Suomessa joululomalla – valkea joulu ja tihkusadetta Helsingissä

Tiivis viikko eli joulumatka Suomeen vanhempieni luokse alkoi ajolla Amsterdamin lentokentälle.

Jouluun kuului kaikki oleellinen: ruuat ja namut ja joulukoristelaatikko, jossa säilytetään vanhaa DRR:läistä Narva-merkkistä kuusenvalosarjaa, joka teoreettisesti toimii vieläkin. Joulurauhan julistus, ja Samu-Sirkan joulutervehdys haastavan tasoisena, nimittäin ilman tekstityksiä häiriön takia. Ei se mitään MTV, eihän tätä katso kuin noin miljoona lasta jouluaattona... Useimmat tosin osaavat jo ihan joka vuorosanan ulkoa. Pääsimme saunaan, hoilotin siskoni ja siskon miehen kanssa Tiernapojat, ja saimme valkean joulun.

Emme tehneet tällä kertaa mitään piparitaikinasta. Piparitalo on ihan hauska projekti, mutta todellisuus on se, että ensin siihen ei saa koskea, kun ei ole vielä joulu, ja sitten ihmetellään, kukakohan tämän ylipäätään jaksaisi muka syödä pois nyt kun sen saisi käyttää.

Tunnistimme, että tästä kohdasta on pakko saada selfie: ”Ite oot omituisen kokoinen matkatavara!”

Päivän paitaväri taisi olla vihreä. En tunne tuota miestä tuolla.

Mystinen valon hetki sadepilvien välissä.

Näin purilaisen. (Osaavat muuten isot hinnat Schipholissakin, yksi burgeri ja kalja vajaa 15 euroa. Terveisiä vaan myös Helsinki-Vantaan Tori-kahvilalle.)

Ähä, huomasin elikoiden tihutyöt. Naakat hyppivät tuolla Deltan gourmet-nostolavalla ja yksi kävi jopa sisällä koneessa avonaisesta etuovesta.

Meidän Boeing 737.

Onhan täällä lunta.

Samaistuttavat limsat. Piti vaan päättää, kuka on kuka.

Sauna ja parveke, hyvin tarkenee -11:ssä.

Puut olivat kauniissa huurussa ja lumet tupruttaneet oksille. Maisema oli kuin mustavalkoinen filmi. Kävimme metsäkävelyllä. Kukin puulaji on eri lailla kaunis lumikuorrutuksessa; mäntyjen pilvimäiset neulaspehkot, kuusten graafiset roikkuvat oksat, koivujen hennot varvut.

Illalla näki, kuinka lumi heijastaa. Pilvet iltataivaalla ovat hehkuvaa valkoista massaa, ja kun ne rakoilevat, taivas näkyy mustana välistä. Ei se Hollannissa ole sellainen negatiivi. Eivät pilvet yleensä näy valkoisina keskellä pimeää yötä.

Perinnetontut tuovat häivähdyksen 70-luvusta.

Metrinen pukki. Ehdotus: ”Pitäisköhän tämä polttaa lopuksi, kuten kuuluisa Gävlen olkipukki?”

Torttu!

Silli!

Namumalja näytti viinilasilta, joten hörps. Huom. ylpeänä esitän, että oikeasti en ottanut näistä liköörikonvehdeista lopulta yhtäkään. (Pandan konvehteja sen sijaan vedin ajoittain.)

Ailo-porofilmi oli sellainen perus luonto. Näimme samalla Hyvinkään uudistetun Sveitsin hotellin ja viihdekeskuksen. Silloin 70-luvulla tässä oli Rantasipi... ja nyt useita elokuvasaleja, lasten sisäleikkipaikka, metsäkiipeilypuisto, ja tunneli sisäuimalaan. ”Oho vau, tänne tulee oikein turisteja Hyvinkäälle, kuvittele!”

Kuten siskoni analysoi, Ailon juontotekstin tyylistä kyllä kuuli, että se oli ranskalainen käsikirjoitus. Ranskalainen pulisee, esittelee, kertoo laverrellen vaikka mitä, siinä missä suomalaiselle riittäisi pari sanaa. Kyllä olikin tosi ranskalainen, tajuan sen jälkikäteen monesta yksityiskohdasta. Alleviivaavan leikkisää hassuttelua ja maalailevaa tunnelmointia ym. joka olisi suomalaiselle too much. Mutta oli se kiva nähdä ja on kiva, että porofilmi menee maailmalle. Ja sekä nauratti että itketti hetkittäin.

