Böndelän eläimet
Nauroin ääneen, kun parsakaupasta tullessa näin kanan kylpevän hiekkakuopassaan. Se pöyhisteli siinä niin vaivalloisesti kiemurrellen, höyhenet pystyssä. Kukko valvoi toimitusta vieressä. Se on böndelän hyviä puolia, että kolmensadan metrin päässä kotoa voi nähdä kanan hiekkakylvyssä. Täällä on näitä yksityisiä kotieläintarhoja keskellä kortteleita.
Toisaalta luonto on teollisuusalueellakin. Töiden vieressä sirkuttaa tikli puussa joka päivä. Onnistuin näkemään sen niin läheltä heti alkuun, että tunnistus oli selvä. En tuntenut sen laulua tätä ennen. Aika kuuluva. Ja pyrstötiaiset pesivät pikku puussa töiden parkkipaikalla. Ne pyörivät siinä puussa jo pari kuukautta sitten ja näin pesärakennelman ennen kuin siihen tuli lehvästö.
Ulko-ovemme viereiseen sypressiin on sepelkyyhky tehnyt pesän. Siitä on tullut hassu avonainen parveke eli havuissa on aukko, josta näkee puuhun sisään tasan siihen pesäpaikkaan, jossa kykkii jatkuvasti nyt yksi hautomassa. Sieltä se tuijottaa aukostaan takaisin.
Pihassa on jo sinitiaisen poikanen. Kerjää ruokaa oksalla ja mamma tuo. Mamma käy meiän taliruokapurkissa ja vie sitä poikaselle nokkaan.
Katsoin ikkunasta, että paljonkohan taliruokakipossa on ruokaa jäljellä. Miten se purkki näyttää niin tummalta, näkyykö siitä jo pohja läpi? Ei kai siinä hiiri ole taas? Menin ulos ja olihan siinä hiiri. Se siirtyi kupista viiden sentin päähän murattiin, ja tapitti sieltä lehtien välistä minua. Puhuin sille metrin etäisyydeltä: ”Oot sä kyllä aika törkee. Ja aika iso näköjään. Sanos, onks teitä kuinkakin monta?” Ei se vastannut.
Naapurin kissa kävi senkin jälkeen tuijottamassa hiiren pusikkoa, ilman tulosta. Tuijotti sitten minua hölmistyneenä, että ”Mitä sä teet hei mun pihassa?” Totanoin, kissa, tässä pitäisi ehkä hetkisen keskutella pihan omistussuhteista.
Puutarhanhoito
Seuraavaksi huomasin pihassa pari akuuttia tilannetta, joissa minun on poistettava murattia saniaisten tai pensaiden ympäriltä, ettei se tukahduta niitä. Oksasakset käteen. Ryömin pitkin pusikkoa mullassa ja pölyssä murattia repien puoli tuntia. Olin oikeastaan pukenut mekon päälle mennäkseni kauppaan, mutta löysin itseni kontillani hikoilemasta ryteiköstä, jo ennen aamupalaa. Jotta näin. Jos harvinainen siivousinto iskee, se kannattaa käyttää heti hyväkseen.
Minkä vain kasvin kasvattaminen vaatii hirveästi työtä. Jo se, että laitat lautaselle rairuohoa, tarkoittaa sitä, että väh. 3 kertaa päivässä suihkutat sumutepullolla siihen vettä velvollisuutenasi, vaikket ehtisi. Jos haluat pitää ulkona ruukuissa kukkia, annat niille kerran päivässä vettä tai ne delaa. Niin että halusinkohan mä aivan varmasti istuttaa pihaan vielä uusia kukkia? Kaikki, minkä haluaa toteuttaa, vaatii enemmän pitkäaikaista vaivaa kuin voi kuvitellakaan. Ainakin, jos siihen liittyy kasvit.
Tuolla ulkona onkin siis kymmenen kohtaa, joille pitäisi akuutisti tehdä jotain tai tulee kasvikatastrofi. Miten toi piha aiheuttaakin mulle ainoastaan ahdistusta. Siellä on joka hetki aivan kaikki menossa pieleen. Rikkaruohot valtaamassa paikat, jos ei niitä taas revi pois, hyvät kasvit hautautumassa rikkaruohoihin, jos ei niitä auta; muratti menossa väärään suuntaan; villiviini menossa väärään suuntaan, naapurille, liian pitkälle, puuhun, tai sulkemassa porttia. Muratti menossa katolle. Muurahaiset marssimassa sisään. Kasvit tunkemassa kivilaattojen välistä kohta metrin korkuisina. Kaikki aina ihan perseellään, minne katsookin. Aina pitäisi karsia puolet. Ja tuntuu, että ei saa sitä menemään oikein eikä tee asioita oikein eikä hyvin, vaikka yrittää. Avuton tunne.
Sosialismi
Yksi highlighteista erikoisissa keskusteluissa oli se, kun sain selittää työkaveri Mohammedille, että oliko Suomi ennen sosialistinen vai ei. Tota joo... Sitä voi mennä itseensä ja lapsuuteensa Kekkoslovakiassa. Olihan sitä Neuvostoliiton kauppaa valtionyhtiöien kautta, että sikäli. Sanoin, että vahvasti sosiaalidemokraattinen ja vähän sellaista valtionsääntelyn makua niinä aikoina.
Tämä alkoi siitä, kun huomasin, että meidän firman käyttämällä puutarhayrityksellä on käytössään Valtran traktori. Valtra... eikse ole se entinen Valmet... Valtion metallitehdas... No on, ja niillä on traktorikauppaa erittäin moneen maahan menestyksekkäästi näköjään, kun netistä katson. Näistä ”Valtion” tehtaista, jotka kuulostavat järjestään sovhoosilta ja kolhoosilta, päästiin tähän sosialismimaiseen olemukseen, ja ihan aiheellisesti.
