Maailma pitää huolen

Pyöräretkellä. Seikkailu. Jossain kaukana pellolla. Aurinko laskee, pitää päästä kotiin ennen pimeää. Mieheni kanssa ilman päämäärää. Onneksi hänellä on samanlainen seikkailumieli: ”Jos eksytään tänne, kysytään noilta poneilta, saadaanko nukkua niiden luona.” ”Mä kysyisin tolta haukalta, voinko yöpyä sen pesässä. Lupaan lämmittää sen munia.”

Olen osannut tämän myös yksin. Osaan tämän yksin, erinomaisesti. Sillä asenteella, että maailma pitää huolen. Olen harhaillut yksin Reykjavikin lähiöissä, tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Ajanut kaupunkibusseilla tuntemattomia reittejä. Katsonut rivitaloja, kerrostaloja, vaaleaa iltaa, tyhjiä katuja, joilla en ole koskaan ennen ollut. Pelkäämättä. Vailla huolta, vailla velvollisuuden tunnetta, tulevaisuus avoinna.

Kihelmöintiä: yksin, tuntemattomassa paikassa. Saatan eksyä. Puolieksyksissä. Ja ajatellut, että mihin vain maan koloon käperryn lammasten niitylle. Luonto pitää huolen, maa pitää huolen. Olen turvassa. Missä vain voin yöpyä, ja selviän. Tai: löydän aina kotiin, jos minulla sellainen on.

Ja muu ei ole tärkeää.

Tässä on palanen tunnetta siitä, että elää. Että todella elää. Syvä muisto. Paluu ytimeen. Sinne, missä minun oma, nuorena itse tekemäni turvallisuuteni ja luottamukseni asuu. Luottamus elämään. Ja siihen, että mitä tahansa tulee, se on hyvää.

Ja syvä vakaumus, että elämiseen, selvämiseen, hengissä pysymiseen, ei tarvita hirveän paljon asioita. Että se on ihan yksinkertaista.

Ja että silloin vapaus on mahdollista.