Elävässä luonnossa nähtiin melko pieni rusakko pihassa ja myöhemmin isompi kadulla loikkimassa.

Hän poistuu.

Helsinkiin ehdimme yhdeksi arkipäiväksi ennen paluulentoa. Kauneimmat lumet olivat alkaneet tippua puista ja sulaa, ja Helsingissä oli erityisen nihkeää tihkusadetta ja harmaata sumua, yli nollan jo. On nähty kauniimpiakin säätiloja. Siellä oli yllättäviä määriä eri maalaisia turisteja välipäivänä ja harmitti niiden puolesta, kuinka oli kuraa ja sössöä. Ja todella liukasta märkää jääkenttää eri aukioilla.

Allas höyrysi lämpimänä, ja jotkut hullut kävivät myös kylmässä merialtaassa uimassa.

Kluuvikadun Fazerin kahvila on hyvä joka säällä. Tosin aina tupaten täynnä. Sanoin, että meillä on sentään käytössämme alkuasukkaan salainen vinkki, että jos tänne ei oikeasti mahdu istumaan, niin saman kinuskikakun saa myös Forumista tai Makkaratalosta.

Toinen must-paikka on kissakahvila. Uudet pennut kunnostautuivat lähinnä nukkumalla. Vanhaa tuttua Herkulesta pääsimme rapsuttelemaan sen torkkujen välillä. Tämänhetkisen ruokalistan suolaisia välipaloja voin suositella; lämmin savusiikaleipä oli todella miellyttävä.

Herkuleksella on kauniit vinot silmät.

Niin oliko täällä sitä savusiikaa?

Tajusin, että pilaan mieheni jokaisen kännykkävideon pölisemällä päälle jotain älytöntä. Luulen tietysti aina, että hän ottaa vain kuvia, kun ei varoita filmauksesta etukäteen. Tämänkertainen bravuurini oli huomata hänet zoomaamassa ratikkaa Aleksilla ja möläyttää: ”Sä ja sun raitiovaunu!” Sekä pupun loikkiessa sadan metrin päässä kannustaa ”pupu pupu pupu!”, mutta siinä olikin menossa videointi.

Aleksin jouluvalot: samanlaiset A-kirjaimet jo vuodesta 1948.

Sain VR:ltä jonkun ihme kimppalipun. Lähijunat-sovellus kertoi, että jos ostat menopaluun kahdelle neljälläkympillä, niin mikset ennemmin ottaisi kolmellakympillä kimppalippua, jolla saa ajaa 1–5 henkeä koko päivän lähijunilla. Täh ja miksi ne sellaista tarjoavat. Miksi joku tarjoaa vapaaehtoisesti halvempaa tuotetta? Miten niin se maksaa niin vähän? Missä on koira haudattuna? Tähän on tultu, että kuluttajana epäilen ihan jokaista hyvän kuuloista tarjousta silkaksi huijaukseksi, joka ei voi olla totta. No luin ehdot pariin kertaan, otin kimppalipun, ja se hyväksyttiin junassa tarkastuksessa. Enpä ole tällaisesta ennen kuullut.

Stockmannin jouluikkuna.

Ja hops, paluumatkalle.

Salli mun nauraa, lentokoneessa. Tiedätkö, kun siellä on ne kuvat turvaohjeissa, joissa henkilö kumartuu pää polviin pakkolaskun aikana? No eihän siellä mahdu kumartumaan kuin pieneen japanilaiseen tervehdykseen, niin pää ottaa jo kiinni edessä olevaan selkänojaan. Lisäksi minulla on aina se lentokoneen ainoa henkilö edessäni, joka haluaa heti laittaa selkänojan taka-asentoon ja vie tilastani vielä 3 cm lisää, jotka ovat ratkaisevat esim. ruokaillessa. Kauhoin suuhuni helmipastaa eli pieniä pallosia ja yritin sen verran kumartua kipponi ylle, ettei tomaattikastike valu pitkin, niin en pystynyt. Otsani oli jo tiukasti kiinni selkänojassa.