Miten tulla somevaikuttajaksi
Selvisi, että osastonjohtajamme parikymppinen opiskelijapoika on ”Instagram influencer”, jolla on 47000 seuraajaa ja joka saa sponsorisopimuksia ja ilmaisia vaatteita, jos mainostaa niitä häshtägillä. Ja miksi? Vain, koska hän on niin kaunis mallin näköinen ja postaa joka päivä yhden selfien, jossa näyttää coolilta.
Tätä voikin sitten nauraa vähän tuhautuneena meidän tavisten, bloggareiden ja yrittäjien kesken, jotka keskittyvät sisältöön. Että pikku yksityisyrittäjä vääntelehtii ja tekee 24/7 duunia, jotta saisi yhden seuraajan lisää somen kanavilleen, ja sitten yksi on vain komea ja saa ilmaiseksi ilman vaivannäköä 47000 seuraajaa. Se kauneus- ja muotimaailma on kyllä ihan kreisi ja valovuosien päässä meidän tekemisistämme. Ja siellä se raha liikkuu, estetiikan ympärillä ja kaupallisuuden.
Räntää
Satoi sitten räntää. Kadun yllä leijaili lumirättejä. Kevätkuuroja, mustia pilviä auringonpaisteen välissä. 8 astetta. Viileämpi hetki keväässä.
Sen jälkeen tuli kesä. On 24 astetta. Ryömin jo vaatekaapissa ja siirsin t-paidat ja kesähameet esiin ja talven villapörröt alahyllylle.
Suomalaisnainen kiroilee
Facebook tarjosi minulle kustomoidun mainoksen, jossa myydään t-paitaa, jossa luonnehditaan suomalaista naista. Siinä lukee hollanniksi tämä motto: ”Suomalainen nainen – Noidan sielu, leijonaemon tulisuus, hipin sydän, merimiehen suu”. Toi viimeinen kohta; mistä ne tietää, että mä sanon koko ajan v*ttus*nap*rkele? Eiväthän kaikki todellakaan kiroile. Moni vastustaa ja inhoaa kiroilua eikä sitä harjoita ollenkaan. Onko se silti joku yleiskuva maailmassa, että suomalaiset naiset kiroilevat niin perkeleesti? Ja onko se totta, yleisesti ottaen? Keskimäärin verrattuna muihin kansoihin?
Mikä on intovertti, luolamieskö?
Niin ihmisessä on monia puolia. Saattaakin näyttää hämmästyttävältä, että toisaalta jutustelen julkisuudessa omaa pärstääni esitellen vapautuneesti, mutta olen kuitenkin vetäytymistä tarvitseva introvertti, joka ei kestä pitkien työpäivien ja kokousten jatkuvaa hulinaa.
Mutta kun ei se introvertti ole se luolaeläin siltikään, vaikkei olekaan aina sosiaalinen. Olen mielelläni yleissosiaalinen: luolastani laitan maailmalle kuvat ja tekstit, mutta eihän siinä kukaan hälise ympärilläni jatkuvasti. Määrittelen kanssakäymisen rajat ja määrät itse. Digimaailmassa olen turvassa. Eivät keskustelijat ole olohuoneessani kaikki yhtaikaa, vaan teksteinä voin käydä ne rauhassa yksi kerrallaan läpi ja reflektoida ihan niin hitaasti kuin haluan.
Kunhan introverttiä ei luokittele ujoksi ja araksi, niin sillon se sopii minuun. Minussa on yhtä lailla esillä olijan piirteitä. Nykyään usein mainitaankin introverttiyden tarkoittavan ennen kaikkea sitä, että elämän välissä pitää vetäytyä ja ladata akkujaan yksin. Ja ettei sen tarvitse tarkoittaa jotain möllöttäjää, joka ei osaa keskustella.
Migreenidementia
Tuli yksi ihan oikea kova migreeni ja sen jälkeen toipuessa oli työelämä vähän niinku liian rankkaa, tuskin pystyin kroolaamaan kahden työpäivän läpi hengissä.
Näin yhden kollegan lähtiessä rapuissa ja tajusin dementoituneeni. Tuo mies on ollut tuossa aina, alusta asti, ja hän on meidän tiimimme vanha tuttu, mutta mikäköhän sen nimi on? Tiesin muutoin kaiken, mutten nimeä: Hän analysoi taulukoita, hän on äijä, hänellä on harmaat pitkät hiukset poninhännällä, hän tupakoi, hänellä on laihat kasvot, hän on nurea eikä koskaan tervehdi eikä koskaan hymyile, silti hän tulee joskus ruokalassa pöytäämme istumaan ja sanoo tuskin sanaakaan, ja jos sanoo, hänellä on joku ilkeän kyyninen tai ironinen huomautus. Vanha kamumme kuitenkin, mutta niin epäystävällinen kuin olla voi. Itsestäänselvästi olen tiennyt hänen nimensä aina, mutta nyt on tyhjiö päässä sen kohdalla. Ihan totaalinen tyhjiö.
Mietin sitä sitten illalla sohvalla ja kävin aakkosten kaikki kirjaimet läpi ja niillä alkavat etunimet, eikä mikään tuntunut tutulta. Olin jo hermostuneen epätoivonen, kunnes se putkahti lopulta.
Netin mukaan ei kyllä ole yhtään muistisairaus se, että unohtelee puolituttujen nimiä. Sitä tapahtuu kuulemma kaikille.
Hyvää pääsiäistä ystävät, ja kohti seuraavaa sekavaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti