on sanastossamme knakworst,  nakkimakkara. Ainakin kaikki miespuoliset. Kaakelimies ja remonttireiska olivat myös nakkimakkaroita remontin aikana: ”Seitsemältä aamulla tulee sitten jo eka knakworst laittamaan sähköjä.” CD-levyjen ostajat ovat nakkimakkaroita. ”Illalla tulee se knakworst katsomaan levyjä.” ”Tuleeks tänäänkin knakworst? Ai ei? Daily knakworst. Mä luulin jo, että niitä on nyt joka päivälle.”

Joku yritti ostaa koko monen sadan levyn kokoelman 25 eurolla. Mies: ”Enkä myy. Siellä on sellaisia helmiä joukossa, joiden yksittäishinta on keräilijälle 25 euroa.” Niin, löydä vaan se keräilijä, joka sen ostaa. Teoreettisesta arvosta ei ole paljon hyötyä, jos se ei mene kaupaksi. CD-levyjä eivät halua enää edes kirpputorit ilmaiseksi.

”Where’s a collector when you need one?” Tämä on lainattu tokaisusta ”where is a policeman when you need one”, joka sanotaan Pet Shop Boysin Suburbiassakin. Nyt kiinnostaisi, onko se joku tietty sitaatti jostain.

Muutoin miehen arkistoissa on myös paljon huonoa scheisse-ainesta, jotain ysärikoelmia ja hollantilaisia b-luokan kokoelmia, joista ihmettelen, kuka ne muka ostaa pennilläkään. Silti hän sai niitäkin menemään. Yhdelle nakkimakkaralle. Noin 50 senttiä per levy.

Mielenkiintoista oli eräässä WhatsApp-ryhmässä kirjoitettu scheisse hollanniksi: ”sjaise”. No eikö se suomeksikin ole shaibaa.

Jep. Hollantilaista komediaa; Paul de Leeuw esittää rouvaa.

Tämä ei ole shaibaa, vaan teinihysteriaa aiheuttanut reggae-vaikutteinen bändi 80-luvulta.

Ysärin ytimessä

Mies hankki ysärimusiikin No Limit -kirjan, hollantilaisen, ja sitä luen, se on tosi pitkä. Siitä selviää housen ja dancen taustat ja tapahtumat ja kuka ne biisit teki ja miten. Mielenkiintoista. Lisänä teoksessa on pari turhaa hollantilaisbändiä, joista ei ole Suomessa kuultukaan. Ainoa, mistä olen kirjoittajille loukkaantunut, on, että Felixiä ei ole sisällytetty opukseen. Näillä on niin laaja Eurodance-käsitys, että kyllä se olisi brittiläisenä siihen kategoriaan mahtunut. Ja Felix on soundiltaan loistava kappaleissa ”Don’t you want me” ja ”It will make me crazy”.

Mitä ysärikirjasta opin? Pari ahaa-hetkeä. Siinä väitetään samantien, että hyvin monessa eurodance-hitissä käytetään, yllättävää kyllä, mollimelodioita. Että ”mollimelodiat yhdistettynä nopeaan biittiin saivat melankolian kuulostamaan kiehtovalta”. No siinä on yksi kokemukseni niiltä ajoilta. Ihailin nättejä melodianpätkiä ja tajuan, että mollius olikin se juttu ja vetosi minuun silloin, se teki niistä kauniita. Vaikka ihan banaalista 2 Unlimitedin Twilight Zonesta alkaen.

Niin ja ”toistuvuus” oli tärkeä ydinelementti houseklassikoissa. Niinpä. Sanaa tai lausetta toistetaan hulluksituloon asti, kyllä se tiedetään, se on tyypillistä. ”Juuri sen takia jotkut vihaavat ja jotkut rakastavat niitä biisejä.” Ja sen takia ne toimivatkin paremmin tanssimiseen kuin pelkkään kuunteluun. Olihan se kovin erilaista runsaan lyriikan tarinallisiin kasaripopkappaleisiin verrattuna.

Elikkäs. 2 Unlimitedin No Limit -kappaleessa lauletaan 73 kertaa ”no”. Toiston ennätys. Kakkosena on sana ”move”, 72 kertaa kappaleessa ”I like to move it”.

Klassisimmat lyriikat, hahaha.

Minulla on myös mielikuva, että saksalaiset yhtyeet käyttivät niin uskottavaa englantia laulavia räppäreitä ja tummia tyyppejä, että menivät täydestä amerikkalaisina tai englantilaisina kokoonpanoina. Oli aina yllätys, kun jostain luki, että kombo onkin saksalainen. Nyt selviää, että tuottajilla ja dj:llä olikin haku päällä, että mistä löytää hiphop-osioon joku muu kuin blondi saksalainen, joka puhuu huonoa saksalaista englantia. Vastaus löytyi US Armyn NATO-kasarmeilta Frankfurtin läheltä. Siellä oli paljon mustia sotilaita komennuksella, jotka olivat ihan kingejä räppäämään autenttisesti. Ja heidät sitten haettiin studioille. Monista tulikin oikeita muusikkoja, jotka tekivät monenlaista uraa siitä lähtien.

Tästä selviää myös, ketkä naislaulajat olivat oikeita koulutettuja laulajia ja ketkä otettiin projektiin mukaan lähinnä ulkonäön perusteella niin, että heidän lauluotoksistaan piti tuottajan raapia kasaan joten kuten kelpaavat äänityspätkät.

Hollannissa suosittu suuntaus oli Happy hardcore, jossa väännetään lastenlauluja ja muita iloisia rallatuksia ylinopeudella teknobiitin kanssa. Haluan tähän muistuttaa, että osattiin sitä Suomessakin, ja tässä sen kyseenalainen huippukohta: ”Simo goes poing”, jossa Hollannin teknoskenen tuotos Poing kohtaa sampletradition mukaisesti Vaatehuoneen Simon. Poing-tyyliseen taustaan sämplättiin telkkarimainosta, joissa ”Simo vaatehuoneelta hei!” esitteli niinä vuosina usein takkeja ja housuja ”vain kaks ysiysi” tms. Se oli markan aikaa hei, 299 mk. Täyttä nostalgiaa.

Ihan älytöntä, tottakai. Sitä se oli silloin, hittejä syntyi täysin summittaisista päähänpistoista ja jonkun dj:n eteen sattuneista ääninauhan pätkistä. Lauluosuudet purkitettiin tunnissa studiolla ja äänet miksattiin koneella jonkun makuuhuoneessa kerrostalossa, ja taas voi tienata miljoonia. Kertakäyttömusiikkia.

Silti, vaikka monessa tuotannossa on tällainen halpa maku, niistäkin kappaleista tuli kuulijoille elämään jääviä muistoja ja legendoja.