Minusta tuo kallistustoiminto pitäisi poistaa lentokoneiden tuoleista, koska rivit tungetaan yhä täydemmiksi. Se on pelkkää lentoyhtiön voiton maksimointia, että rivivälit pienenevät pienenemistään ja ihmisillä on polvet suussa. Mieheni ei oikeasti mahdu siihen penkkiin. Minulla ei lukiessa mahdu aanelosen kokoinen lehti mahani ja edessä olevan tuolin väliin ainakaan niin, että saisin vaihdettua sivua. Eikä johdu mahasta.

Mennessä oli vielä ylibuukkaus. Että kuka jäisi vapaaehtoisesti rannalle, maksamme kyllä. Toisaalta samalla kuuluteltiin neljää suomalaista liikemiehen kuuloista nimeä, jotka eivät ehkä lopulta koskaan saapuneet portille, niin että ehkä se ylimääräinen matkustaja saikin neljä bisnestuolia itselleen.

Mutta lentoyhtiöt tekevät ihan itse sen, että tunkevat tuolirivit niin tiiviisti, että säilytyshyllytilaa on suhteessa liian vähän. Sitten valittavat mediassa ja porteilla, että kun ihmisillä on niin paljon käsimatkatavaraa, että pitää kuulutella ja etsiä, kuka laittaisi laukkunsa sittenkin ruumaan.

Sellainen pitäisi ratkaista jo etukäteen eikä vasta portilla. Ihmiset suunnittelevat ja pakkaavat käsimatkatavaran särkyvine esineineen ihan eri tavalla kuin ruumaan menevän. Jos jotain tekee, niin käsimatkatavaroiden kokoa ja määrää pitäisi valvoa etukäteen eikä vasta portilla ruveta valittamaan, kun on liian myöhäistä.

No, päästiin kotiin kuin sillit sardiinipurkissa tai jotain; pääasia että lensi turvallisesti. Helmipasta rinnuksilla tai ei.

Kah, Bornholm! Ja Ison-Beltin silta Fynin ja Själlannin välissä! (Mistä mä näitä keksin? No vertaan ikkunasta nähtyjä maaston/saaren/lahden muotoja jälkikäteen piirtäjän silmällä tarkasti googlemapsissa seutuihin, joiden yli suunnilleen lennettiin, kunnes löydän identtisen paikan.)

Schipholissa on tuloaulassa yhdellä kauppakujalla kiva moottori ja lentokoneen cockpit, jonne lapset voivat kiivetä, ja laskuteline. Näiden vieressä on kauppa, jossa on mukava valikoima erilaisia ja eri kokoisia lentokoneiden pienoismalleja, eri yhtiöitä ja konetyyppejä.

Jotenkin arki kiinnostaa matkan jälkeen. Se, että saa järjestellä kotona asioita. Siivosin jo kirjahyllyn ja askartelukaapin ja sukkalaatikot.

Ja jouluruokien jälkeen ilahduttaa vaikka se, että kaapissa on tonnikalapurkki, pestoa ja tomaattikastiketta tehdä pasta.

Matkaa ennen laitoin ulos uuden linnunruokasiilon seisomaan puupenkin päälle tönönä. Ainoana pelkona oli se, kaatavatko harakat sen. Eivät ole kaataneet. Sen sijaan oli sellainen romanttinen englantilaisen puutarhan akvarellimaalauksen tapainen näky, kun monta sepelkyyhkyä tepasteli puupenkillä nokkimassa siemeniä. ”Nyt meillä on oikea kanapöytä!” julistin miehelle.

Suomi on söpö.

Fysiolla mukiloitavana

Teinpä kerran vähän kuntojumppaa ja huomasin, että polvet rutisevat niin, että korvissa tekee kipeää, jos menen ihan alas kyykkyyn ja nousen sieltä. Eräs työkaveri yritti lohduttaa eli huijata, että joo, ihan tavallinen nivelrikkohan se vaan... ja reuma ja artroosi, mutta huomautin että ”Doctor Google” kertoi rutinalle jo jonkun paljon hienomman sanan. Jotain rustojen epätasaisuutta voi olla ja useimmiten neuvotaan, ettei ääni haittaa, jos ei ala sattua.

Minulle ei kyllä jotenkin koskaan tule standardioireisia standardivaivoja, vaan joku hämärä variantti, johon ei ole heti nettiselitystä valmiina. Sitä voi lukea kolmekymmentä erilaista jalan ja nilkan vaivaa läpi, eikä mikään täsmää tuntemuksiini. Google on aina, että WTF mun terveyshakuihini.

Kerran, kun Doctor Google ei ollut tarpeeksi hyvä, menin oikeaan lääkäriin ja hän osoittautuikin itse Dr. Googleksi. Teki haun ihonyppylääni liittyen ja näytti monitoriltaan, että ”älä nyt pelästy, mutta tässä on aika rumia kuvia”.


Hermopinteitä selkärangassa

Olen erikoistunut selkäkipuihin, jotka eivät ole selkäkipuja. On joko hengittäessä tuntuvaa pistelyä kylkiluissa rinnan alla, tai jotain nilkan tuikkaamista. Ne johtuvat kuitenkin selkänikaman välissä olevasta hermosta, joko kaula- tai lannerangassa.

Ikävä on kylkiluun pistos, jossa hermo vihloo, kun hengittää tai kumartaa tai jonkun liikkeen tekee. Silloin pitäisi fysioterapeutin oikeastaan availla nikamia. Mutta eipä se availlut lauantaina ja sunnuntaina silloinkaan, kun olin maanantaina lähdössä pitkälle lomamatkalle. Se siitä. Onneksi oli Google ja suomalaisten fysioterapeuttien ohjevideoita itsehoitoon. Jospa se on vaikka ”rintarangan fasettilukko” tai muuta jäynää. Pitäisi kyllä ostaa ne kuuluisat kaksi tennispalloa, joita voi rullata sukassa selkärankansa alla. Mutta onnistui se itsehoito myös kahdella erilaisella hätäpallolla ja pyyherullalla. Sain pistelyn katoamaan melko pian rullailun jälkeen.

Iskiasmainen tapaus on yhtä kamala. Olen saanut häiriön aikaan nostelemalla painavia pahvilaatikoita epäergonomisesti alaselkä kyyryssä. Kun pitäisi nostaa jalkalihaksilla ja selkä suorassa. Niin, tiedän. Se oli liian myöhäistä korjata, kun autossa huonosti kaarella istuessa alkoi tuntua joka kerta kamalan pelästyttävä ja epämiellyttävä vihlaisu nilkassa. Yhtenä vuonna tuikkailu esiintyi nilkan ulkoreunalla, ja toisena vuonna sisäpuolella.

Pystyin estämään kivun sillä, että vältin selän kautta kumartumista seuraavat viikot. Notkistin polvet ja menin kyykkyyn, jos halusin alas. Silloin mitään kipua ei tullut. Sinä aikana kyllä huomasi, miten paljon asioita makaa arjessa lattian tasolla, ja turhautui siihen seikkaan. Koko ajan joutuu kyykistymään, koska alhaalla lojuuu joku kassi, laukku, likapyykki, ostoskori, säilytyslaatikko tai pudonnut roska, tai alakaapissa on jotain tärkeää.

Menin tsekkauttamaan asian omalääkärillä. En ehtinyt yhtään tarpeeksi lukea odotushuoneessa tyttöjen lehti Vriendiniä (”Ystävätär”), kun tohtori jo kutsui. Olin keskellä dramaattista tarinaa siitä, kun poikaystävä petti.

Lääkäri tarkisti, ettei se ole vakava välilevyn pullistuma. Kumivasara tuli eteen ja refleksi polvesta ja nilkasta. Ja kuuluisa lopputulema: ”Tälle ei voi nyt tehdä mitään paitsi odottaa pari viikkoa.”

Kyllä on niin kivaa sillon kun ei ole kipuja. Joka päivä on kiva, jolloin ei ole kipuja.

Eikä aarteistona ole vain Google, vaan myös Youtube. Siellä oli hyviä iskiasvideoita, selkäjumppia ja fysioterapeuttien neuvoja. Pari tiettyä lihasta saattaa kuulemma olla lisäksi jäykkänä ja pitkittää iskiaksen hermopinnettä. Ohjeiden mukaan hieroin pakaran ”piriformista”, ja kylläpä se olikin kipeä. Myöskin terveellä puolella. Eivätkä selkärangan lähellä olevat lihaksetkaan ihan hyvältä tuntuneet. How bizarre, how bizarre.

No melko jännä oli myös seurata kertomusta, kuinka saksalainen fysioterapeutti käytti työkaverille kuppauslaseja diagnosoinnissa. Ilman verenvuodatusta, mutta vakuumilla. Normaalisti iho nousee tasaiselle kukkulalle lasin sisään. Mutta paikoissa, joissa on kudokset huonosti, eli työkaverin alaselässä, iho nousi ihmeellisenä epätasaisena ja ryppyisenä vuoristona, täysin epänormaalina lasiin. Silminnähtävä häiriö. Tämä on jo hienoa soveltavaa tiedettä.


Tenniskyynärpää ilman tennistä

Jouduin väkivallan kanssa tekemisiin, kun kyynärvarteni kipeytyi. Oikea käsivarsi jomotteli kahden kuukauden ajan päivittäin, myös nukkuessa keskellä yötä. Ei kiva. En halunnut vielä rammaksi, ainakaan oikean käsivarren osalta.

Diagnoosi oli tosissaan ”kolmostyypin tenniskyynärpää”. En ole tennistä pelannut. Vaiva saattoi saada alkunsa siitä, kun leikkelin puutarhassa oksasaksilla aika kauan erilaisia liaaneja poikki, koko ajan oikealla kädellä tietysti.

Ensin sain käsivarsihierontaa. Lihaksiin oli kerääntynyt jännitystä, joka oli jäänyt siihen kramppaamaan. Lihas oli kuulemma niin kovettunut, että luikahti syrjään painaessa. Normaalisti sitä voisi painaa päältä.

Viikon vitsi oli tosin tämä, että fysioterapeutti sanoo toimistotyöläiselle: ”Koitas jotenkin klikata vähän vähemmän sillä hiirellä seuraavina viikkoina.” Sama kuin jos sanoisi: ”Juokse vaan se maratoni, mutta vältä vasemman jalan käyttämistä.”

Sitten kohtalon sormi teki sen, että fysioterapeutilla oli lomasijainen, jolla oli rajummat keinot. Hoidoksi otettiin käsivarren muussaaminen eli jyrääminen. ”Se sattuu. Mä teen sen kolme kertaa. Siihen tulee mustelmia.” O-kei... ”Tätä voi hieroskella kymmenen kertaa ilman tuloksia vähän tällee näin, tai sitten mä jyrään tämän kunnolla kerralla.”

No, ennustus toteutui. Siihen tuli mustelmia. Olin mukiloidun näköinen. Mutta vaiva loppui siihen paikkaan.

Tunsin olevani vaarallinen hiphoppari tulossa suoraan jengitappelusta New Yorkin yöstä. (No muumipaidassa, hm.)

Sidekudos on in

Tehokas elämys oli myös niskahieronta omalla kylällä fysio/akupunkturistilla. Nainen alkoi jyystää myös lapaa laajalta alueelta ja nipistellä ihoani yhteen oikein kunnolla, ja se olikin oikealla puolella kauhean kipeä. ”Tämä on niin kireä kuin olla voi, mitäköhän sä olet tehnyt.” ”Au auuh, tosiaan, sen haluaisin tietää.”

Kuulemma pinnallinen ihon ja sidekudoksen kireys voi olla jopa heijastumaa eri sisäelimistä. Mielenkiintoista ellei omituista. Sidekudos. Mihin se nyt reagoi.

Olenkin sittemmin kuullut esitelmiä kehon kovemmista osista eli sidekudoksesta, kalvoista ja jänteistä. Eräs kaveri sai golfpallon ja käskyn rullata jalkapohjaa sen päällä eri paikoista niin lujaa, että sattuu (jee). Kun irrottelee kudosta jalkapohjan alla, sillä onkin vaikutusta ylös selkään ja niskaan saakka! Koko se kudos, ns. faskia, on ikään kuin yksi yhtenäinen systeemi. Tämä oli jo aika mielettömän kuuloista.

Tämä kaikki vastaa myös fitnessmaailman uudempaa trendiä, jossa ihmiset hierovat kudoksiaan melko väkivaltasesti kovien rullien päällä liukumalla sivullaan reidellä, mahalla tai selällä. Tuoreempi tieto näyttää sanovan, ettei pelkkä pehmeiden lihasten hieronta riitä, vaan tarvitaan vähän selkeämpiä otteita muiden kudosten irroittamiseen. Hartioideni sidekudoshieronta tuntuikin pari päivää siltä kuin siinä olisi isot mustelmat.

Kovat otteet ovat in. Minusta onkin vain loogista, että silloin kun (toki kohtuudella) sattuu, ollaan juuri niiden vaikeimpien paikkojen luona, jotka eniten tarvitsevat muutosta. Auts vaan. Auts kunniaan.